Kun kukaan ei kuule – Reflektio demokratian murhasta Suomessa

"Demokratia on keskustelua – se ei synny hiljaisuudessa, vaan kuuntelemisessa." – Norberto Bobbio

Jossain vaiheessa Suomessa tapahtui hiljainen siirtymä: hallitus lakkasi kuuntelemasta, ja me lakkasimme puhumasta. Tai ehkä puhumme yhä – mutta huudamme tuuleen.

Suomessa on parlamentaarinen järjestelmä, mutta todellisuudessa olemme siirtyneet kohti vaalikausittain keskitettyä vallankäyttöä, jossa enemmistöhallitus toteuttaa ohjelmaansa autoritatiivisesti. Kerran neljässä vuodessa kansalaiset delegoivat valtansa – mutta sen jälkeen valta käytännössä monopolisoituu kun valitaan samanmielisistä enemmistöhallitus. Lait runnotaan läpi teknokraattisesti, ja opposition mahdollisuus vaikuttaa jää puhtaasti symboliseksi. Kaikki näyttää ulkoisesti demokraattiselta, mutta sisältä järjestelmä on jähmettynyt, jäykkä ja toimintakyvyltään rapautunut – se ei kuule enää muuta kuin sen, mitä se jo päätti sanoa itse.

Suomessa ei ole ylähuonetta, ei toista kamaria, joka hidastaisi päätöksentekoa tai vaatisi uuden käsittelyn. Meillä ei ole liittovaltiota, jossa alueilla olisi oma äänensä lainsäädännön hyväksynnässä, kuten Saksassa. Meillä ei ole Sveitsin mallin kansanäänestystä, jossa kansalaiset voivat suoraan estää minkä tahansa lain voimaantulon. Meillä on vaalit joita ennen voi lupailla kaikille kaikkea, eikä sen jälkeen kysellä mitään, ei kuunnella. Vaalivoiton jälkeen hallitus saa valehdella. Lupauksia voi rikkoa heti ensimmäisen budjettiriihen jälkeen, eikä kansa voi tehdä muuta kuin odottaa seuraavat neljä vuotta. Suorat kansanäänestyksen mahdollisuudet ovat täällä harvinaisia, epäsitovia ja käytännössä hallituksen aloitteesta. Suomessa useimmat eivät edes tiedä, että joissain maissa kansalaiset voivat itse päättää, mihin lakeihin vedetään jarru.

Meillä ei ole mitään tapaa sanoa: ei.

Sveitsissä kuka tahansa voi kerätä 50 000 allekirjoitusta sadan päivän aikana minkä tahansa uuden lain hyväksymisen jälkeen, ja sen seurauksena järjestetään kansanäänestys, joka on sitova. Jos kansa äänestää lakia vastaan, se ei astu voimaan. Ei siksi, että hallitus niin päätti – vaan siksi, että kansa niin haluaa. Lisäksi kansalaiset voivat tehdä oma-aloitteisia lakialoitteita, eli ehdottaa kokonaan uutta lakia tai perustuslain muutosta, jos saavat 100 000 allekirjoitusta. Tätä kutsutaan kansalaisaloitteeksi – mutta toisin kuin Suomessa, kyse ei ole pelkästä performatiivisesta osallistamisesta. Sveitsissä aloite ei jää pölyttymään valiokuntaan, vaan se päätyy aina kansan äänestettäväksi. Kyse on deliberatiivisesta demokratiasta sen autenttisimmassa muodossa. Sveitsin demokratia ei perustu vaaleihin, vaan jatkuvaan suoraan osallistumiseen. Siksi siellä äänestetään usein – ja ihmiset jaksavat osallistua, koska tietävät, että heitä ei ole unohdettu heti vaalipäivän jälkeen.

Tanskassa ja Alankomaissa hallitukset muodostuvat usein vähemmistöpohjalta, mikä tarkoittaa, että lakien hyväksymiseen on saatava useiden puolueiden konsensus. Tämä ei ole tehottomuutta – vaan demokratiaa, jonka perusolemus on neuvottelu. Saksassa osavaltioiden muodostama Bundesrat voi torjua liittovaltion lainsäädäntöä, mikä pakottaa kompromisseihin ja alueelliseen kuulemiseen. Saksa ei voi muuttua yhden vaalituloksen perusteella radikaalisti toiseen suuntaan, koska järjestelmä ei salli sitä. Islannissa poliittinen luottamus voi romahtaa hetkessä – ja hallitus eroaa. Kansalaisten kollektiivinen tyytymättömyys on meillä patologisoitunut, ja hallitus pysyy horjumattomana. Kun kansalaiset lähtevät kaduille, vastaus on poliittinen PR-kampanja, ei kuunteleminen.

Otan esimerkiksi myös Slovenian, tuon kompaktiuden ja resilienssin arkkityypin, pienen valtion joka on kokenut geopoliittisia murtumia, historiallisia vääryyksiä ja poliittista turbulenssia – mutta joka tuntuu nousevan jaloilleen kerta toisensa jälkeen, ikään kuin sisäinen normatiivinen eetos pitäisi sen yhteiskuntarakenteen vakaana vastoinkäymisistä huolimatta. Sloveniassa toimii edelleen talous- ja sosiaalineuvosto, jossa hallitus, ammattiliitot ja työnantajat neuvottelevat päätöksistä jo ennen kuin niitä viedään lainsäädäntöön. Ja vaikka maa on pieni eikä vauras öljystä tai kullasta, se rakentaa hyvinvointiaan kuuntelemalla. Kansalaisia, järjestöjä, asiantuntijoita, oppositiota. Siellä ei ole aina rauhaa, mutta siellä on vielä yhteinen kieli, jota edes politiikka ei ole onnistunut tuhoamaan. Se ei ehkä saa suuria otsikoita, mutta siellä demokratia on edelleen jotakin kaunista – ei vain hallintomuoto vaan inhimillinen taito.

Demokratian rapautuminen ei ole vain periaatteellinen ongelma – se on systeeminen entropia, joka kuihduttaa myös hyvinvoinnin ja talouskasvun. Kun hallitus ei kuuntele, se tekee päätöksiä, jotka delegitimoivat luottamusta, horjuttavat työrauhaa ja sysäävät heikommassa asemassa olevat entistä ahtaammalle. Työntekijöiden näkökulma marginalisoituu, kolmikanta heitetään romukoppaan, ja tuloksena on politiikkaa, jossa samat ryhmät kantavat disproportionaallisesti yhteiskunnan taakkoja. Kasvua ei synny, kun ihmiset menettävät luottamuksensa ja toivonsa. Päätöksiä tehdään ilman ammattitaitoa ja korvat kiinni. Yhteiskunta ei kasva, kun se ei enää tunnista itseään vapaaksi ja vastuulliseksi toimijaksi – kun siitä on tullut hajonnut ja merkityksellisesti pirstaleinen kokonaisuus, jolta puuttuu yhteinen ymmärrys arvoista ja suunnasta.

Voisimme tehdä asioita toisin – mutta ei enää sillä toiveajattelun logiikalla, jossa hallitukselta odotetaan hyveellisyyttä ilman velvoittavaa rakennetta. On aika kirjoittaa selkeät ja institutionaalisesti kestävät reunaehdot. Kolmikannan on oltava pakollinen, ei kohteliaisuuteen pohjaava konsultatiivinen ele, vaan lainsäädännön ehto. Kun päätetään työhön, toimeentuloon, sosiaaliturvaan tai työmarkkinoihin liittyvistä asioista, työntekijä- ja työnantajajärjestöjä on kuultava virallisesti ja ajallisesti merkityksellisessä vaiheessa – ei esityksen viimeisellä hetkellä, vaan jo ennen kuin ensimmäinen luonnos on edes valmis. Ei lausuntokierroksen jälkipeilissä, vaan heti ensimmäisestä viitteestä lähtien.

Yhtä lailla on tunnustettava, että yhteiskunta ei ole homogeeninen, vaan alati kerroksellinen kokonaisuus – monitasoinen rakenne, jossa jokaisella ihmisryhmällä on oma näkökulmansa. Jos laki koskee lapsia, vammaisia, opiskelijoita, pienyrittäjiä, yksinhuoltajia tai eläkeläisiä, on oltava oikeudellinen imperatiivi kuulla heidän edustajiaan – ei viitteellisesti, vaan velvoittavasti. On käsittämätöntä, että Suomessa voidaan säätää lapsipolitiikkaa ilman että lapsiasiainvaltuutettu osallistuu, päättää vammaisten palveluista ilman järjestöjen ääntä, säätää pienyrittäjien verotusta kuulematta niitä, jotka juuri ja juuri elättävät itsensä yrittämällä. Tämä ei ole enää vain poliittinen ongelma – se on rakenteellinen dissonanssi, jossa hallinto menettää kosketuksensa siihen elävään kudokseen, josta se on noussut. Osallistaminen ei ole este prosessin esteettisyydelle – se on osa totuutta, ilman jonka kuulemista ei voida kirjoittaa järjestelmää, joka kestäisi aikaa.

On myös tunnustettava eettinen perusperiaate: kenelläkään ei tulisi olla oikeutta päättää toisten elämästä, jos ei ymmärrä, mitä on päättämässä. Se, että joku on äänestetty tehtävään, ei vielä oikeuta määrittämään muiden arkea, ellei hän ole perehtynyt siihen arkeen tavalla, joka ylittää pelkän hallinnollisen tulkinnan. Ei tulisi olla mahdollista istua valiokunnassa ja muotoilla lakia, joka ohittaa kokonaisen ihmisryhmän kokemuksen, ymmärtämättä sen semanttisia ja affektiivisia vivahteita, jotka elävät arjen hiljaisimmissa tiloissa. Ei tulisi olla sallittua säätää työlainsäädäntöä, jos ei tiedä miltä tuntuu tehdä aliarvostettua työtä selkä vääränä, jatkuvan epävarmuuden soinnissa. Ei tulisi olla mahdollista määrittää asumistukea, jos ei tiedä mitä tarkoittaa asua toivottomassa lähiössä nollatuloilla, ilman, että kukaan enää kysyy, miten voit. Demokratia ei ole pelkkää numerofraasien toistoa – se on eettinen kaanon, jonka keskeyttäminen ilman kuulemista rikkoo kokonaisuuden ja jättää jälkeensä falskin kakofonian.

Lopulta on pysähdyttävä myös sen äärelle, kuinka vallankäytön rajat hämärtyvät, kun ministerinpaikka toimii ponnahduslautana lobbaustehtäviin tai tuleva virka valmistellaan oman kauden päätöksillä – tämä on muunneltua korruptiota, jossa valta käytetään omaksi hyödyksi, ei kansan eduksi. Perustuslakivaliokunta ei voi olla poliittinen elin, ei mikään hiljainen marionetti, jonka käsissä perustuslaki muovataan poliittisen intressin mukaiseksi. Sen kokoonpanon on perustuttava riippumattomuuteen ja oikeudelliseen kompetenssiin. Sen jäsenet eivät saa olla hallituspuolueiden äänitorvia, vaan juridisesti ja eettisesti päteviä ihmisiä, jotka eivät vastaa puoluekurille vaan perustuslain hengelle ja sen hiljaiselle, mutta täsmälliselle legitimiteetille.

Meidän on aika muistaa, että demokratia ei ole yksi vaali, yksi hallitus, yksi samanmielisten enemmistö joka jyrää. Se on kudelma, jossa jokaisen ääni punoutuu yhteiseksi merkitykseksi – ja juuri siksi sitä on puolustettava, ei vain sanoilla vaan rakenteilla, jotka tekevät kuulemisesta pakollista. Vain silloin hiljaisuus muuttuu jälleen puheeksi – ja huuto tuuleen muuttuu vastaukseksi.

"Demokratia ei ole vain oikeus äänestää, vaan velvollisuus kuulla." – Abbie Hoffman

Kapitalistirakkaus

"Love is not a matter of counting the cost, but of offering the whole self – without guarantee of return." — Antoine de Saint-Exupéry

Rakkaus on voimakkaimpia ja tärkeimpiä asioita mailmassa, sitä ei kuitenkaan voi kontrolloida juuri niinkuin haluaa, ja sitä ihminen peloissaan haluaa. Puhumme tänä päivänä rakkaudesta kuin tuotekategoriasta: markkina-arvosta, high value -naisista ja low value -miehistä, 50/50- ja providersuhteista ja järkevistä valinnoista. Laskemme summat sille, paljonko naisen meikit ja miehen ostama kahvi maksaa, ja mitä sillä saa, meneekö kaikki tasan. Suhteessa lasketaan kotityöt, miesten työt, naisten työt ja ajatellaan, että jos vaan lasketaan kaikki reilusti ja laaditaan miehille ja naisille yleisohje suhteen mittasuhteisiin, kaikki saavat reilun suhteen. Romanttinen yhteys on yhä useammin transaktio, jossa molemmat laskevat, saavatko varmasti yhtä paljon kuin antavat – tai mieluiten hieman enemmän.

Tämä ei ole rakkautta. Tämä on kapitalismia.

Sillä rakkaus ei ole kauppa. Rakkaus ei kysy, kannattaako. Se ei vaadi tasaveroista vastinetta tai kuukausittaista tasausta tunnepanoksista. Se on lahja, joka antaa itsensä riskillä, luottaen, että joku toinen tekee samoin – ei siksi että olisi pakko, vaan koska haluaa. Kapitalistinen mieli ei kykene tähän. Se pelkää, ettei saa mitä ansaitsee. Pelkää, että toinen ei rakastakaan takaisin. Pelkää, että rakkaus tekee hauraaksi – ja se tekee. Juuri siksi sitä tarvitaan.

Yksi tämän aikakauden hämmentävimmistä ilmiöistä on ajatus, että parisuhteen tulisi olla rationaalinen, kuin yrityssopimus. Että aikuinen, kunnollinen suhde on kuin osakeyhtiö kahden osakkaan välillä: kukin hoitaa oman tonttinsa, siivoaa oman sotkunsa, tekee tunnetyötä 50 prosentin edestä ja maksaa laskuista oman osuutensa – ellei satu olemaan "provider", jolloin voi saada enemmän valtaa. Mikäli satut olemaan hyvännäköinen ja varakas, et voi tietää enää rakastetaanko sinua, vai oletko jonkun elintason nostaja ja egon koriste. Seksistäkin on tullut vaihdon ja vallan väline, jota saa, jos on ensin ollut “kiltti” tai hoitanut vastuun, jolla voi palkita tai rangaista. Aktissa mitataan kuka saa ja mitä, kuinka usein, käytetään itsekkäästi toisen kehoa masturbaatiovälineenä, ei palvota toisen kehoa tai mieltä. Kehot kohtaavat vain ehdoin ja sopimuksin – eikä siksi, että haluttaisi toisiaan. Pelätään antaa, antautua ja luottaa.

Mikä tässä kaikessa on vialla? Se, että unohdamme, mitä rakkaus on. Rakkaus ei ole hyötysuhde, vaan affektiivinen syli. Se ei elä laskelmissa vaan läsnäolossa. Silti media, naistenlehdet ja pop-psykologia ovat muovanneet rakastamisen patologiseksi: jos rakastat liikaa, olet takertuja. Jos kaipaat vahvaa yhteyttä ja vuosisadan rakkaustarinaa, olet epäkypsä ja irrationaalinen. Jos käyttäydyt kumppanisi kanssa pitkään kestäneessä avioliitossa kuin vastarakastunut, olet hieman tärähtänyt, ja lapsia ällöttää. Ja jos todella rakastat, sinulle sanotaan, että et nyt rakasta itseäsi tarpeeksi. Jos et juhli ystäväporukkasi kanssa säännöllisesti ilman puolisoa, olet tossun alla, riippuvainen ja säälittävä.

Yhä uudelleen meille myydään tarinaa, jossa suhteen alkuhuuma on ainoa hetki, jolloin on lupa olla hellä, villi, leikkisä, innostunut, kaivata toista aina. Sen jälkeen pitää kasvaa aikuiseksi – eli kylmettyä, etääntyä, tulla kämppiksiksi. On ahdistavaa, jos pussailette ja halaatte yhä kuin rakastavaiset. Aikuisuus sekoitetaan pidättyvyyteen, ja rakastunut vähätellään lapselliseksi.

Mutta nyt opetamme ihmisiä nimenomaan varomaan ja laskelmoimaan – koska emme uskalla. Rakkaus on vaarallinen asia. Se voi satuttaa. Se voi paljastaa. Se voi saada toisen muuttamaan koko elämänsä tai lähtemään. Siksi rakkaus halutaan laittaa sääntöjen alle. Siksi meillä on testejä, artikkeleita, rajoja ja eettisiä ohjeistuksia, jotka kaikki tähtäävät yhteen asiaan: pidä tunteet hallinnassa.

Ja juuri se tekee meistä onnettomia.

Kapitalistirakkauden ydin on tämä: etsitään hyötyä, ei yhteyttä. Punnitaan arvoa, ei tunnetta. Uskontojen markkinoimat perinteiset arvot sopivat kapitalismiin kuin nenä päähän, valtasuhteiden ja toisen hyödyntämisen kautta.

Tällaisessa ajattelussa ei ole tilaa sille, että rakkaus voi olla villi, järjetön, häiritsevä, että se ei aina onnistu. Että se voi rikkoa rakenteita, ylittää yhteiskuntaluokkia ja rooleja, sotkea aikatauluja, saattaa ihmisen keskelle omaa tuntematonta kaipuutaan. Että rakkaus voi olla pyhä sekoitus intohimoa, hellyyttä, pelkoa ja toivoa – eikä mitään niistä voi mitata ja annostella millään yleisohjeella tai trendillä.

Rakkaus ei ole ostos tai sijoitus. Ei kodinkoneen eikä lisätulon hankinta. Se on materian ulkopuolinen voima jota ei voi hallita. Se on heittäytyminen ilman takeita. Se on toisen ihmisen hyväksyminen ja ihannointi kokonaisena, vikoineen, ei toisen mittaamista. Se on itsensä avaamista kokonaan toiselle, rohkeutta olla haavoittuvainen. Kaikella kunnioituksella rakkauden ammattilaisia kohtaan, omasta markkina-arvosta voi puhua jos myy itseään, ei jos haluaa suhteen.

Kaikkea ei voi hallita ja suorittaa hyvin, rakkaus on yksi niistä jossa täytyy vain uskaltaa vaikka menisi kuinka monta kertaa pieleen.

Yhteisö 101

Miksi empatia ja yhteisöllisyys kannattaa

Empatiaa pidetään heikkona. Yhteisöllisyyttä taas liiallisena takertumisena toisiin. Mutta nämä käsitykset ovat paitsi virheellisiä, myös vahingollisia – ja ennen kaikkea typeriä itsensä kannalta. Sillä jos haluat, että oma elämäsi toimii, sinun täytyy haluta, että myös muiden elämä toimii. Ellet halua tätä eettisistä syistä, tee se silti pragmaattisista. Yhteisö, jossa on tilaa monille, kantaa myös sinua. Ja jos yhteiskunta hajoaa, ei kenenkään linna pysy ehjänä.

Verorahat eivät ole sinun. Eivät minun. Ne ovat meidän. Yhteistä kieltä, jolla huolehditaan yhteisistä asioista. Ne eivät ole varastamista vaan sivilisaation instrumentti. Ne eivät ols henkilökohtainen sijoitus sinun valitsemaasi asiaan, vaan yhteisön sijoitus yhdessä päätettyihin asioihin, kaikille. Jos ajattelet verot vain pois annettuna rahana, et ole ymmärtänyt, millä maailma toimii. Verot mahdollistavat koulun, joka opetti sinut lukemaan tämän tekstin. Tien, jota pitkin kuljet töihin. Hätäkeskuksen, joka vastaa kun jokin menee pieleen, ja avun jota saaat hätääsi.

Kokonaisuus kannattaa – myös sinulle

Kun päiväkoti toimii, perheiden arki toimii. Kun koulussa on riittävästi aikuisia, lapset oppivat – ja syrjäytyminen, väkivalta vähenee. Kun mielenterveyspalvelut ovat kunnossa, naapurisi ei murru ampumaradalla tai aja rekan keulaan, koska kukaan ei ollut läsnä ajoissa. Kun lapsiperhe saa ajoissa tukea, yksi huostaanotto ja siitä kasvava huumenuori voi jäädä tapahtumatta – säästäen sekä kärsimystä että valtavan määrän rahaa. Tässä on kyse järkiperäisestä talousajattelusta, ei vain hyväntahtoisuudesta.

Yksi konkreettinen esimerkki: Päihdeperheen lapsi, jolla oli nepsy-oireita, siirrettiin seitsemään eri sijoituspaikkaan. Hän ajautui lopulta päihteisiin, masentui ja kuoli nuorena. Hän olisi hyvinkin saattanut olla kirurgi, joka olisi pelastanut sinun lapsesi hengen kahdenkymmenen vuoden päästä. Emme voi koskaan tietää, kuka olisi voinut olla kukakin, lahjakkuus ei riipu lompakon paksuudesta. Siksi mahdollisuudet täytyy tasata. Ei altruismista, vaan tulevaisuuden turvaamiseksi.

Kun et enää pärjääkään yksin

Moni kuvittelee pärjäävänsä aina. Mutta ihmiselämä ei toimi niin. Äkillinen sairastuminen, onnettomuus, konkurssi, korkojen nousu tai inflaatio voivat hetkessä halvaannuttaa käytettävissä olevan rahamäärän. Asuntolainan hoito, lasten kulut, sähkölasku ja lääkkeet voivat muuttua kuukaudessa mahdottomiksi.

Monilla korkeatuloisilla ei ole mitään käsitystä, kuinka selvitä 20 eurolla viikkoa. He eivät tiedä, kuinka tehdä hyvää ruokaa halvalla. Heillä ei ole aavistustakaan, mitä elämä on ilman puskuria – ja juuri siksi he halveksivat niitä, joilla sitä ei ole. Mutta elämä ei kysy lupaa, kun se muuttuu. Ja silloin köyhä ystävä, joka osaa selvitä, voi olla sinun paras tukesi. Siksi toisten väheksyntä on myös oman selviämisen sabotointia.

Yhteisö ei ole ylimääräinen koriste

Kun asut alueella, jossa on kylätapahtumia, yhteistä toimintaa ja toisia huomioiva kulttuuri, et jää yksin. Naapuri huomaa, jos kotisi ovi on jäänyt auki. Toinen tuo kaupasta samalla jotain. Kolmas kertoo, mihin mennä, kun elämä pysähtyy. Tällainen yhteisöllisyys on halpaa mutta tehokasta ennaltaehkäisyä. Se ehkäisee syrjäytymistä, tukee lasten kasvua ja luo arkeen turvallisuutta, jota ei voi ostaa rahalla.

Kriisitilanteet ravistelevat kaikkia. Mutta kun yhteisö on tiivis, et kaadu yksin. Kun korkotaso, asumismenot ja elintarvikkeiden hinnat nousevat, yksi auttaa toista ruokakassissa, toinen vinkkaa tuista, kolmas huolehtii lapsista. Kun elämä notkahtaa, verkosto pitää.

Empatia ehkäisee rikollisuutta

Rikollisuus ei synny tyhjästä. Se syntyy siitä, että ihmiset jäävät yksin, ilman mahdollisuuksia ja tukea. Kun nuori ei näe reittiä elämään, jossa olisi toivoa, hän ottaa sen mitä voi. Jopa Suomessa, niin sanotuilla hienostoalueilla ja arvoasunnoissa, tapahtuu karmeita rikoksia. Koska rahan ympärille kasattu elämä ei kestä, jos ei koskaan opi katsomaan muita. Jos yritetään pitää kulissit ehjinä, mutta kaikki merkitys murenee sisällä.

Kun ihmiset jätetään oman onnensa nojaan, kun karsitaan lastensuojelusta, koulutuksesta, mielenterveydestä ja nuorisotyöstä, maksamme hinnan myöhemmin. Joko rikollisuutena, jengiytymisenä, itsemurhina tai kyynistymisenä. Yhteisöllisyys, jossa ketään ei tarvitse hävetä, toimii sekä ehkäisevänä että korjaavana voimana. Se ei ole kiva lisä – se on rakenteellinen tukipilari.

Psykoterapeuttipula ja mielenterveys: kun välinpitämättömyys maksaa

Suomessa on psykoterapeuttipula. Yksi syy on se, että koulutus on kallista ja pitkä – eikä sitä tueta tarpeeksi. Jos palveluja ei rahoiteta tasavertaisesti kaikille, mielenterveys jää harvojen ylellisyydeksi. Kun tarpeeksi moni ei saa apua, yhteiskunta ei enää toimi. Ihmiset uupuvat, työkyky laskee, lapset oireilevat ja koulujen ilmapiiri heikkenee. Tuki ei ole kustannus vaan investointi. Hyvä yhteiskunta toimii kuin orkesteri – yksilöt voivat soittaa hyvin vain, jos koko rakenne tukee sävellystä.

Empatia on myös fiksuutta – ja kykyä sietää erilaisuutta

Yhteisön rakentaminen ei tarkoita sitä, että kaikkien pitää olla samanlaisia. Päinvastoin. Hyvin toimiva yhteisö nojaa juuri siihen, että erilaiset ihmiset voivat kohdata ja oppia toisiltaan. Toimitusjohtaja saattaa saada elämänsä parhaan neuvon miesten saunavuorolla kirvesmieheltä. Teini, joka oireilee, ei aina kaipaa huippuasiantuntijaa – vaan jonkun, joka kuuntelee ilman roolia. Ja joskus soraäänien sieto, keskustelu ihmisen kanssa josta ei pidä yhdestä syystä, voi synnyttää oivalluksen toisesta.

Yhteiskunta ei ole mikään voittojen jakokone. Se on elävä, keskinäisriippuvainen verkosto. Kukaan ei selviä yksin. Ja juuri siksi empatia ei ole kaunis sana – se on eloonjäämiskeino. Yhteisöllisyys taas ei ole menneen maailman nostalgiaa. Se on tulevaisuuden edellytys.

"Yhteiskunta, joka rakentuu vain yksilöistä ja markkinoista, on amputoitu yhteiskunta." -Henry Mintzberg