Uudistamisen sietämätön keveys

"The greatest enemy of knowledge is not ignorance, it is the illusion of knowledge."– Stephen Hawking

On olemassa suomalaisen hallintokulttuurin erityinen alalaji, jonka tunnistaa siitä, ettei se juuri koskaan laskeudu maan pinnalle. Se leijuu taulukkologiikan ja konsulttijargonin yläilmoissa, uskoen vakaasti, että kaikki voidaan tehdä halvemmalla, ja että halvemmalla tehty on automaattisesti myös parempaa. Tätä lajia kannattaa tarkastella kuin Lacan tarkasteli toiston pakkoa, itsepintaisena yrityksenä paeta todellisuutta, joka aina palaa takaisin, eikä koskaan ole halvempi kuin kuviteltiin.

Vuonna 2013 silloinen pääministeri Jyrki Katainen kuvasi yksityisten ja julkisten terveyspalvelujen yhdistelmää sanalla "fantastinen", puhuessaan sote-uudistuksesta, joka toisi valinnanvapauden kansalaisille. Termi jäi elämään, vaikka käytännön toteutus muuttui monta kertaa ja tulokset jäivät ristiriitaisiksi. Valinnanvapauden varjo leijui koko 2010-luvun yllä, siitä tehtiin yhä uusia kokeiluja ja lupauksia, mutta pohjimmiltaan kyse oli toistuvasta yrityksestä myydä julkinen palveluideologia yksityisen kilpailun kaapuun.

Uudistamisen keveys on siinä, että sen seuraukset eivät koskaan paina uudistajaa. Ne painavat vain niitä, joiden arki repeää kriisiin, ruoka loppuu, lapsi ei opi, vanhus ei pääse lääkärille, ja työntekijä hukkuu meluun, joka muistuttaa enemmän lentokentän odotushallia kuin työtilaa. Poliitikko voi aina nousta irti maasta ja julistaa uuden alun, ihminen maan pinnalla ei voi.

Sossun kelaus

Kun perustoimeentulotuki siirrettiin kunnilta Kelalle, luvattiin yhtenäisiä käytäntöjä, tehokkuutta ja modernia palvelua. Todellisuus oli heille, jotka elävät lainsäädännön viimesijaisella tasolla, paljon konkreettisempi: kaikki viivästyi, kenelläkään ei ollut valtaa katsoa silmiin ja sanoa "otan tämän heti hoitoon", ja sosiaalityö amputoitiin siitä ruumiistaan, jossa se oli elänyt, taloudellisesta tuesta, jota ilman inhimillinen työ jäi torsoksi. Ihminen jätetään hädissään huutamaan harkinnanvaraista ja täydentävää Kela-muurin taakse. Pohjimmainen tarkoitus lienee ollut kuitenkin vain säästää, ja päästä eroon toimeentulotuen lainsäädännöstä, asettamalla se Kelan omien sääntöjen alaisuuteen ja "tehokas" heppu johtoon.

Ja nyt, vuosien jälkeen, Kokoomuksen itse nimittämä pääjohtaja keksii että etätyö ei kuulemma käy, kansallisissa hätätilanteissa pitäisi voida antaa tuet käteisellä. Huvittavaa kyllä, hähätilanteita vartenhan sosiaalitoimisto oli olemassa. Se toimi ennen kuin se purettiin. Kelassa työntekijä haluaisi nimensä salaiseksi. Sosiaalitoimistossa tavattiin kasvotusten tarvittaessa, piti osata oikeasti. Uudistamisen logiikka tuntuu toistavan itsensä kuin kieroutunut sykli: uudistus seuraa toista, mutta päädymme samaan pisteeseen, vain kalliimpana, byrokraattisempana ja vieraampana ihmiselle. Näin ei rakenneta edistystä, vaan kerrostetaan traumaa.

Fantasiasäästö nimeltä inkluusio

Inkluusio kuulosti kauniilta tavoitteelta: yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys, ajatus siitä, ettei kukaan ole toiseutettu tai eristetty. Mutta käytännössä tavoite muuttui metaforaksi ja metafora muuttui leikkaukseksi, ellei alunperinkin ollut tavoitteena vain säästää.

Lapsi, joka olisi tarvinnut erityisluokan tai pienen ryhmän, siirrettiin 28 oppilaan seinättömään saliin, jossa opettajan rooliksi jäi toimia pedagogina, psykoterapeuttina, meluntorjujana ja vartijana yhtä aikaa. Tämän jälkeen saatiin uutisia uupuneista opettajista, ahdistuneista lapsista ja kasautuvista neuropsykiatrisista oireista.

Tilastot tukevat kentän havaintoja. THL:n mukaan mielenterveyssyistä tehtyjen tutkimus- ja hoitokäyntien määrä lasten ja nuorten perusterveydenhuollossa kasvoi 18 prosenttia vuosina 2020–2023. Asiakkaiden määrä nousi peräti 44 prosenttia. Vuonna 2024 jo 26 prosenttia peruskoululaisista sai tehostettua tai erityistä tukea. Samalla suurten luokkien määrä kasvoi: vaikka alakoulujen keskimääräinen luokkakoko oli 18,6 oppilasta (2019), niin sanottuja jättiluokkia (yli 30 oppilasta) alkoi ilmaantua yhä useampiin kouluihin.

Yksi merkittävä ja usein vaiettu osa tätä muutosta on ollut pienten koulujen lakkautus. Kuntien säästötoimien nimissä kyläkoulut on suljettu ja oppilaat on siirretty suurempiin yksiköihin usein pitkin kuljetusmatkojen päähän. Tämä ei ole tuonut luvattuja säästöjä, mutta on lisännyt lasten päivittäistä kuormitusta, heikentänyt yhteisöllisyyttä ja tehnyt koulusta entistä vieraamman paikan niille, jotka olisivat tarvinneet eniten tukea.

Inkluusiota ei olisi koskaan pitänyt toteuttaa sillä tavoin kuin Suomessa tehtiin. Se ei ollut hetkeäkään valmis eikä minuuttiakaan hyvä idea. Ei siksi, että ajatus olisi huono, vaan siksi, että se tehtiin ilman resursseja, ilman tiloja, ilman aikuisia. Sillä ei korvattu mitään, mutta sen varjolla purettiin moni asia, joka toimi. Erityisluokkien ja niin sanottujen tarkkisluokkien alasajo tapahtui juuri silloin, kun tuen tarve alkoi kasvaa. Tuloksena oli koulumaailma, jossa monet lapset ja opettajat ovat jatkuvassa selviytymismoodissa. Kyse ei ole enää poikkeustilasta vaan normista.

Säästökikkailu nimeltä seinät pois

Koulutuksen uusissa kokeiluissa nähtiin hetken loistava tulevaisuus, jossa seinättömyys edustaisi avoimuutta, vuorovaikutusta ja uudenlaista tilankäyttöä. Sitä se ei ole. Se on melua, jatkuvaa häiriötä, levottomuutta ja uupumusta. Ei ole olemassa pedagogista perustetta sille, että 100 ihmistä toimii samassa tilassa, jos tilaa ei voi jakaa ryhmiin, jos ääni ei kuulu, jos huomio karkaa jokaisella. Silti se myytiin kokeiluna, uudistuksena, ja vieläkin näitä avotiloja rakennetaan. Ja puretaan pian. Alunperin tähänkin innovaatioon taidettiin kuitenkin päätyä, koska seinätön idea oli halvin rakentaa, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.

Kela-korvaukset yksityisille, ja kuinkas sitten kävikään?

Vuonna 2023 hallitus osoitti yksityisille lääkäripalveluille korvauksia noin 500 miljoonalla eurolla verorahoja. Tavoitteena oli (ehkä) purkaa julkisen terveydenhuollon jonoja. Mitä tapahtui? Yksityiset palveluntarjoajat nostivat hintojaan samassa suhteessa, osa jopa etukäteen. Julkisen puolen kuormitus ei keventynyt ja rahoitus valui firmojen voittomarginaaleihin. Verotuloja hukattiin myös pudottamalla ylin rajaveroaste 52 prosenttiin, joka Orpon mukaan saa lääkärit tekemään enemmän töitä. Yksikään järjissään oleva asiantuntija ei ole tätä mieltä, mutta usko omaan osaamiseen on kovin lujassa. Ei kukaan tee enemmän töitä jos vähempi riittää, ylikuormittunut lääkäri varsinkaan.

Sama rahanhukkaus toistui vanhusten valinnanvapausmallissa, jossa yli 65-vuotiaille avattiin mahdollisuus valita yksityinen palveluntarjoaja. Yksityiset firmat valikoivat asiakkaista helpoimmat ja jättävät haastavat tapaukset julkiselle sektorille. Puolet laboratoriokokeiden hinnasta tulee kuitenkin potilaan maksettaviksi, parista tutkimuksesta tulee helposti satanen, yhteistyö ei suju julkisen kanssa ja pari-kolme käyntiä ei auta monisairaita vanhuksia. Aika susi kokeilu siis. Onneksi meillä näyttää olevan sellainen taikaseinä kuin verovarat, josta saa aina rahaa kaikenlaisen jännän kokeiluun.

Päihdeongelmat eivät ratkea halvalla ja nopeasti

Konservatiivinen hallinta suhtautuu päihdeongelmaisiin usein kuin rumiin roskiin, siivotaan täysin käsiin räjähtänyt tilanne näkyviltä, poistetaan nyt jotenkin, ei edes tietoa miten. Mutta ihmiset eivät korjaannu näin hirvittävän lyhyellä maltilla ja perehtymisellä. Todellisuudessa jokainen lääkitsee itse jotakin hoitamatta jätettyä ongelmaa, joka olisi ollut huomattavasti helpompaa ja halvempaa hoitaa kuin se sekasorto, johon päihderiippuvainen joutuu. Rakenteet, jotka estävät ongelmien eskaloitumisen päihdetasolle, ammattitaitoisen varhaisen puuttumisen, hoidon ja kuntoutuksen, maksavat moninkertaisesti, inhimillisesti ja taloudellisesti. Empatian puute ja hinku luokkayhteiskuntaan maksaa Suomelle todella paljon. Nyt taidettiin uudistaa pilalle se kaikki, jolla päihdeongelmaa olisi voitu ehkäistä.

Yksityistäminen uudistuksena ei toimi härmälässä

Yksityistäminen on usein esitetty ratkaisuna julkisen sektorin tehottomuuteen, mutta Suomessa se ei ole tuonut niitä hyötyjä, joita sen kannattajat toistuvasti lupaavat. Suomi ei ole vauras maa. Suomalaisilla ei ole taskuissaan sellaisia rahoja, joita voitaisiin siirtää terveysjättien osinkoihin ilman, että palvelut heikkenevät. Kun järjestelmä perustuu yhä enemmän asiakkaiden omaan maksukykyyn, valinnanvapaus muuttuu nopeasti valinnan harhaksi: valita voi vain se, jolla on varaa, lopuilla hoitopolku haarautuu hyvin sekavaksi.

Ajatus siitä, että kilpailu parantaisi laatua, perustuu teoriaan, joka ei kerta toisensa jälkeen ole toteutunut käytännössä. Suurimmat toimijat eivät kilpaile asiakkaista palvelun laadulla, vaan prosessien optimoinnilla, jossa "tehokkuus" tarkoittaa mahdollisimman suurta asiakasmäärää mahdollisimman lyhyessä ajassa.

On eri asia yrittää "lyödä rahoiksi" rikkaassa maassa, jossa keskiluokka voi oikeasti valita, ja aivan toinen asia yrittää siirtää Suomen kaltaisen, pienituloisen kansan terveydenhuoltoa markkinatalouden varaan. Se on talouspoliittisesti lyhytnäköistä ja eettisesti kestämätöntä.

Konservatiivinen arroganssi

Missä ajatusvirhe syntyy? Miksi moni poliitikko luulee tietävänsä paremmin kuin asiantuntijat, työntekijät tai ne, jotka palveluita käyttävät? Oletus siitä, että hyvä koulutus, hyvä tausta, yrittäjyys ja omaisuuskikkailu tuottavat automaattisesti oikeita ratkaisuja, on klassinen esimerkki tiedollisesta ylimielisyydestä. Mitä enemmän uskotaan omaan näkökulmaan, sitä vähemmän kuullaan toisten todellisuutta.

Tähän liittyy myös sosiaalisen statuksen ja luokkakulttuurin tuoma harha: meillä business casual, noilla septum-lävistys, heillä ei voi olla talousosaamista. Kun konservatismi toimii identiteetin rakennuspalikkana, sen sisäinen logiikka ei enää kestä ulkopuolista kritiikkiä. On helpompaa uskoa, että inhimillinen on tehotonta, että solidaarisuus on haihattelua, kuin myöntää, että toisella voi olla realistisempi käsitys huomioitavista faktoista, kustannuksista, taloudesta. Arroganttia on kuvitella, että ilman kunnollista aiheen osaamista olisi kelpo päättämään asiasta, että voit tarttua mihin tahansa ministerin salkkuun pelkkä raha mielessä.

Velkalaiva ei häviä vaikka sillä kaahaisi minne

On vaikea uskoa, että velkaantumista edes yritetään oikeasti estää. Ei IMF kehoita Suomea pelkästään sopeuttamaan, he ovat sanoneet täysin kuuroille korville että kasvulla on esteitä.

Jokainen järkevä ymmärtää, että ilman kasvua ei makseta mitään takaisin, eikä selvitä ilman uutta velkaa. Kasvu vaatii aina investointeja, siimaa, riskinottoa. Kasvulla ei ole mitään tekemistä kieli poskessa säästämisen, leikkaamisen tai yksityistämisen kanssa.

Lapsenkaltainen usko siihen, että osaa tehostaa halvemmaksi jotakin joka on rakennettu pitkään, harkiten ja asiantuntijuudella, kaikki näkökulmat huomioiden on aina katastrofiresepti. Ehkä talous- ja yhteiskuntatieteiden opintoihin kuuluisi lisätä jotakin humaania sekaan, ettemme ala muistuttamaan funktioissamme jotakin lattiakanalaa. Tehokasta ja karmivaa.