Ideologian omavalvontasuunnitelma

Mikä tahansa poliittinen liike syntyy halusta korjata vääryyttä tai ajaa jotakin etua. Takana on näky, usein oikeutettu ja perusteltu: halu suojella heikompia, uudistaa rakenteita, palauttaa jotakin kadotettua tai puolustaa tulevaisuutta. Mutta kun aatteesta tulee poliittinen valta, se kohtaa vaaran: jos mikään ei aseta sille rajaa, se lakkaa olemasta hyvä, ja alkaa oikeuttaa itsensä kaikessa.

Ideologiaa, myös omaa, tulisi osata kritisoida. Kyse ei ole vihollisten haukuista, vaan jokaisen aatteen sisäisestä eettisestä vastuusta. Miten poliittinen suuntaus voi varmistaa, ettei se ryhdy tuottamaan haittaa niille, joita sen piti suojella?

"The critique of ideology should not begin with the critique of illusions, but with the critique of the reality that produces these illusions." – Slavoj Žižek

Puolueiden selkeimmät kompastuskivet

Vasemmistoliiton kompastuskivi on sen jaloimman arvon, solidaarisuuden, absolutisointi. Solidaarisuus voi muuttua henkiseksi pakkopaidaksi silloin, kun siitä tehdään kaikenkattava vastaus kaikkeen. Kyse on idealisaatiosta, jossa hyvä halutaan säilyttää puhtaana, mutta tämä puhtaus alkaa lopulta kieltää todellisuuden likaisuuden. Pasifismi voi muuttua fiksaatioiseksi torjunnaksi: kaikki puolustaminen nähdään väkivaltana, eikä pystytä tunnustamaan, että joskus väkivallaton tila on mahdollinen vain siksi, että joku muu on valmis puolustamaan. Aseista voi kieltäytyä koska joku on aikaisemmin käyttänyt aseita. Raja ei voi olla auki jos naapurin sotarikollinen alkaa härnätä ja testailla, voisiko miettiä onko oma aate sopiva puolustusstrategian toteuttamiseen vai ei. Vastaavasti ihmisoikeuspuhe voi kieltää moraalista kompleksisuutta. Jos vasemmistolainen puolue ei uskalla vastata selvästi teoreettiseen, mutta varsin kansallista mentaliteettia kuvaavaan kysymykseen, jossa täysin työkykyinen ihminen ei voi elää yhteiskunnan varassa koko elämäänsä, siitä tulee puolue, jota voidaan käyttää välineenä koko sosiaalipolitiikan halvaannuttamiseen. Kyse ei ole epäinhimillisyydestä, vaan rehellisyydestä. Eettisyys ilman vastuun kantamista ei ole moraalia vaan passiivista fantasiaa, jota ei oikein voi moni kannattaa. Ja silloin kuin vasemmistoliitolla ei ole valtaa, syntyy aina välittömänä vaikutuksena käsittämätöntä inhimillistä hätää, epätasa-arvoa, ihmisoikeusrikkomuksia, lapsia myöten. Voisi laittaa vaakakuppiin onko se valtamielipiteestä eriävä kanta tärkeämpi kuin hädänalaisten kärsimys.

SDP:n kompassi on kadonnut kaksoispaineeseen: halutaan olla sekä menneiden työväen perinteiden että nykyisen keskiluokkaisen vallankäytön edustaja. Halutaan olla suurin, hinnalla millä hyvänsä. Tämä muistuttaa puolustusreaktiota, jossa konflikteja vältellään niin pitkään, että minäkuva alkaa hajota. SDP ei uskalla valita puoltaan, koska pelkää menettävänsä molemmat. Luokkakysymys, joka oli puolueen historiallinen ydin, on hylätty, ja sen tilalle on tullut imagopolitiikkaa, jossa ei ole poliittista substanssia. Jos puolue ei kykene muodostamaan omaa positiota, se ei kykene edustamaan ketään. Tämä jatkuva myöntyväisyys paljastaa lopulta vallan pelon: kyvyttömyyden kantaa poliittisen valinnan tuottamaa ristiriitaa. SDP ikäänkuin alkaa häpeämään AY liikettä jos AY liikettä herjataan tarpeeksi. Tämähän on hieman hassua, kunnolliset palkat kuitenkin tuovat sitä verotuloa ja vakautta, mitä myös velkojen maksuun tarvitaan.

Keskustan kriisi on identiteettikriisi. Puolue esittää olevansa sekä kansanliike että alueellisen itsehallinnon puolustaja, mutta se toimii usein suurten maatalousintressien ja valtakoneistojen jatkeena. Tätä voisi kutsua identifikaation pirstaloitumiseksi: keskustan minäkuva rakentuu useista ristiriitaisista samaistumiskohteista, eikä mikään pääse määrittämään linjaa. Tulos on sisäisesti ristiriitainen. Jos puolue ei pysty valitsemaan, kenen puolella se on, pientuottajan vai suuryrityksen, se menettää uskottavuutensa molempien silmissä. Pelko marginalisaatiosta on muuttunut rakenteelliseksi sekavuudeksi.

Kokoomus rakentaa tarinaa vapaudesta, mutta unohtaa kysyä, mitä vapaus edellyttää, mitä se oikeasti maksaa. Yksilönvapauden ylikorostaminen toimii psykologisena puolustuskeinona kaikkea sellaista vastaan, mikä muistuttaa riippuvuudesta, haavoittuvuudesta tai inhimillisestä rajallisuudesta. Tällainen ideologia on pohjimmiltaan fobia sosiaalisuutta kohtaan. Jos yhteiskunta nähdään lähinnä esteenä tai rasitteena, ei vapaus ole enää yhteinen vaan yksityistetty. Olisi syytä tutkiskella, onko oma aate se paras ajamaan ihan kaikkien etua, jos perusidea on jakaa ihmisiä tuottavuuden mukaan paremmuusjärjestykseen, osallisiin ja osattomiin. Tämä tuottaa poliittista kylmyyttä, jossa yhteinen hyvä nähdään lähinnä “markkinoiden häirintänä”. Vapaus ei ole vapautta, jos se ei ole saavutettavissa muille kuin valmiiksi vahvoille. Luokkayhteiskunnan ihannointi tavalla, jossa minkäänlaista työntekoa ei osata tehdä kannattavaksi, olisi aikamoisen itsetutkiskelun paikka. Ihannoidaan Thatcheriä mutta yrittäjän raju verotus alkaa kymmenisen kertaa aikaisemmin kuin Margaretin maassa ja kasvusta voi vain uneksia. Onko aihetta syyttää aina muita naiiviudesta sen suhteen, mistä taikaseinästä raha tulee, jos itse heittelee verovaroja loputtomasti perusteetta minne sattuu. Pitäisikö olla itsellä tulosvastuu ennekuin julistautuu talousosaajaksi? Kokoomus voisi olla liberaali, moderni ja edistyksellinen, mutta kun se unohtuu, jäljelle jää kylmät kovat arvot, jotka eivät lopulta palvele enää ihmistä.

Vihreiden ekologinen eetos on sinänsä eettisesti perusteltu, mutta se kompastuu helposti symboliseen puhtauteen. Kyse on valitettavan narsistisena näyttäytyvän identiteetin rakentamisesta puhtaan kuluttajan, oikeamielisen kaupunkilaisen tai esteettisesti tiedostavan yksilön varaan. Mutta kun aate perustuu kuvastoon, se ei kestä arjen likaa, eikä siitä tule realismia. Esimerkiksi pyöräilyn, julkisen liikenteen tai sähköautojen nostaminen ekologisen hyvyyden mittareiksi toimii vain tietyissä olosuhteissa. Unohtuu miettiä, kuka uudet autot ostaa, rajoitetaanko millaisia saa ostaa, ja onko sittenkään ekologista jos kaikilla on uusi sähköauto (tutkitusti on ekologisempaa ajaa se vanha rötiskö loppuun). Harvaan asutulla seudulla, tuki- ja liikuntaelinrajoitteiden kanssa tai monilapsisessa arjessa tämä ei toimi, ja ekologinen valinta muuttuu saavutettavuuden ja ruumiillisuuden unohtamiseksi. Kun ekologisuus ei huomioi kehoa ja arkea, se ei ole enää etiikkaa vaan estetiikkaa. Mittavia tuhoja jää estämättä täysin siitä syystä, että on tehty omasta aatteesta haitallinen tavallisen ihmisen arjelle. Eikä kukaan katso Suomesta esimerkkiä, jos meillä ei ole varaa ajaa töihin.

Kristillisdemokraattien ongelma on uskon ja politiikan irtikytkentä: puolue käyttää uskonnollista kieltä, mutta ei toimi ollenkaan sen hengessä. Psykologisesti kyse voi olla moraalisesta projektiosta: oma sisäinen ankaruus ja hallinnanhalu ulkoistetaan yhteiskunnallisiin moraalikysymyksiin. Tällöin uskonto toimii välineenä, ei sisältönä. Jeesuksen opetusten ytimessä on armo, empatia ja anteeksianto – mutta puolueen retoriikka nojaa usein rangaistukseen, sukupuolinormeihin ja rankaisevaan moraaliin. Tällöin kyse ei ole enää kristinuskosta vaan autoritaarisesta moraalijärjestyksestä, joka käyttää uskoa legitimaationa, ei sisältönä. Ei Päivi Räsänen halua olla hyvä, vaan oikeassa, omasta mielestään, oli se kuinka julmaa tahansa.

Perussuomalaiset eivät ole niinkään poliittinen liike kuin affektiivinen, populistinen ilmiö. Puolue näyttäytyy regressiivisenä järjestelmänä, jossa vahvan johtajan kaipuu, isäfantasia, kohtaa kollektiivisen vihan, pettymyksen ja epäluottamuksen yhteiskuntaan. Kyse ei ole niinkään ohjelmallisesta epäjohdonmukaisuudesta vaan affektien hallitsemattomuudesta: puolue toimii purkautumisen kanavana niille tunteille, joille ei ole muuta ilmaisumuotoa. Puolueeseen mahtuu misogynian ja fasismin määrittämään oikeaan naiskuvaan itsensä sovittaneet naiset, ja kaikenlaiset tökeröt miehet ilman mitään suodatinta. Sananvapaus oikeuttaa loukkaukset, isänmaallisuus normalisoi sulkemisen. Tämä tuottaa tilan, jossa kaikki voidaan sanoa mutta mitään ei tarvitse perustella. Se ei ole poliittinen tila, vaan eräänlainen affektiivinen huone, jossa viha kiertää kehää ilman sublimaatiota. Tutkiskelun paikka olisi, onko puolueella oikeasti mitään linjaa suomalaisten etujen ajamiseen, vai onko sittenkin kyse vain kapitalismin tunkkina olosta. Puolueelle olisi olemassa paikka, jos se osaisi siihen asettua.

RKP on onnistunut säilyttämään asemansa hallituskelpoisena puolueena lähes kaikissa mahdollisissa kokoonpanoissa, mutta juuri tämä universaali liittolaisuus on sen suurin kompastuskivi. Kun puolue toimii ikuisena apupuolueena, jonka arvo on sen joustavuudessa, katoaa sen mahdollisuus olla selkeästi arvopohjainen toimija. Kyseessä on identiteetin liukeneminen suhteessa toisiin, minuus, joka heijastaa aina muiden halua, mutta ei enää tunnista omaansa. Jos kaikki omat periaatteet ovat jatkuvasti neuvoteltavissa, jää jäljelle vain kieli ja perinne ilman substanssia. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa puolue ei voi enää vastustaa mitään selkeästi, koska sen tärkein tehtävä on pysyä mukana. Kysymys kuuluukin: mitä arvoa on jatkuvalla osallistumisella, jos hinnaksi tulee kyky sanoa milloinkaan "ei"?

Ehdotus millä omaa aatetta voisi puntaroida;

1. Missä kohdassa oma aate menee liian pitkälle?

2. Mihin todellisiin ongelmiin oma ideologia ei anna vastausta?

3. Kenen hyväksi aate toimii? Kenen vahingoksi?

4. Ketkä jäävät aatteen ulkopuolelle? Miten se tulisi korjata?

5. Missä oma ideologia on ehdoton? Missä se voi joustaa?

6. Voiko puolue avoimesti tunnustaa rajoituksensa ilman pelkoa menettää kannatuksensa?

7. Jos puolue haluaa olla suurin, miten se aikoo suojella myös niitä, joita se ei alun perin edustanut?

8. Missä kohtaa aate muuttuu omahyväiseksi uskomukseksi, joka ei käsittele enää todellisuutta vaan itseään?

Miksi peiliin on pakko katsoa, jos haluaa ajaa kenenkään asiaa

Ideologia toimii kuin minä: se rakentaa itselleen kertomuksen, joka pyrkii jatkuvuuteen ja hallintaan. Lacanin mukaan minuus on kuvitteellinen järjestys, joka peilaa itseään, mutta ei koskaan saavuta kokonaista totuutta. Sama pätee poliittiseen liikkeeseen: ilman peiliä, jossa oma varjo näkyy, ideologia ei ole eettinen vaan neuroottinen. Hegel näki vapauden vasta silloin mahdolliseksi, kun subjekti kykenee kieltämään itsensä rajoittaakseen omaa valtaansa. Aate ilman dialektiikkaa jää staattiseksi, ja silloin se ei enää kehity vaan alkaa toistaa itseään.

Jos haluaa suojella ketään, on ensin lakattava suojelemasta omaa kuvitelmaa itsestään.

Politiikka ilman peiliä ei ole vallankumouksellinen, vaan infantilisoitunut. Vasta kun katsoo omia rajojaan, voi kantaa vastuuta toisten oikeuksista. Ja se on kaiken vallan korkein muoto: valta, joka ei tee itseään jumalaksi.

Simone Weil, joka yhdisti hengellisen etiikan, poliittisen väkivallan kritiikin ja työväenliikkeen kokemuksen poikkeuksellisella tavalla, muistutti että todellinen oikeudenmukaisuus alkaa vasta, kun ihminen luopuu oman halunsa keskittämisestä maailmaan.

"To love truth means to endure the void and, as a result, to accept death. Truth is on the side of the dead."

Poliittisesti tämä tarkoittaa sitä, että emme saa rakentaa järjestelmiä, jotka perustuvat ainoastaan siihen, mitä haluamme, vaan siihen, mitä olemme valmiit menettämään oikeuden vuoksi. Tämä asettaa ideologialle korkeimman mahdollisen vaatimuksen: sen on kestettävä myös sen oman ihanteen loppu, jos todellisuus sitä vaatii.

Uudistamisen sietämätön keveys

"The greatest enemy of knowledge is not ignorance, it is the illusion of knowledge."– Stephen Hawking

On olemassa suomalaisen hallintokulttuurin erityinen alalaji, jonka tunnistaa siitä, ettei se juuri koskaan laskeudu maan pinnalle. Se leijuu taulukkologiikan ja konsulttijargonin yläilmoissa, uskoen vakaasti, että kaikki voidaan tehdä halvemmalla, ja että halvemmalla tehty on automaattisesti myös parempaa. Tätä lajia kannattaa tarkastella kuin Lacan tarkasteli toiston pakkoa, itsepintaisena yrityksenä paeta todellisuutta, joka aina palaa takaisin, eikä koskaan ole halvempi kuin kuviteltiin.

Vuonna 2013 silloinen pääministeri Jyrki Katainen kuvasi yksityisten ja julkisten terveyspalvelujen yhdistelmää sanalla "fantastinen", puhuessaan sote-uudistuksesta, joka toisi valinnanvapauden kansalaisille. Termi jäi elämään, vaikka käytännön toteutus muuttui monta kertaa ja tulokset jäivät ristiriitaisiksi. Valinnanvapauden varjo leijui koko 2010-luvun yllä, siitä tehtiin yhä uusia kokeiluja ja lupauksia, mutta pohjimmiltaan kyse oli toistuvasta yrityksestä myydä julkinen palveluideologia yksityisen kilpailun kaapuun.

Uudistamisen keveys on siinä, että sen seuraukset eivät koskaan paina uudistajaa. Ne painavat vain niitä, joiden arki repeää kriisiin, ruoka loppuu, lapsi ei opi, vanhus ei pääse lääkärille, ja työntekijä hukkuu meluun, joka muistuttaa enemmän lentokentän odotushallia kuin työtilaa. Poliitikko voi aina nousta irti maasta ja julistaa uuden alun, ihminen maan pinnalla ei voi.

Sossun kelaus

Kun perustoimeentulotuki siirrettiin kunnilta Kelalle, luvattiin yhtenäisiä käytäntöjä, tehokkuutta ja modernia palvelua. Todellisuus oli heille, jotka elävät lainsäädännön viimesijaisella tasolla, paljon konkreettisempi: kaikki viivästyi, kenelläkään ei ollut valtaa katsoa silmiin ja sanoa "otan tämän heti hoitoon", ja sosiaalityö amputoitiin siitä ruumiistaan, jossa se oli elänyt, taloudellisesta tuesta, jota ilman inhimillinen työ jäi torsoksi. Ihminen jätetään hädissään huutamaan harkinnanvaraista ja täydentävää Kela-muurin taakse. Pohjimmainen tarkoitus lienee ollut kuitenkin vain säästää, ja päästä eroon toimeentulotuen lainsäädännöstä, asettamalla se Kelan omien sääntöjen alaisuuteen ja "tehokas" heppu johtoon.

Ja nyt, vuosien jälkeen, Kokoomuksen itse nimittämä pääjohtaja keksii että etätyö ei kuulemma käy, kansallisissa hätätilanteissa pitäisi voida antaa tuet käteisellä. Huvittavaa kyllä, hähätilanteita vartenhan sosiaalitoimisto oli olemassa. Se toimi ennen kuin se purettiin. Kelassa työntekijä haluaisi nimensä salaiseksi. Sosiaalitoimistossa tavattiin kasvotusten tarvittaessa, piti osata oikeasti. Uudistamisen logiikka tuntuu toistavan itsensä kuin kieroutunut sykli: uudistus seuraa toista, mutta päädymme samaan pisteeseen, vain kalliimpana, byrokraattisempana ja vieraampana ihmiselle. Näin ei rakenneta edistystä, vaan kerrostetaan traumaa.

Fantasiasäästö nimeltä inkluusio

Inkluusio kuulosti kauniilta tavoitteelta: yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys, ajatus siitä, ettei kukaan ole toiseutettu tai eristetty. Mutta käytännössä tavoite muuttui metaforaksi ja metafora muuttui leikkaukseksi, ellei alunperinkin ollut tavoitteena vain säästää.

Lapsi, joka olisi tarvinnut erityisluokan tai pienen ryhmän, siirrettiin 28 oppilaan seinättömään saliin, jossa opettajan rooliksi jäi toimia pedagogina, psykoterapeuttina, meluntorjujana ja vartijana yhtä aikaa. Tämän jälkeen saatiin uutisia uupuneista opettajista, ahdistuneista lapsista ja kasautuvista neuropsykiatrisista oireista.

Tilastot tukevat kentän havaintoja. THL:n mukaan mielenterveyssyistä tehtyjen tutkimus- ja hoitokäyntien määrä lasten ja nuorten perusterveydenhuollossa kasvoi 18 prosenttia vuosina 2020–2023. Asiakkaiden määrä nousi peräti 44 prosenttia. Vuonna 2024 jo 26 prosenttia peruskoululaisista sai tehostettua tai erityistä tukea. Samalla suurten luokkien määrä kasvoi: vaikka alakoulujen keskimääräinen luokkakoko oli 18,6 oppilasta (2019), niin sanottuja jättiluokkia (yli 30 oppilasta) alkoi ilmaantua yhä useampiin kouluihin.

Yksi merkittävä ja usein vaiettu osa tätä muutosta on ollut pienten koulujen lakkautus. Kuntien säästötoimien nimissä kyläkoulut on suljettu ja oppilaat on siirretty suurempiin yksiköihin usein pitkin kuljetusmatkojen päähän. Tämä ei ole tuonut luvattuja säästöjä, mutta on lisännyt lasten päivittäistä kuormitusta, heikentänyt yhteisöllisyyttä ja tehnyt koulusta entistä vieraamman paikan niille, jotka olisivat tarvinneet eniten tukea.

Inkluusiota ei olisi koskaan pitänyt toteuttaa sillä tavoin kuin Suomessa tehtiin. Se ei ollut hetkeäkään valmis eikä minuuttiakaan hyvä idea. Ei siksi, että ajatus olisi huono, vaan siksi, että se tehtiin ilman resursseja, ilman tiloja, ilman aikuisia. Sillä ei korvattu mitään, mutta sen varjolla purettiin moni asia, joka toimi. Erityisluokkien ja niin sanottujen tarkkisluokkien alasajo tapahtui juuri silloin, kun tuen tarve alkoi kasvaa. Tuloksena oli koulumaailma, jossa monet lapset ja opettajat ovat jatkuvassa selviytymismoodissa. Kyse ei ole enää poikkeustilasta vaan normista.

Säästökikkailu nimeltä seinät pois

Koulutuksen uusissa kokeiluissa nähtiin hetken loistava tulevaisuus, jossa seinättömyys edustaisi avoimuutta, vuorovaikutusta ja uudenlaista tilankäyttöä. Sitä se ei ole. Se on melua, jatkuvaa häiriötä, levottomuutta ja uupumusta. Ei ole olemassa pedagogista perustetta sille, että 100 ihmistä toimii samassa tilassa, jos tilaa ei voi jakaa ryhmiin, jos ääni ei kuulu, jos huomio karkaa jokaisella. Silti se myytiin kokeiluna, uudistuksena, ja vieläkin näitä avotiloja rakennetaan. Ja puretaan pian. Alunperin tähänkin innovaatioon taidettiin kuitenkin päätyä, koska seinätön idea oli halvin rakentaa, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.

Kela-korvaukset yksityisille, ja kuinkas sitten kävikään?

Vuonna 2023 hallitus osoitti yksityisille lääkäripalveluille korvauksia noin 500 miljoonalla eurolla verorahoja. Tavoitteena oli (ehkä) purkaa julkisen terveydenhuollon jonoja. Mitä tapahtui? Yksityiset palveluntarjoajat nostivat hintojaan samassa suhteessa, osa jopa etukäteen. Julkisen puolen kuormitus ei keventynyt ja rahoitus valui firmojen voittomarginaaleihin. Verotuloja hukattiin myös pudottamalla ylin rajaveroaste 52 prosenttiin, joka Orpon mukaan saa lääkärit tekemään enemmän töitä. Yksikään järjissään oleva asiantuntija ei ole tätä mieltä, mutta usko omaan osaamiseen on kovin lujassa. Ei kukaan tee enemmän töitä jos vähempi riittää, ylikuormittunut lääkäri varsinkaan.

Sama rahanhukkaus toistui vanhusten valinnanvapausmallissa, jossa yli 65-vuotiaille avattiin mahdollisuus valita yksityinen palveluntarjoaja. Yksityiset firmat valikoivat asiakkaista helpoimmat ja jättävät haastavat tapaukset julkiselle sektorille. Puolet laboratoriokokeiden hinnasta tulee kuitenkin potilaan maksettaviksi, parista tutkimuksesta tulee helposti satanen, yhteistyö ei suju julkisen kanssa ja pari-kolme käyntiä ei auta monisairaita vanhuksia. Aika susi kokeilu siis. Onneksi meillä näyttää olevan sellainen taikaseinä kuin verovarat, josta saa aina rahaa kaikenlaisen jännän kokeiluun.

Päihdeongelmat eivät ratkea halvalla ja nopeasti

Konservatiivinen hallinta suhtautuu päihdeongelmaisiin usein kuin rumiin roskiin, siivotaan täysin käsiin räjähtänyt tilanne näkyviltä, poistetaan nyt jotenkin, ei edes tietoa miten. Mutta ihmiset eivät korjaannu näin hirvittävän lyhyellä maltilla ja perehtymisellä. Todellisuudessa jokainen lääkitsee itse jotakin hoitamatta jätettyä ongelmaa, joka olisi ollut huomattavasti helpompaa ja halvempaa hoitaa kuin se sekasorto, johon päihderiippuvainen joutuu. Rakenteet, jotka estävät ongelmien eskaloitumisen päihdetasolle, ammattitaitoisen varhaisen puuttumisen, hoidon ja kuntoutuksen, maksavat moninkertaisesti, inhimillisesti ja taloudellisesti. Empatian puute ja hinku luokkayhteiskuntaan maksaa Suomelle todella paljon. Nyt taidettiin uudistaa pilalle se kaikki, jolla päihdeongelmaa olisi voitu ehkäistä.

Yksityistäminen uudistuksena ei toimi härmälässä

Yksityistäminen on usein esitetty ratkaisuna julkisen sektorin tehottomuuteen, mutta Suomessa se ei ole tuonut niitä hyötyjä, joita sen kannattajat toistuvasti lupaavat. Suomi ei ole vauras maa. Suomalaisilla ei ole taskuissaan sellaisia rahoja, joita voitaisiin siirtää terveysjättien osinkoihin ilman, että palvelut heikkenevät. Kun järjestelmä perustuu yhä enemmän asiakkaiden omaan maksukykyyn, valinnanvapaus muuttuu nopeasti valinnan harhaksi: valita voi vain se, jolla on varaa, lopuilla hoitopolku haarautuu hyvin sekavaksi.

Ajatus siitä, että kilpailu parantaisi laatua, perustuu teoriaan, joka ei kerta toisensa jälkeen ole toteutunut käytännössä. Suurimmat toimijat eivät kilpaile asiakkaista palvelun laadulla, vaan prosessien optimoinnilla, jossa "tehokkuus" tarkoittaa mahdollisimman suurta asiakasmäärää mahdollisimman lyhyessä ajassa.

On eri asia yrittää "lyödä rahoiksi" rikkaassa maassa, jossa keskiluokka voi oikeasti valita, ja aivan toinen asia yrittää siirtää Suomen kaltaisen, pienituloisen kansan terveydenhuoltoa markkinatalouden varaan. Se on talouspoliittisesti lyhytnäköistä ja eettisesti kestämätöntä.

Konservatiivinen arroganssi

Missä ajatusvirhe syntyy? Miksi moni poliitikko luulee tietävänsä paremmin kuin asiantuntijat, työntekijät tai ne, jotka palveluita käyttävät? Oletus siitä, että hyvä koulutus, hyvä tausta, yrittäjyys ja omaisuuskikkailu tuottavat automaattisesti oikeita ratkaisuja, on klassinen esimerkki tiedollisesta ylimielisyydestä. Mitä enemmän uskotaan omaan näkökulmaan, sitä vähemmän kuullaan toisten todellisuutta.

Tähän liittyy myös sosiaalisen statuksen ja luokkakulttuurin tuoma harha: meillä business casual, noilla septum-lävistys, heillä ei voi olla talousosaamista. Kun konservatismi toimii identiteetin rakennuspalikkana, sen sisäinen logiikka ei enää kestä ulkopuolista kritiikkiä. On helpompaa uskoa, että inhimillinen on tehotonta, että solidaarisuus on haihattelua, kuin myöntää, että toisella voi olla realistisempi käsitys huomioitavista faktoista, kustannuksista, taloudesta. Arroganttia on kuvitella, että ilman kunnollista aiheen osaamista olisi kelpo päättämään asiasta, että voit tarttua mihin tahansa ministerin salkkuun pelkkä raha mielessä.

Velkalaiva ei häviä vaikka sillä kaahaisi minne

On vaikea uskoa, että velkaantumista edes yritetään oikeasti estää. Ei IMF kehoita Suomea pelkästään sopeuttamaan, he ovat sanoneet täysin kuuroille korville että kasvulla on esteitä.

Jokainen järkevä ymmärtää, että ilman kasvua ei makseta mitään takaisin, eikä selvitä ilman uutta velkaa. Kasvu vaatii aina investointeja, siimaa, riskinottoa. Kasvulla ei ole mitään tekemistä kieli poskessa säästämisen, leikkaamisen tai yksityistämisen kanssa.

Lapsenkaltainen usko siihen, että osaa tehostaa halvemmaksi jotakin joka on rakennettu pitkään, harkiten ja asiantuntijuudella, kaikki näkökulmat huomioiden on aina katastrofiresepti. Ehkä talous- ja yhteiskuntatieteiden opintoihin kuuluisi lisätä jotakin humaania sekaan, ettemme ala muistuttamaan funktioissamme jotakin lattiakanalaa. Tehokasta ja karmivaa.

Natsit ja nasaretilainen - Suomi ei ole kristitty maa osa 2

Kristillisnationalismi on aikamme näkyvin esimerkki siitä, kuinka uskonto voidaan irrottaa alkuperäisestä eettisestä ytimestään ja valjastaa poliittiseksi välineeksi. Se ei ole teologinen liike, vaan identiteettipoliittinen projekti, jonka ytimessä on vallankäyttö, puhtauden eetos ja viholliskuvien rituaalinen uusintaminen.

On kuvaavaa, että juuri kristinusko – ei esimerkiksi luonnonusko, kansanrunous tai karhunpeijaiset – on tullut määrittämään suomalaisen kansallismielisyyden hengellistä muotoa. Kristillisnationalismi syntyi osana eurooppalaista imperiaalista kulttuuria, jossa kansa, kieli ja uskonto yhdistettiin valtion välineiksi. Mutta erityisen tarkastelun arvoista on se, kuinka suomalainen oikeistoradikalismi on hylännyt oman mytologiansa, ja omaksunut Lähi-idän uskonnon valkoisena ja vallan oikeuttavana kehyksenä.

Miten juutalainen pasifisti, joka julisti Jumalan valtakuntaa, ei kansakuntaa, on päätynyt symboliksi rajojen sulkemiselle, vähemmistöjen vihaamiselle ja etnisen puhtauden idealle? Miksi suomalainen nationalistinen mies ei kanna Väinämöisen kuvastoa, vaan valkoiseksi maalattua Jeesusta? Miten tästä uskonnosta, joka on juuriltaan Lähi-idän sorrettujen henkinen vastarintakertomus, on tullut valkoisen länsimiehen väline muslimeja, köyhiä ja toisinajattelijoita vastaan?

Valkaistu Jeesus

Kristillisen etnonationalismin ytimessä on ikonografia, jossa Jeesus esitetään vaaleaihoisena, vaaleasilmäisenä, lähes skandinaavisena miehenä. Tämä ei ole viaton taidehistoriallinen yksityiskohta, vaan tietoinen kuvallinen valtapolitiikka. Valkoisen Jeesuksen kuva ei ainoastaan tee uskonnosta "omaa", vaan myös ulossulkee alkuperän, historian ja vieraan.

Kun Jeesus on valkoinen, valkoinen mies ei tarvitse itsetutkiskelua, mies muistuttaa itse jumalan poikaa. Hän ei kohtaa toiseutta, vaan näkee peilikuvan. Tämä mahdollistaa sen, että sama uskonto, joka syntyi imperiumia vastaan, voidaan nyt aseistaa imperiumin tueksi. Jeesuksesta tehdään puhdas, järjestystä rakastava, moraalinen auktoriteetti, joka siunaa kansakunnan, armeijan ja rajan.

Tämä projekti on ollut niin onnistunut, että suomalainen nationalistinen äärioikeisto voi kantaa ristiä ja viitata Vanhaan testamenttiin, vaikka vihaa juutalaisia, halveksii islamia ja suhtautuu halveksivasti kaikkeen ei-länsimaiseen. Valkoinen Jeesus toimii siltana – vieraasta tehdään omaksi omistamalla sen muoto ja poistamalla sen sisältö.

Syrjinnän opetti suomalaiselle kirkko

Esikristillinen suomalainen yhteiskunta ei tuntenut rotuteorioita, ei teologista rasismia eikä dogmaattista poissulkemista. Vieras saattoi olla uhka tai liittolainen, mutta ei kosminen vihollinen. Syntyperä ei ollut tuomio, vaan käytös määritti paikan yhteisössä. Tummempi iho, kieli tai liikkuva elämäntapa ei vielä tarkoittanut henkistä alempiarvoisuutta.

Kristinuskon mukana tuli kuitenkin maailmankuva, jossa ihminen jaettiin pelastettuun ja kadotettuun. Romanit joutuivat tämän jakojärjestelmän ulkopuolelle. Heidät nähtiin paitsi yhteiskunnallisesti vieraana, myös teologisesti epäilyttävänä. Heihin liitettiin likaisuus, moraalittomuus, mystiikka ja järjestyksen puute – kaikki ominaisuuksia, joita kristillisessä universumissa tuli torjua. 1600-luvun Suomessa tämä näkyi konkreettisina lakeina, karkotuksina ja väkivallan oikeutuksena. Tarpeeksi pitkälle viety likaisena ja syntisenä pitäminen näkyy tänä päivänä romanien intohimoisessa kristillisyydessä, ehdottomassa pukeutumisessa ja välillä liiallisuuksiinkin menevässä hygieniassa. Kirkko syrji romaneja järjestelmällisesti vuosisatojen ajan: heiltä evättiin pääsy ehtoolliselle ja kirkollisiin toimituksiin, heidät nähtiin hengellisesti epäluotettavina ja yhteiskunnallisesti epätoivottavina. Papisto toimi usein viranomaisten jatkeena, valvoen romanien elämää ja vahvistaen ennakkoluuloja sen sijaan, että olisi rakentanut hengellistä yhteyttä tai suojelua. Romanit joutuivat tämän jakojärjestelmän ulkopuolelle. Suomen romaninaisten perinteinen asu – musta, samettinen, leveähelmainen hame sekä tarkkaan säädelty yläosan ja huivin kokonaisuus – ei ole muinainen kansanperinne, vaan 1900-luvun alussa syntynyt sopeutumisen strategia kristillisen moraalikoodiston ja valtaväestön siveysolettamien keskellä. Yhteisö omaksui asun osittain ulkoisen paineen vuoksi, suojellakseen naisia ennakkoluuloilta ja leimautumiselta. Näin pukeutuminen muuttui kunniallisuuden ja puhtauden osoittamisen välineeksi, jota yhteisö alkoi ylläpitää myös sisäisesti.

Kyse ei siis ole pelkästä vaatekappaleesta, vaan vallan ja kulttuurisen alistamisen historiasta: siitä, kuinka naisen keho ja esiintyminen ovat olleet vuosisatoja sosiaalisen, uskonnollisen ja miehisen kontrollin kohteina. On ironista, että juuri tämä pukeutumiskoodi, jota suomalainen valtaväestö tänään usein kummeksuu, on itse asiassa seurasta juuri siitä kristillisestä siveysvaatimuksesta, jonka valtakulttuuri romanien ylle aikanaan asetti.

Kristillinen nationalismi teki muukalaisuudesta syntiä – ja valkoisuudesta pelastuksen kuvaston. Tämä ei ole suomalaisen mytologian heijastus. Tämä on kristillisen vallan ideologinen perintö.

Suomen puolustajan jumalat

Suomi on ollut Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa vuosisatoja. Kristinusko tuli tänne miekkalähetyksenä, pakanauskonnot tukahdutettiin ja esikristillinen kulttuuri leimattiin barbaariseksi. Tämä jätti jäljen, jossa suomalaiseen kansalliseen identiteettiin ei sisälly myyttistä omakuvaa ilman kristinuskon tuomaa "sivistystä".

Vielä nykyäänkin suomalainen isänmaallisuus kytketään ristiin, virsikirjaan ja sotilaspappiin – ei Väinämöiseen, ei Kalevalaan, ei luonnonvoimien kunnioittamiseen. On merkittävää, että osa äärioikeistolaisista ryhmistä, kuten Odinin soturit, on mieluummin ottanut norjalaisen jumalan symbolin, kuin palannut suomalaiseen myyttiseen kuvastoon. Se kertoo syvästä kulttuurisesta häpeästä ja vieraantumisesta, jossa oma historia koetaan liian mitättömäksi, liian pehmeäksi tai liian naiselliseksi.

Näin syntyy ristiriitainen tilanne: kansallismielisyys, joka on täysin tuontiuskon varassa. Isänmaallisuus, joka ei tunne omaa mytologiaansa. Uskonnollisuus, joka perustuu sisäistettyyn alistukseen.

Islamin vastustaminen ilman omaa identiteettiä

Erityisen loogisesti ristiriitaista on se, kuinka kristillisnationalistiset toimijat vastustavat Koraania Raamattu kädessä. Ilmiössä yhdistyy kulttuurinen dissonanssi ja uskonnollinen appropriaatio: vastustetaan yhtä abrahamilaista tekstikokoelmaa vedoten toiseen, jonka historiallinen ja teologinen yhteys edelliseen on kiistaton. Kristinusko ja islam kuuluvat samaan abrahamilaiseen uskontoperheeseen. Molemmilla on juurensa samassa hengellisessä maaperässä, he jakavat profeettoja, kertomuksia ja monoteismin ytimen.

Islam ei ole historiallisesti ollut sen väkivaltaisempi tai takapajuisempi kuin kristinusko. Molempien nimissä on käyty sotia, alistettu kansoja ja luotu patriarkaalisia järjestelmiä. Mutta molempien ytimessä on myös eettinen pyrkimys yhteyteen, armollisuuteen ja epäoikeudenmukaisuuden vastustamiseen.

Se, että islamia pidetään uhkana juuri kristillisen vihan nimissä, paljastaa kuinka kauas uskonnon eettisestä ytimestä on kuljettu. Se ei ole uskon puolustamista, vaan oman vihan hengellistämistä.

Monistettu satu

Yksi aliarvioiduimmista mutta kulttuurisesti ratkaisevimmista ilmiöistä kristinuskon leviämisessä on sen globaalin valloituksen eetos. Uskonto ei kulkenut maailmalle pelkkänä pelastussanomana, vaan länsimaiden vallan jatkeena. Uudisraivaajat, siirtomaaisännät ja lähetyssaarnaajat veivät Raamatun mukanaan samaan aikaan, kun ottivat maita haltuun, rakensivat orjataloutta, harjoittivat eugeniikkaa ja tukahduttivat paikallisia kieliä, uskontoja ja sukupolviketjuja.

Kristinusko ei siis vain seurannut valtaa – se usein valmisteli sen. Rukouksen ja kartan piirtäminen kulkivat käsi kädessä. Uskonnon varjolla on poltettu kyliä, erotettu lapsia vanhemmistaan, perustettu kouluja, joissa hyväksikäytettiin, näännytettiin ja häpäistiin niitä, joiden sielua muka pelastettiin. Eikä tämä historiallinen painolasti rajoitu vain siirtomaavaltoihin: natsi-Saksan rotuopilliset teoriat ja eugeniikkapolitiikka ammensivat suoraan Yhdysvaltojen varhaisista rodunjalostusohjelmista, joita kristilliset konservatiiviliikkeet tukivat avoimesti. Näin uskontoon sidottu maailmankuva ei ainoastaan siunannut valloitusta, vaan vaikutti suoraan yhteen 1900-luvun suurimmista historiallisista rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Ja edelleen, tämä jatkuu. Lähetyssaarnaajat kulkevat maailman laidasta toiseen, edelleen vakaumuksella, että juuri heidän Lähi-idästä omaksuttu kertomuksensa on ainoa oikea. Usein tämä tapahtuu ilman kulttuurista sensitiivisyyttä, ilman historian ymmärrystä – ja toisinaan jopa ilman ihmisarvon kunnioittamista.

Elokuvassa Heretic nousee esiin ajatus, joka vaatisi yhteiskunnallista keskustelua: uskonnot eivät ole neutraaleja. Ne eivät ole pelkkiä pyhiä tarinoita, vaan historiallisia valtarakenteita, joita voidaan käyttää – ja joita on käytetty – järjestelmällisesti tukahduttamaan toisinajattelua, kontrolloimaan sukupuolia, ja siirtämään kulttuurista valtaa yhdestä ryhmästä toiseen.

Uskonto ei siis ole vain henkinen valinta – se on myös poliittinen valinta. Ja kysymys kuuluukin: miksi niin monet tahtovat edelleen, että kaikki maailman kansat omaksuvat juuri tämän saman tarinan? Kenen etua se palvelee?

Elokuvassa Heretic (2024) muistutetaan, että Jeesuksen kaltaisia kertomuksia oli olemassa jo ennen kristinuskoa: Horus, Mithra, Attis, Krishna, Dionysos ja muut – hahmot, jotka syntyivät neitsyestä, uhrattiin ja nousivat kuolleista. Nämä eivät olleet historiallisia henkilöitä, vaan myyttisiä arkkityyppejä, joita käytettiin silloittamaan yhteisön kokemus maailmasta toistuvan kertomuksen muotoon.

Nämä myytit toimivat vallankäytön välineinä: ne yhdistivät alistetut yhteisen toivon alle, mutta myös oikeuttivat valtiaiden aseman. Kristinusko ei ole poikkeus. Se on samaan traditioon kuuluva tarina, jota myöhemmät sukupolvet ovat muovanneet poliittisten tarpeiden mukaan. Siksi se on niin helposti otettavissa käyttöön – myös nationalistisen fantasian välineeksi.

Magdalena, miesten maailmassa

Yhdysvalloissa on kristillisissä konservatiivipiireissä noussut yhä näkyvämmin ajatus, että mies voisi äänestää koko perheen puolesta – ikään kuin palatakseen aikaan, jolloin nainen ei ollut täysivaltainen kansalainen. Tämä kehityssuunta on osa samaa kristillisnationalistista ajattelua, jossa naisen rooli on palauttaa hiljaiseksi, kuuliaiseksi ja näkymättömäksi. Samalla se kertoo siitä, miten patriarkaalinen valtarakenne ei ole vain menneisyyttä, vaan aktiivinen poliittinen projekti nykyhetkessäkin.

Esikristillisessä kulttuurissa naisilla oli tärkeä rooli yhteisöjen rituaaleissa, parantamisessa, perimätiedon säilyttämisessä ja hengellisessä jatkuvuudessa. He olivat tietäjiä, näkijöitä, synnyttäjiä ja siirtäjiä – elämän ja kuoleman rajalla toimivia voimia. Kristinusko muutti tämän dynamiikan: naisesta tuli vaiennettava, alistettava, puhtauden kautta määriteltävä olento, jonka kelpoisuus mitattiin hänen suhteestaan miehiseen valtaan.

Maria Magdalena on tästä yksi keskeinen esimerkki. Evankeliumeissa hän esiintyy Jeesuksen läheisimpänä seuraajana ja ylösnousemuksen todistajana. Varhaisissa gnostilaisissa teksteissä hänet esitetään Jeesuksen älyllisenä vertaisena ja jopa hengellisenä johtajana. Evankeliumi Magdalenasta antaa hänen äänelleen painoarvon, jossa muut opetuslapset vaikenevat.

Tämä ei kuitenkaan sopinut kirkolliseen vallan logiikkaan. Maria alistettiin syntisen naisen rooliin, ja hänen äänensä häivytettiin kanonisoidusta kertomuksesta. Tämä on yksi näkyvimmistä esimerkeistä siitä, kuinka patriarkaalinen järjestys muokkasi kristinuskosta välineen omalle säilymiselleen. Nainen ei voinut olla totuuden todistaja – ellei hän ollut äiti, neitsyt tai hiljainen palvelija.

Kristillisnationalismi jatkaa tätä perintöä: nainen kelpaa, jos hän toistaa valtarakenteen lauseita. Muut vaiennetaan, yhä uudelleen.

Tätä samaa dynamiikkaa todistamme nykyajassa, kun esimerkiksi Kristillisdemokraattiset nuoret ja Perussuomalaiset nuoret vaativat ulkoministeri Elina Valtosen joutumista puhutteluun hänen osallistuttuaan rauhaa tukevan kansainvälisen julkilausuman allekirjoittamiseen. Kyse ei ollut vain ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta, vaan sukupuolitetusta vallankäytöstä: nainen, joka ei ole riittävän kylmä, julma ja etnonationalistinen, joutuu poliittisen kurin, naisvihan ja alistamisyritysten kohteeksi.

Kristillisessä äärioikeistossa nainen hyväksytään vain, jos hän on maskuliinisen vallan äänitorvi – pick me -hahmo, joka toistaa patriarkaatin logiikkaa ilman uhkaa sen rakenteille, käy kirkossa, halveksuu tiedettä ja palvoo valkoista heteromiestä. Muut naiset kohdataan alentuvasti, uhkaavina, tai kuten tässä tapauksessa, kuritettavina. Naisen ihmisarvo politiikassa saavutetaan vain sillä hinnalla, että hän hylkää toiset naiset ja nielee vallan väkivallan mukisematta.

Suomalainen uskoo kaikkea muuta kuin itseään

Kristillinen nationalismi ei ole suomalaisen hengen jatkumo vaan sen vieraannuttaminen. Se ei nouse tästä maasta, sen kivistä ja järvistä, vaan tulee lännestä, imperiumin reunalta, miekan mukana. Se ei rakenna yhteyttä Jumalaan tai toisiin, vaan identiteettiä viholliskuvien kautta.

Suomalaisella olisi täysi oikeus katsoa toisin. Hän voisi hieman palata esikristilliseen maailmankuvaan, jossa luonto oli pyhä, yhteisö oli keskiössä ja jumaluus ei ollut valtias, vaan voima. Hän voisi rakentaa isänmaallisuuden, joka ei tarvitse toista uhrattavakseen, vaan joka kumpuaa kielestä, maasta, hiljaisuudesta ja myyteistä, jotka eivät tarvitse verta pyhyyden tunnuksi. Hän voisi rauhassa tutkailla muita uskomuksia ja kulttuureita mielenkiinnolla, ei vihalla. Hän voi edelleen sanoa vakaasti ei täysin omien arvojen vastaisille asioille, koska seisoo omilla jaloillaan.

Todellinen isänmaallisuus ei tarvitse valkoiseksi maalattua Lähi-idän profeettaa. Eikä vääriä vihollisia, joiden kautta oma identiteetti rakennetaan.

Se tarvitsee vain rehellisyyden katsoa peiliin ja kysyä: kenen tarinaa minä toistan, ja miksi en tunne omiani?

Kansallisromantiikka identiteetin rakentamisen perustana

Jos haluamme rakentaa kestävää kansallista identiteettiä, on valittava kansallisromantiikka, ei kansallismielisyys sen nykyisessä merkityksessä. Kansallisromanttinen ajattelu pyrkii ymmärtämään ja säilyttämään kulttuurisia juuria, mytologiaa, maisemaa ja runoutta – kaikkea sitä, mikä tekee kansasta ainutlaatuisen ilman, että se vaatii toisten alistamista. On pidettävä jokainen uskonto erillään vallasta, ja kunnioitettava jokaista saman verran.

Kansallisromantiikka tarjoaa myös moraalisen oikeuden vaatia tulijalta sopeutumista: on mahdotonta integroitua kulttuuriin, joka on vain pelon, vihan, kapitalismin ja tuontiuskon sekoitus.

Sen sijaan jos yhteiskunta perustuu runoon, metsään, myyttiin ja yhteyteen, syntyy jotain, johon voi kuulua. Jotain, joka kutsuu, ei vain vartioi. Ei ole tarpeen viedä saunatontulle pullaa, mutta voi olla hyvä osata kertoa muualta tulleelle, että näin on joskus tehty.

Ja viimeiseksi on sanottava ääneen se, mikä yhä elää katseissa ja puolueohjelmien rivien välissä: kantasuomalaiset eivät ole valkotukkaisia ja sinisilmäisiä arjalaisia. Se unelma on valhe, joka ei koskaan toteutunut, ja sen voi heittää historian kaatopaikalle yhdessä muun natsiaatteen kanssa.

Todellinen suomalaisuus ei tarvitse etnistä puhtautta, tai hyvä moraali kirkkoa.

Suomalainen tarvitsee juuret ja terveen itsetunnon.