Ideologian omavalvontasuunnitelma

Mikä tahansa poliittinen liike syntyy halusta korjata vääryyttä tai ajaa jotakin etua. Takana on näky, usein oikeutettu ja perusteltu: halu suojella heikompia, uudistaa rakenteita, palauttaa jotakin kadotettua tai puolustaa tulevaisuutta. Mutta kun aatteesta tulee poliittinen valta, se kohtaa vaaran: jos mikään ei aseta sille rajaa, se lakkaa olemasta hyvä, ja alkaa oikeuttaa itsensä kaikessa.

Ideologiaa, myös omaa, tulisi osata kritisoida. Kyse ei ole vihollisten haukuista, vaan jokaisen aatteen sisäisestä eettisestä vastuusta. Miten poliittinen suuntaus voi varmistaa, ettei se ryhdy tuottamaan haittaa niille, joita sen piti suojella?

"The critique of ideology should not begin with the critique of illusions, but with the critique of the reality that produces these illusions." – Slavoj Žižek

Puolueiden selkeimmät kompastuskivet

Vasemmistoliiton kompastuskivi on sen jaloimman arvon, solidaarisuuden, absolutisointi. Solidaarisuus voi muuttua henkiseksi pakkopaidaksi silloin, kun siitä tehdään kaikenkattava vastaus kaikkeen. Kyse on idealisaatiosta, jossa hyvä halutaan säilyttää puhtaana, mutta tämä puhtaus alkaa lopulta kieltää todellisuuden likaisuuden. Pasifismi voi muuttua fiksaatioiseksi torjunnaksi: kaikki puolustaminen nähdään väkivaltana, eikä pystytä tunnustamaan, että joskus väkivallaton tila on mahdollinen vain siksi, että joku muu on valmis puolustamaan. Aseista voi kieltäytyä koska joku on aikaisemmin käyttänyt aseita. Raja ei voi olla auki jos naapurin sotarikollinen alkaa härnätä ja testailla, voisiko miettiä onko oma aate sopiva puolustusstrategian toteuttamiseen vai ei. Vastaavasti ihmisoikeuspuhe voi kieltää moraalista kompleksisuutta. Jos vasemmistolainen puolue ei uskalla vastata selvästi teoreettiseen, mutta varsin kansallista mentaliteettia kuvaavaan kysymykseen, jossa täysin työkykyinen ihminen ei voi elää yhteiskunnan varassa koko elämäänsä, siitä tulee puolue, jota voidaan käyttää välineenä koko sosiaalipolitiikan halvaannuttamiseen. Kyse ei ole epäinhimillisyydestä, vaan rehellisyydestä. Eettisyys ilman vastuun kantamista ei ole moraalia vaan passiivista fantasiaa, jota ei oikein voi moni kannattaa. Ja silloin kuin vasemmistoliitolla ei ole valtaa, syntyy aina välittömänä vaikutuksena käsittämätöntä inhimillistä hätää, epätasa-arvoa, ihmisoikeusrikkomuksia, lapsia myöten. Voisi laittaa vaakakuppiin onko se valtamielipiteestä eriävä kanta tärkeämpi kuin hädänalaisten kärsimys.

SDP:n kompassi on kadonnut kaksoispaineeseen: halutaan olla sekä menneiden työväen perinteiden että nykyisen keskiluokkaisen vallankäytön edustaja. Halutaan olla suurin, hinnalla millä hyvänsä. Tämä muistuttaa puolustusreaktiota, jossa konflikteja vältellään niin pitkään, että minäkuva alkaa hajota. SDP ei uskalla valita puoltaan, koska pelkää menettävänsä molemmat. Luokkakysymys, joka oli puolueen historiallinen ydin, on hylätty, ja sen tilalle on tullut imagopolitiikkaa, jossa ei ole poliittista substanssia. Jos puolue ei kykene muodostamaan omaa positiota, se ei kykene edustamaan ketään. Tämä jatkuva myöntyväisyys paljastaa lopulta vallan pelon: kyvyttömyyden kantaa poliittisen valinnan tuottamaa ristiriitaa. SDP ikäänkuin alkaa häpeämään AY liikettä jos AY liikettä herjataan tarpeeksi. Tämähän on hieman hassua, kunnolliset palkat kuitenkin tuovat sitä verotuloa ja vakautta, mitä myös velkojen maksuun tarvitaan.

Keskustan kriisi on identiteettikriisi. Puolue esittää olevansa sekä kansanliike että alueellisen itsehallinnon puolustaja, mutta se toimii usein suurten maatalousintressien ja valtakoneistojen jatkeena. Tätä voisi kutsua identifikaation pirstaloitumiseksi: keskustan minäkuva rakentuu useista ristiriitaisista samaistumiskohteista, eikä mikään pääse määrittämään linjaa. Tulos on sisäisesti ristiriitainen. Jos puolue ei pysty valitsemaan, kenen puolella se on, pientuottajan vai suuryrityksen, se menettää uskottavuutensa molempien silmissä. Pelko marginalisaatiosta on muuttunut rakenteelliseksi sekavuudeksi.

Kokoomus rakentaa tarinaa vapaudesta, mutta unohtaa kysyä, mitä vapaus edellyttää, mitä se oikeasti maksaa. Yksilönvapauden ylikorostaminen toimii psykologisena puolustuskeinona kaikkea sellaista vastaan, mikä muistuttaa riippuvuudesta, haavoittuvuudesta tai inhimillisestä rajallisuudesta. Tällainen ideologia on pohjimmiltaan fobia sosiaalisuutta kohtaan. Jos yhteiskunta nähdään lähinnä esteenä tai rasitteena, ei vapaus ole enää yhteinen vaan yksityistetty. Olisi syytä tutkiskella, onko oma aate se paras ajamaan ihan kaikkien etua, jos perusidea on jakaa ihmisiä tuottavuuden mukaan paremmuusjärjestykseen, osallisiin ja osattomiin. Tämä tuottaa poliittista kylmyyttä, jossa yhteinen hyvä nähdään lähinnä “markkinoiden häirintänä”. Vapaus ei ole vapautta, jos se ei ole saavutettavissa muille kuin valmiiksi vahvoille. Luokkayhteiskunnan ihannointi tavalla, jossa minkäänlaista työntekoa ei osata tehdä kannattavaksi, olisi aikamoisen itsetutkiskelun paikka. Ihannoidaan Thatcheriä mutta yrittäjän raju verotus alkaa kymmenisen kertaa aikaisemmin kuin Margaretin maassa ja kasvusta voi vain uneksia. Onko aihetta syyttää aina muita naiiviudesta sen suhteen, mistä taikaseinästä raha tulee, jos itse heittelee verovaroja loputtomasti perusteetta minne sattuu. Pitäisikö olla itsellä tulosvastuu ennekuin julistautuu talousosaajaksi? Kokoomus voisi olla liberaali, moderni ja edistyksellinen, mutta kun se unohtuu, jäljelle jää kylmät kovat arvot, jotka eivät lopulta palvele enää ihmistä.

Vihreiden ekologinen eetos on sinänsä eettisesti perusteltu, mutta se kompastuu helposti symboliseen puhtauteen. Kyse on valitettavan narsistisena näyttäytyvän identiteetin rakentamisesta puhtaan kuluttajan, oikeamielisen kaupunkilaisen tai esteettisesti tiedostavan yksilön varaan. Mutta kun aate perustuu kuvastoon, se ei kestä arjen likaa, eikä siitä tule realismia. Esimerkiksi pyöräilyn, julkisen liikenteen tai sähköautojen nostaminen ekologisen hyvyyden mittareiksi toimii vain tietyissä olosuhteissa. Unohtuu miettiä, kuka uudet autot ostaa, rajoitetaanko millaisia saa ostaa, ja onko sittenkään ekologista jos kaikilla on uusi sähköauto (tutkitusti on ekologisempaa ajaa se vanha rötiskö loppuun). Harvaan asutulla seudulla, tuki- ja liikuntaelinrajoitteiden kanssa tai monilapsisessa arjessa tämä ei toimi, ja ekologinen valinta muuttuu saavutettavuuden ja ruumiillisuuden unohtamiseksi. Kun ekologisuus ei huomioi kehoa ja arkea, se ei ole enää etiikkaa vaan estetiikkaa. Mittavia tuhoja jää estämättä täysin siitä syystä, että on tehty omasta aatteesta haitallinen tavallisen ihmisen arjelle. Eikä kukaan katso Suomesta esimerkkiä, jos meillä ei ole varaa ajaa töihin.

Kristillisdemokraattien ongelma on uskon ja politiikan irtikytkentä: puolue käyttää uskonnollista kieltä, mutta ei toimi ollenkaan sen hengessä. Psykologisesti kyse voi olla moraalisesta projektiosta: oma sisäinen ankaruus ja hallinnanhalu ulkoistetaan yhteiskunnallisiin moraalikysymyksiin. Tällöin uskonto toimii välineenä, ei sisältönä. Jeesuksen opetusten ytimessä on armo, empatia ja anteeksianto – mutta puolueen retoriikka nojaa usein rangaistukseen, sukupuolinormeihin ja rankaisevaan moraaliin. Tällöin kyse ei ole enää kristinuskosta vaan autoritaarisesta moraalijärjestyksestä, joka käyttää uskoa legitimaationa, ei sisältönä. Ei Päivi Räsänen halua olla hyvä, vaan oikeassa, omasta mielestään, oli se kuinka julmaa tahansa.

Perussuomalaiset eivät ole niinkään poliittinen liike kuin affektiivinen, populistinen ilmiö. Puolue näyttäytyy regressiivisenä järjestelmänä, jossa vahvan johtajan kaipuu, isäfantasia, kohtaa kollektiivisen vihan, pettymyksen ja epäluottamuksen yhteiskuntaan. Kyse ei ole niinkään ohjelmallisesta epäjohdonmukaisuudesta vaan affektien hallitsemattomuudesta: puolue toimii purkautumisen kanavana niille tunteille, joille ei ole muuta ilmaisumuotoa. Puolueeseen mahtuu misogynian ja fasismin määrittämään oikeaan naiskuvaan itsensä sovittaneet naiset, ja kaikenlaiset tökeröt miehet ilman mitään suodatinta. Sananvapaus oikeuttaa loukkaukset, isänmaallisuus normalisoi sulkemisen. Tämä tuottaa tilan, jossa kaikki voidaan sanoa mutta mitään ei tarvitse perustella. Se ei ole poliittinen tila, vaan eräänlainen affektiivinen huone, jossa viha kiertää kehää ilman sublimaatiota. Tutkiskelun paikka olisi, onko puolueella oikeasti mitään linjaa suomalaisten etujen ajamiseen, vai onko sittenkin kyse vain kapitalismin tunkkina olosta. Puolueelle olisi olemassa paikka, jos se osaisi siihen asettua.

RKP on onnistunut säilyttämään asemansa hallituskelpoisena puolueena lähes kaikissa mahdollisissa kokoonpanoissa, mutta juuri tämä universaali liittolaisuus on sen suurin kompastuskivi. Kun puolue toimii ikuisena apupuolueena, jonka arvo on sen joustavuudessa, katoaa sen mahdollisuus olla selkeästi arvopohjainen toimija. Kyseessä on identiteetin liukeneminen suhteessa toisiin, minuus, joka heijastaa aina muiden halua, mutta ei enää tunnista omaansa. Jos kaikki omat periaatteet ovat jatkuvasti neuvoteltavissa, jää jäljelle vain kieli ja perinne ilman substanssia. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa puolue ei voi enää vastustaa mitään selkeästi, koska sen tärkein tehtävä on pysyä mukana. Kysymys kuuluukin: mitä arvoa on jatkuvalla osallistumisella, jos hinnaksi tulee kyky sanoa milloinkaan "ei"?

Ehdotus millä omaa aatetta voisi puntaroida;

1. Missä kohdassa oma aate menee liian pitkälle?

2. Mihin todellisiin ongelmiin oma ideologia ei anna vastausta?

3. Kenen hyväksi aate toimii? Kenen vahingoksi?

4. Ketkä jäävät aatteen ulkopuolelle? Miten se tulisi korjata?

5. Missä oma ideologia on ehdoton? Missä se voi joustaa?

6. Voiko puolue avoimesti tunnustaa rajoituksensa ilman pelkoa menettää kannatuksensa?

7. Jos puolue haluaa olla suurin, miten se aikoo suojella myös niitä, joita se ei alun perin edustanut?

8. Missä kohtaa aate muuttuu omahyväiseksi uskomukseksi, joka ei käsittele enää todellisuutta vaan itseään?

Miksi peiliin on pakko katsoa, jos haluaa ajaa kenenkään asiaa

Ideologia toimii kuin minä: se rakentaa itselleen kertomuksen, joka pyrkii jatkuvuuteen ja hallintaan. Lacanin mukaan minuus on kuvitteellinen järjestys, joka peilaa itseään, mutta ei koskaan saavuta kokonaista totuutta. Sama pätee poliittiseen liikkeeseen: ilman peiliä, jossa oma varjo näkyy, ideologia ei ole eettinen vaan neuroottinen. Hegel näki vapauden vasta silloin mahdolliseksi, kun subjekti kykenee kieltämään itsensä rajoittaakseen omaa valtaansa. Aate ilman dialektiikkaa jää staattiseksi, ja silloin se ei enää kehity vaan alkaa toistaa itseään.

Jos haluaa suojella ketään, on ensin lakattava suojelemasta omaa kuvitelmaa itsestään.

Politiikka ilman peiliä ei ole vallankumouksellinen, vaan infantilisoitunut. Vasta kun katsoo omia rajojaan, voi kantaa vastuuta toisten oikeuksista. Ja se on kaiken vallan korkein muoto: valta, joka ei tee itseään jumalaksi.

Simone Weil, joka yhdisti hengellisen etiikan, poliittisen väkivallan kritiikin ja työväenliikkeen kokemuksen poikkeuksellisella tavalla, muistutti että todellinen oikeudenmukaisuus alkaa vasta, kun ihminen luopuu oman halunsa keskittämisestä maailmaan.

"To love truth means to endure the void and, as a result, to accept death. Truth is on the side of the dead."

Poliittisesti tämä tarkoittaa sitä, että emme saa rakentaa järjestelmiä, jotka perustuvat ainoastaan siihen, mitä haluamme, vaan siihen, mitä olemme valmiit menettämään oikeuden vuoksi. Tämä asettaa ideologialle korkeimman mahdollisen vaatimuksen: sen on kestettävä myös sen oman ihanteen loppu, jos todellisuus sitä vaatii.