Natsit ja nasaretilainen - Suomi ei ole kristitty maa osa 2

Kristillisnationalismi on aikamme näkyvin esimerkki siitä, kuinka uskonto voidaan irrottaa alkuperäisestä eettisestä ytimestään ja valjastaa poliittiseksi välineeksi. Se ei ole teologinen liike, vaan identiteettipoliittinen projekti, jonka ytimessä on vallankäyttö, puhtauden eetos ja viholliskuvien rituaalinen uusintaminen.

On kuvaavaa, että juuri kristinusko – ei esimerkiksi luonnonusko, kansanrunous tai karhunpeijaiset – on tullut määrittämään suomalaisen kansallismielisyyden hengellistä muotoa. Kristillisnationalismi syntyi osana eurooppalaista imperiaalista kulttuuria, jossa kansa, kieli ja uskonto yhdistettiin valtion välineiksi. Mutta erityisen tarkastelun arvoista on se, kuinka suomalainen oikeistoradikalismi on hylännyt oman mytologiansa, ja omaksunut Lähi-idän uskonnon valkoisena ja vallan oikeuttavana kehyksenä.

Miten juutalainen pasifisti, joka julisti Jumalan valtakuntaa, ei kansakuntaa, on päätynyt symboliksi rajojen sulkemiselle, vähemmistöjen vihaamiselle ja etnisen puhtauden idealle? Miksi suomalainen nationalistinen mies ei kanna Väinämöisen kuvastoa, vaan valkoiseksi maalattua Jeesusta? Miten tästä uskonnosta, joka on juuriltaan Lähi-idän sorrettujen henkinen vastarintakertomus, on tullut valkoisen länsimiehen väline muslimeja, köyhiä ja toisinajattelijoita vastaan?

Valkaistu Jeesus

Kristillisen etnonationalismin ytimessä on ikonografia, jossa Jeesus esitetään vaaleaihoisena, vaaleasilmäisenä, lähes skandinaavisena miehenä. Tämä ei ole viaton taidehistoriallinen yksityiskohta, vaan tietoinen kuvallinen valtapolitiikka. Valkoisen Jeesuksen kuva ei ainoastaan tee uskonnosta "omaa", vaan myös ulossulkee alkuperän, historian ja vieraan.

Kun Jeesus on valkoinen, valkoinen mies ei tarvitse itsetutkiskelua, mies muistuttaa itse jumalan poikaa. Hän ei kohtaa toiseutta, vaan näkee peilikuvan. Tämä mahdollistaa sen, että sama uskonto, joka syntyi imperiumia vastaan, voidaan nyt aseistaa imperiumin tueksi. Jeesuksesta tehdään puhdas, järjestystä rakastava, moraalinen auktoriteetti, joka siunaa kansakunnan, armeijan ja rajan.

Tämä projekti on ollut niin onnistunut, että suomalainen nationalistinen äärioikeisto voi kantaa ristiä ja viitata Vanhaan testamenttiin, vaikka vihaa juutalaisia, halveksii islamia ja suhtautuu halveksivasti kaikkeen ei-länsimaiseen. Valkoinen Jeesus toimii siltana – vieraasta tehdään omaksi omistamalla sen muoto ja poistamalla sen sisältö.

Syrjinnän opetti suomalaiselle kirkko

Esikristillinen suomalainen yhteiskunta ei tuntenut rotuteorioita, ei teologista rasismia eikä dogmaattista poissulkemista. Vieras saattoi olla uhka tai liittolainen, mutta ei kosminen vihollinen. Syntyperä ei ollut tuomio, vaan käytös määritti paikan yhteisössä. Tummempi iho, kieli tai liikkuva elämäntapa ei vielä tarkoittanut henkistä alempiarvoisuutta.

Kristinuskon mukana tuli kuitenkin maailmankuva, jossa ihminen jaettiin pelastettuun ja kadotettuun. Romanit joutuivat tämän jakojärjestelmän ulkopuolelle. Heidät nähtiin paitsi yhteiskunnallisesti vieraana, myös teologisesti epäilyttävänä. Heihin liitettiin likaisuus, moraalittomuus, mystiikka ja järjestyksen puute – kaikki ominaisuuksia, joita kristillisessä universumissa tuli torjua. 1600-luvun Suomessa tämä näkyi konkreettisina lakeina, karkotuksina ja väkivallan oikeutuksena. Tarpeeksi pitkälle viety likaisena ja syntisenä pitäminen näkyy tänä päivänä romanien intohimoisessa kristillisyydessä, ehdottomassa pukeutumisessa ja välillä liiallisuuksiinkin menevässä hygieniassa. Kirkko syrji romaneja järjestelmällisesti vuosisatojen ajan: heiltä evättiin pääsy ehtoolliselle ja kirkollisiin toimituksiin, heidät nähtiin hengellisesti epäluotettavina ja yhteiskunnallisesti epätoivottavina. Papisto toimi usein viranomaisten jatkeena, valvoen romanien elämää ja vahvistaen ennakkoluuloja sen sijaan, että olisi rakentanut hengellistä yhteyttä tai suojelua. Romanit joutuivat tämän jakojärjestelmän ulkopuolelle. Suomen romaninaisten perinteinen asu – musta, samettinen, leveähelmainen hame sekä tarkkaan säädelty yläosan ja huivin kokonaisuus – ei ole muinainen kansanperinne, vaan 1900-luvun alussa syntynyt sopeutumisen strategia kristillisen moraalikoodiston ja valtaväestön siveysolettamien keskellä. Yhteisö omaksui asun osittain ulkoisen paineen vuoksi, suojellakseen naisia ennakkoluuloilta ja leimautumiselta. Näin pukeutuminen muuttui kunniallisuuden ja puhtauden osoittamisen välineeksi, jota yhteisö alkoi ylläpitää myös sisäisesti.

Kyse ei siis ole pelkästä vaatekappaleesta, vaan vallan ja kulttuurisen alistamisen historiasta: siitä, kuinka naisen keho ja esiintyminen ovat olleet vuosisatoja sosiaalisen, uskonnollisen ja miehisen kontrollin kohteina. On ironista, että juuri tämä pukeutumiskoodi, jota suomalainen valtaväestö tänään usein kummeksuu, on itse asiassa seurasta juuri siitä kristillisestä siveysvaatimuksesta, jonka valtakulttuuri romanien ylle aikanaan asetti.

Kristillinen nationalismi teki muukalaisuudesta syntiä – ja valkoisuudesta pelastuksen kuvaston. Tämä ei ole suomalaisen mytologian heijastus. Tämä on kristillisen vallan ideologinen perintö.

Suomen puolustajan jumalat

Suomi on ollut Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa vuosisatoja. Kristinusko tuli tänne miekkalähetyksenä, pakanauskonnot tukahdutettiin ja esikristillinen kulttuuri leimattiin barbaariseksi. Tämä jätti jäljen, jossa suomalaiseen kansalliseen identiteettiin ei sisälly myyttistä omakuvaa ilman kristinuskon tuomaa "sivistystä".

Vielä nykyäänkin suomalainen isänmaallisuus kytketään ristiin, virsikirjaan ja sotilaspappiin – ei Väinämöiseen, ei Kalevalaan, ei luonnonvoimien kunnioittamiseen. On merkittävää, että osa äärioikeistolaisista ryhmistä, kuten Odinin soturit, on mieluummin ottanut norjalaisen jumalan symbolin, kuin palannut suomalaiseen myyttiseen kuvastoon. Se kertoo syvästä kulttuurisesta häpeästä ja vieraantumisesta, jossa oma historia koetaan liian mitättömäksi, liian pehmeäksi tai liian naiselliseksi.

Näin syntyy ristiriitainen tilanne: kansallismielisyys, joka on täysin tuontiuskon varassa. Isänmaallisuus, joka ei tunne omaa mytologiaansa. Uskonnollisuus, joka perustuu sisäistettyyn alistukseen.

Islamin vastustaminen ilman omaa identiteettiä

Erityisen loogisesti ristiriitaista on se, kuinka kristillisnationalistiset toimijat vastustavat Koraania Raamattu kädessä. Ilmiössä yhdistyy kulttuurinen dissonanssi ja uskonnollinen appropriaatio: vastustetaan yhtä abrahamilaista tekstikokoelmaa vedoten toiseen, jonka historiallinen ja teologinen yhteys edelliseen on kiistaton. Kristinusko ja islam kuuluvat samaan abrahamilaiseen uskontoperheeseen. Molemmilla on juurensa samassa hengellisessä maaperässä, he jakavat profeettoja, kertomuksia ja monoteismin ytimen.

Islam ei ole historiallisesti ollut sen väkivaltaisempi tai takapajuisempi kuin kristinusko. Molempien nimissä on käyty sotia, alistettu kansoja ja luotu patriarkaalisia järjestelmiä. Mutta molempien ytimessä on myös eettinen pyrkimys yhteyteen, armollisuuteen ja epäoikeudenmukaisuuden vastustamiseen.

Se, että islamia pidetään uhkana juuri kristillisen vihan nimissä, paljastaa kuinka kauas uskonnon eettisestä ytimestä on kuljettu. Se ei ole uskon puolustamista, vaan oman vihan hengellistämistä.

Monistettu satu

Yksi aliarvioiduimmista mutta kulttuurisesti ratkaisevimmista ilmiöistä kristinuskon leviämisessä on sen globaalin valloituksen eetos. Uskonto ei kulkenut maailmalle pelkkänä pelastussanomana, vaan länsimaiden vallan jatkeena. Uudisraivaajat, siirtomaaisännät ja lähetyssaarnaajat veivät Raamatun mukanaan samaan aikaan, kun ottivat maita haltuun, rakensivat orjataloutta, harjoittivat eugeniikkaa ja tukahduttivat paikallisia kieliä, uskontoja ja sukupolviketjuja.

Kristinusko ei siis vain seurannut valtaa – se usein valmisteli sen. Rukouksen ja kartan piirtäminen kulkivat käsi kädessä. Uskonnon varjolla on poltettu kyliä, erotettu lapsia vanhemmistaan, perustettu kouluja, joissa hyväksikäytettiin, näännytettiin ja häpäistiin niitä, joiden sielua muka pelastettiin. Eikä tämä historiallinen painolasti rajoitu vain siirtomaavaltoihin: natsi-Saksan rotuopilliset teoriat ja eugeniikkapolitiikka ammensivat suoraan Yhdysvaltojen varhaisista rodunjalostusohjelmista, joita kristilliset konservatiiviliikkeet tukivat avoimesti. Näin uskontoon sidottu maailmankuva ei ainoastaan siunannut valloitusta, vaan vaikutti suoraan yhteen 1900-luvun suurimmista historiallisista rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Ja edelleen, tämä jatkuu. Lähetyssaarnaajat kulkevat maailman laidasta toiseen, edelleen vakaumuksella, että juuri heidän Lähi-idästä omaksuttu kertomuksensa on ainoa oikea. Usein tämä tapahtuu ilman kulttuurista sensitiivisyyttä, ilman historian ymmärrystä – ja toisinaan jopa ilman ihmisarvon kunnioittamista.

Elokuvassa Heretic nousee esiin ajatus, joka vaatisi yhteiskunnallista keskustelua: uskonnot eivät ole neutraaleja. Ne eivät ole pelkkiä pyhiä tarinoita, vaan historiallisia valtarakenteita, joita voidaan käyttää – ja joita on käytetty – järjestelmällisesti tukahduttamaan toisinajattelua, kontrolloimaan sukupuolia, ja siirtämään kulttuurista valtaa yhdestä ryhmästä toiseen.

Uskonto ei siis ole vain henkinen valinta – se on myös poliittinen valinta. Ja kysymys kuuluukin: miksi niin monet tahtovat edelleen, että kaikki maailman kansat omaksuvat juuri tämän saman tarinan? Kenen etua se palvelee?

Elokuvassa Heretic (2024) muistutetaan, että Jeesuksen kaltaisia kertomuksia oli olemassa jo ennen kristinuskoa: Horus, Mithra, Attis, Krishna, Dionysos ja muut – hahmot, jotka syntyivät neitsyestä, uhrattiin ja nousivat kuolleista. Nämä eivät olleet historiallisia henkilöitä, vaan myyttisiä arkkityyppejä, joita käytettiin silloittamaan yhteisön kokemus maailmasta toistuvan kertomuksen muotoon.

Nämä myytit toimivat vallankäytön välineinä: ne yhdistivät alistetut yhteisen toivon alle, mutta myös oikeuttivat valtiaiden aseman. Kristinusko ei ole poikkeus. Se on samaan traditioon kuuluva tarina, jota myöhemmät sukupolvet ovat muovanneet poliittisten tarpeiden mukaan. Siksi se on niin helposti otettavissa käyttöön – myös nationalistisen fantasian välineeksi.

Magdalena, miesten maailmassa

Yhdysvalloissa on kristillisissä konservatiivipiireissä noussut yhä näkyvämmin ajatus, että mies voisi äänestää koko perheen puolesta – ikään kuin palatakseen aikaan, jolloin nainen ei ollut täysivaltainen kansalainen. Tämä kehityssuunta on osa samaa kristillisnationalistista ajattelua, jossa naisen rooli on palauttaa hiljaiseksi, kuuliaiseksi ja näkymättömäksi. Samalla se kertoo siitä, miten patriarkaalinen valtarakenne ei ole vain menneisyyttä, vaan aktiivinen poliittinen projekti nykyhetkessäkin.

Esikristillisessä kulttuurissa naisilla oli tärkeä rooli yhteisöjen rituaaleissa, parantamisessa, perimätiedon säilyttämisessä ja hengellisessä jatkuvuudessa. He olivat tietäjiä, näkijöitä, synnyttäjiä ja siirtäjiä – elämän ja kuoleman rajalla toimivia voimia. Kristinusko muutti tämän dynamiikan: naisesta tuli vaiennettava, alistettava, puhtauden kautta määriteltävä olento, jonka kelpoisuus mitattiin hänen suhteestaan miehiseen valtaan.

Maria Magdalena on tästä yksi keskeinen esimerkki. Evankeliumeissa hän esiintyy Jeesuksen läheisimpänä seuraajana ja ylösnousemuksen todistajana. Varhaisissa gnostilaisissa teksteissä hänet esitetään Jeesuksen älyllisenä vertaisena ja jopa hengellisenä johtajana. Evankeliumi Magdalenasta antaa hänen äänelleen painoarvon, jossa muut opetuslapset vaikenevat.

Tämä ei kuitenkaan sopinut kirkolliseen vallan logiikkaan. Maria alistettiin syntisen naisen rooliin, ja hänen äänensä häivytettiin kanonisoidusta kertomuksesta. Tämä on yksi näkyvimmistä esimerkeistä siitä, kuinka patriarkaalinen järjestys muokkasi kristinuskosta välineen omalle säilymiselleen. Nainen ei voinut olla totuuden todistaja – ellei hän ollut äiti, neitsyt tai hiljainen palvelija.

Kristillisnationalismi jatkaa tätä perintöä: nainen kelpaa, jos hän toistaa valtarakenteen lauseita. Muut vaiennetaan, yhä uudelleen.

Tätä samaa dynamiikkaa todistamme nykyajassa, kun esimerkiksi Kristillisdemokraattiset nuoret ja Perussuomalaiset nuoret vaativat ulkoministeri Elina Valtosen joutumista puhutteluun hänen osallistuttuaan rauhaa tukevan kansainvälisen julkilausuman allekirjoittamiseen. Kyse ei ollut vain ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta, vaan sukupuolitetusta vallankäytöstä: nainen, joka ei ole riittävän kylmä, julma ja etnonationalistinen, joutuu poliittisen kurin, naisvihan ja alistamisyritysten kohteeksi.

Kristillisessä äärioikeistossa nainen hyväksytään vain, jos hän on maskuliinisen vallan äänitorvi – pick me -hahmo, joka toistaa patriarkaatin logiikkaa ilman uhkaa sen rakenteille, käy kirkossa, halveksuu tiedettä ja palvoo valkoista heteromiestä. Muut naiset kohdataan alentuvasti, uhkaavina, tai kuten tässä tapauksessa, kuritettavina. Naisen ihmisarvo politiikassa saavutetaan vain sillä hinnalla, että hän hylkää toiset naiset ja nielee vallan väkivallan mukisematta.

Suomalainen uskoo kaikkea muuta kuin itseään

Kristillinen nationalismi ei ole suomalaisen hengen jatkumo vaan sen vieraannuttaminen. Se ei nouse tästä maasta, sen kivistä ja järvistä, vaan tulee lännestä, imperiumin reunalta, miekan mukana. Se ei rakenna yhteyttä Jumalaan tai toisiin, vaan identiteettiä viholliskuvien kautta.

Suomalaisella olisi täysi oikeus katsoa toisin. Hän voisi hieman palata esikristilliseen maailmankuvaan, jossa luonto oli pyhä, yhteisö oli keskiössä ja jumaluus ei ollut valtias, vaan voima. Hän voisi rakentaa isänmaallisuuden, joka ei tarvitse toista uhrattavakseen, vaan joka kumpuaa kielestä, maasta, hiljaisuudesta ja myyteistä, jotka eivät tarvitse verta pyhyyden tunnuksi. Hän voisi rauhassa tutkailla muita uskomuksia ja kulttuureita mielenkiinnolla, ei vihalla. Hän voi edelleen sanoa vakaasti ei täysin omien arvojen vastaisille asioille, koska seisoo omilla jaloillaan.

Todellinen isänmaallisuus ei tarvitse valkoiseksi maalattua Lähi-idän profeettaa. Eikä vääriä vihollisia, joiden kautta oma identiteetti rakennetaan.

Se tarvitsee vain rehellisyyden katsoa peiliin ja kysyä: kenen tarinaa minä toistan, ja miksi en tunne omiani?

Kansallisromantiikka identiteetin rakentamisen perustana

Jos haluamme rakentaa kestävää kansallista identiteettiä, on valittava kansallisromantiikka, ei kansallismielisyys sen nykyisessä merkityksessä. Kansallisromanttinen ajattelu pyrkii ymmärtämään ja säilyttämään kulttuurisia juuria, mytologiaa, maisemaa ja runoutta – kaikkea sitä, mikä tekee kansasta ainutlaatuisen ilman, että se vaatii toisten alistamista. On pidettävä jokainen uskonto erillään vallasta, ja kunnioitettava jokaista saman verran.

Kansallisromantiikka tarjoaa myös moraalisen oikeuden vaatia tulijalta sopeutumista: on mahdotonta integroitua kulttuuriin, joka on vain pelon, vihan, kapitalismin ja tuontiuskon sekoitus.

Sen sijaan jos yhteiskunta perustuu runoon, metsään, myyttiin ja yhteyteen, syntyy jotain, johon voi kuulua. Jotain, joka kutsuu, ei vain vartioi. Ei ole tarpeen viedä saunatontulle pullaa, mutta voi olla hyvä osata kertoa muualta tulleelle, että näin on joskus tehty.

Ja viimeiseksi on sanottava ääneen se, mikä yhä elää katseissa ja puolueohjelmien rivien välissä: kantasuomalaiset eivät ole valkotukkaisia ja sinisilmäisiä arjalaisia. Se unelma on valhe, joka ei koskaan toteutunut, ja sen voi heittää historian kaatopaikalle yhdessä muun natsiaatteen kanssa.

Todellinen suomalaisuus ei tarvitse etnistä puhtautta, tai hyvä moraali kirkkoa.

Suomalainen tarvitsee juuret ja terveen itsetunnon.

Sodankäynnin taito / Moderni Ryöstöretki

"The greatest victory is that which requires no battle."

– Sun Tzu, The Art of War

Moderni sota ei enää kutsu itseään sodaksi – vaan "terrorisminvastaiseksi operaatioksi", "interventioksi". Se ei ole kauhea asia, jota halutaan välttää – se on instrumentti. Se on taktinen harhautus, tarkoitus himmennetty, ja lankeamme manipulaatioon hyvin helposti. Ainoa ydinaseita käyttänyt valtio iskee "estääkseen toista maata kehittämästä sellaista", ja lähdemme valtio toisensa perään hokemaan perässä, että hyökätyllä maalla ei saa koskaan olla ydinaseita. Emme osaa kyseenalaistaa, ajattelemme niin kuin käsketään.

Sun Tzun teos ei ole voimankäytön opas, vaan hillinnän ylistys. Siinä fyysinen sota on viimeinen keino, ei strateginen ensivaihe. Johtajuus mitataan siinä, kuinka moni säästyy kuolemalta – ei siinä, kuinka paljon saa hävitettyä. Vastustaja on ihminen, jolla on älyä, kunniaa ja oikeus puolustaa itseään. Häntä pyritään voittamaan ymmärtämällä, strategialla, ei murskaamalla. The Art of War on sodankäynnin kirja humanistille: tarkka, varoittava, psykologinen. Vihollinen ei ole este, vaan haastaja, vastustajan kansa ei ole vihollinen, vaan liittolaiseksi houkuteltava. Siksi taitava voitto saavutetaan ennen kuin taistelua edes tarvitaan.

Valitettavasti Sun Tzun opit antavat välineet myös niille, joilla ei ole minkäänlaista moraalia tai kunnioitusta elämää kohtaan.

"All warfare is based on deception."– Sun Tzu

Psykopaattinen, narsistinen lukija ottaa tästä tietenkin kopin, eikä kaihda keinoja. Heille on aina olemassa vääränvärisiä, vääräuskoisia, villejä, liian liberaaleja... ..joista on syytä hankkiutua eroon jollain verukkeella. Juuri siksi on tärkeää erottaa oikeutettu puolustussota ja rikollinen hyökkäyssota toisistaan. Puolustautuminen on inhimillistä ja perusteltua. Terrorismi on uusi nimi mafiaperheiltäkin tutulle kostonkierteelle, joka on pohjattoman surun julmin muoto. Sen sijaan hyökkäys, joka naamioidaan turvallisuusoperaatioksi tai interventioksi, mutta jonka todellinen tavoite on kontrolli resursseista, on yksiselitteisesti rikollinen. "Ennaltaehkäisevä" isku ei ole puolustussotaa, se on teatteria.

Ei ole olemassa hyökkäyssotaa, jonka tavoitteena olisi rauha.

Kukaan ei hyökkää turvallisuuden vuoksi, vaan vallan takia. Tämän eron tunnustaminen on nykyisin poliittisesti vaikeaa, koska vaalimme yhteistyötä ja riippuvuussuhteita etiikan kustannuksella – emme voi tuomita. Hyökkääjä vain rohkeasti syyttää kohdettaan siitä, mihin itse syyllistyy, ja katselemme puhdasta narsismia rähmällämme.

Moderni Ryöstöretki

Jos nykyajan ryöväyssodalla olisi oma oppikirja, se ei alkaisi varoituksesta – vaan kartasta. Ei strategiseksi vaan logistiseksi. Sota ei olisi sota, vaan operaatio luonnonvarojen hallitsemiseksi. Täältä saa öljyä, täältä mineraaleja, tuonne kivan lomakohteen. Inhimillisyys, paikallinen kulttuuri, luonnonsuojelu eivät ole riskejä, vaan heikompien mielten häiriöitä – haitallisia tekijöitä bisnekselle.

Kolonialismin henki ei ole kadonnut – se on vain mutatoitunut. Enää ei perusteta siirtomaita, vaan rakennetaan "turva-alueita", "tukikohtia", "infrastruktuurihankkeita". Mutta tavoite on sama: resurssien haltuunotto ja alistaminen. Nykyinen ryöväyssota ei kanna lippua, vaan lehdistötiedotetta.

Hyökkäyssotaan valmistautuminen on tunnustus siitä, että tavoittelee hyötyä.

Sun Tzu opetti rakentamaan sillan, jota pitkin vihollinen voi vetäytyä. Uudessa sodassa vetäytyminen on PR-riski. Siksi suljetaan reitit, ammutaan ja raiskataan siviilit, siivotaan silminnäkijät. Jos et tee yhteistyötä hyökkääjän ehdoilla, et ansaitse elää. 

Sun Tzu varoitti tuhoamasta maata, jota haluaa hallita. Uudessa sodassa juuri tuho on se, millä saa kaiken. Kun infrastruktuuri tuhotaan, voidaan rakentaa uudelleen – sopimuksilla, joista hyötyvät omat yhtiöt. Taloudellinen kontrolli korvaa hallinnan. Ja silloin sota ei pääty, vaan yksityistyy.

Psykologisesti tämä kertoo paljon: sodankäynnin tarkoitus ei enää ole voitto, vaan valvonnan jatkuvuus. Ihmismielen näkökulmasta tapahtuu eräänlainen siirtymä: sodan alkuperäinen pakko muuttuu mielihaluksi, eikä se halu enää lopu. Maailman vauraimmat haluavat polttavalla vimmalla lisää.

Dehumanisaation psykologia

Vanha sotataito perustui inhimillistämiseen – uuden logiikka alkaa dehumanisoinnista.

Psykologisesti siirrytään empatiasta objektointiin. Vihollinen ei enää esiinny kasvoilla tai äänellä, vaan terminä: "uhka", "kohdealue", "turvaton vyöhyke". Tämän jälkeen tappaminen ei tunnu samalta. Se ei ole enää teko, vaan toimenpide.

Sun Tzu: "Treat your men as your own beloved sons."

Ryöväyssota: Sotilaat ovat expendable assets – kulutusyksiköitä, joiden kuolemasta jää jäljelle grafiikka ja muistovideo.

Psykologinen ero: lojaalius ei synny kunnioituksesta vaan pelosta tai pakosta.

Kun ihminen muuttuu resurssiksi, hänen kärsimyksensä ei enää kuulu tappion hintaan. Se on osa kulurakennetta. Sodankäynnin kieli on nykyisin retoriikkaa, ei realismia. On helpompi aloittaa sota, kun se ei ole sota.

"We don't need legitimacy. We exist. Therefore we are legitimate."

– Menachem Begin, Israelin pääministeri (1977–1983)

Beginin toteamus ei jäänyt metaforaksi – se on käytännön sodan viestinnällinen perusta. Kun olemassaolo julistetaan riittäväksi oikeutukseksi, mikään ei enää estä. Tapahtuma ei tarvitse oikeutta, kun tarina on hallussa. Hyökkäyksestä tulee ennaltaehkäisevää puolustussotaa, jota ei tietenkään voi pitää terroristisena – terroristejahan tässä torjutaan. Siksi sota ei tapahdu pelkästään taistelukentällä – vaan uutisotsikossa, algoritmissa ja poliittisessa muistissa. Realistisesti ei ole olemassa kirurgisia iskuja, on vain tappokäskyjä.

Sisältäpäin hajottaminen – halvin sota

Sun Tzun mukaan huonoin strategia on hyökätä linnoitettuun kaupunkiin, usein tulkittu niin, ettei kannata yrittää rikkoa mikä on ehjää.

Tämä ei autoritäärisille vallanhaluisille johtajille tarkoita, ettei hyökätä: ei lähdetä perinteiseen sotaan vaan aloitetaan maltillisesti informaatiovaikuttamisella. Syötetään kaaosta – kansa tappelee keskenään. Kylvetään epäluottamusta – kansa ei luota mediaan. Ruoki ääripäitä, hajota yhteinen kieli, identiteetti, me-henki. Saat valtion, joka ei tarvitse valloittajaa – se luhistuu itse. Tätä olemme nähneet Venäjän harjoittamana strategiassa, jossa ei hyökätä ensisijaisesti rajoille, vaan sisään: horjutetaan poliittista järjestelmää, kylvetään eripuraa, edistetään populismin nousua. Tunnepitoisella isänmaallisella hengennostatuksella syntyy populistisia hämäyspuolueita, joiden avulla yhteiskunta jakautuu yhä syvemmin, ja jotka hyökkäävät valtaa saatuaan valtion sivistykseen, ihmisoikeuksiin ja perusturvaan. Se ei vaadi piiritettyä linnoitusta, armeijaa, pommeja – vain tarpeeksi säröjä sisältäpäin. 

Tätä on nähty Yhdysvalloissa, Suomessa, monissa Euroopan valtioissa. Kun instituutioihin ei enää uskota, totuus on mikä tuntuu mieleiseltä, viha on rohkeutta, kansa on ajettu vähintään henkiseen sisällissotaan ja ryövätty samalla köyhäksi. Linnoitettuun kaupunkiin voi nyt rauhassa kävellä sisään.

Joko Sun Tzun oppi elää – mutta sen tulkitsijat ovat myrkyllisiä, tai kolonialismin perijöillä on käytössä aivan toiset oppaat, ehkä fasistisemmat. Enää ei kysytä, miten sota vältetään, vaan miten se voidaan naamioida. Ja lopulta, jokainen sodankäynnintaidon hallinnut imperiumi on kaatunut, sydämet tyhjänä hienoimman strategian tieltä.

Inhimillinen sota ei tavoittele voittoa, ei hyökkää, ei käy sotaa ylpeänä, vaan ainoastaan jos se on viimeinen keino puolustaa jotakin hyvää.

Inhimillisten arvojen puolustajilla on kynä ja lakikirja, psykopaateilla ydinpommi ja rikosrekisteri. Rauha ei tule hyökkäämällä, mutta ei myöskään toivomalla.

Polarisaatio - Kiusaamisen kulttuuri

Kuvitellaan seuraava tilanne: koululuokka, jossa on kolmekymmentä oppilasta.

Seuraavaksi vaihdetaan lapset heidän vanhempiin. Pannaan tämä kirjava porukka aikuisia koulunpenkille tekemään samoja tehtäviä. Vuorotellaan, jaetaan vuoroja, kuunnellaan toista, ei puhuta päälle ja puhelin pois. Tehdään ryhmätöitä, ollaan toverillisia, välkällä pitää ottaa kaikki mukaan leikkiin. Et voi istua kaverin viereen, et voi valita ryhmätyötiimiä.

Siitä tulee sota.

Luokkassa istuu rinnakkain ihmisiä vasemmalta ja oikealta ja kaikkea siltä väliltä. On rasisteja, misogynistejä, uskovaisia, perinteisiä sukupuolirooleja ja heteronormia tiukasti ajavia, ja lihaa syöviä. Seassa vegaaneja, feministejä, luonnonuskoisia, sateenkaarivanhempia, maahanmuuttajia. Toisilla on pari audia ja miljoonatalo omalla uima-altaalla, toiset ulosotossa.

Ei onnistu edes kokonaista päivää, saatika sitten vuosien koulutaivalta.

Aikuiset eivät tule enää ollenkaan toimeen toisten kanssa, joilla on erilainen arvomaailma, historia tai tunneilmaisu. Emme enää yritä ollenkaan. Ja juuri siksi emme kykene enää opettamaan sitä lapsille. Lapsilta toivotaan moraalista ylemmyyttä, jota ei itse pystytä toteuttamaan. Kukaan ei ota vastuuta mistään ja kaikki on aina jonkun toisen vika. Pyydetään hyvyyttä, jota ei mallinneta. Kielletään syrjintä, vaikka omassa keskustelukulttuurissa naureskellaan jatkuvasti erilaisuudelle. Lapsilta vaaditaan ryhmätaitoja, vaikka koko aikuisten yhteiskunta on polarisaation halkoma.

"Jos haluat että sinua kuunnellaan, on parasta itse ensin kuunnella."

– Rölli

Meillä on tästä hyvä esimerkki, kun erilaiset aikuiset joutuvat tekemään töitä yhdessä, eduskunta. Jos sovellettaisiin koulun järjestyssääntöjä opposition ja hallituksen väliseen kanssakäymiseen, istuntoja olisi pakko keskeyttää jatkuvasti, jälki-istunnossa istuttaisiin päivittäin. Saisikohan koko oppositio - hallitus työnjakoa olla olemassa, vai pitäisikö kaikki sittenkin ottaa mukaan? Puheenvuoroja saa vain viittaamalla, puheenjohtaja ei saa valikoida kuka puhuu enemmän. Ei päällehuutoja, ei ölinää. Toisten puhetta kuunnellaan hiljaa ilman puhelimen räpläämistä. Ja jos ei käyttäydy, tulee vilma viestiä. Tuloksia pitää saada yhdessä kenen tahansa kanssa, ei omien kavereiden. Työ ei kelpaa jos se ei ole asiantuntevaa ja perustu faktoihin, lähteet oikein merkittynä. Ei voi kirjoitella faktana mielipidettä. Ei saa omaa tahtoa läpi vaan koska haluaa. Osaamisesta saisi arvosanan tai jäisi luokalle jos ei opi.

En ole varma pitäisikö itkeä vai nauraa. Sillä juuri ne säännöt, joita pidämme perusteltuina lapsille, ovat meille aikuisina aivan mahdottomia. Me emme halua jaksaa tai yrittää enää yhteistoimintaa, joka ei perustu samanmielisyyteen. Meidän solidaarisuutemme toimii vain, kun ryhmä on homogeeninen. Me olemme unohtaneet, mitä on empatia, joka ylittää erilaisuuden. Ja juuri siksi kiusaaminen ei katoa koulusta, vaikka kuinka tehdään kampanjoita ja julistetaan että nyt on kiva koulu.

Kiusaus ei ole vain yksittäisten pahojen, ongelmaisten lasten teko. Se, ettei poika halua oppia ainakaan naisopettajalta yhtään mitään, ei ole koskaan lapsen omaa keksintöä. Se on suora seuraus siitä, mitä me olemme antaneet omalla esimerkillä, olemme mallintaneet kilpailua, poteroitumista, klikkiytymistä, ivallista puhetta ja sosiaalista ulossulkemista kaikkialla. Se on opittu taito, imetty meiltä, aikuisilta.

"Kiusaaminen ei ole yksilön patologia vaan yhteisön äänettömästi sallima ilmiö."

– Juha Perttula, kasvatuspsykologi

Kiusaaminen on usein epäturvallisen yhteisön tuote. Jos ryhmässä ei ole tilaa haavoittuvuudelle tai erilaisuudelle, syntyy tarve hakea voimaa kontrollista. Jos kotona vastaus lähes kaikkiin tilanteisiin on väkivalta tai halveksunta, ei kiusaajalla ole mitään muita malleja, joilla reagoida. Kun ei uskalla olla oma itsensä, on helpompi määrittää joku toinen alempiarvoiseksi. Kiusaus on yritys hallita omaa pelkoa epävarmassa ryhmässä. Mutta jos kukaan ei tee sille rajaa, siitä tulee normi. Ja jos aikuiset eivät tunnista omaa osuuttaan, se jatkuu. Et voi kotona laukoa vihamielisiä mielipiteitä toisista ihmisistä tai kuitata toisten mielipiteet tyhmiksi ja silti odottaa, että lapsesi toimii koulussa kunnioittavasti kaikkia kohtaan. Et voi loukkaantua joka kerta, kun tiede ei vastaa mielipidettäsi asiasta ja odottaa, että lapsesi uskoo koulussa mitään tietoa. Lapsi elää vanhempiensa katseessa, ja opettelee loistamaan siinä.

Kiusaaminen on seuraus siitä, että kasvatamme yksilöitä, mutta unohdamme kasvattaa yhteisöä. Me kysymme lapselta, miten hän onnistui kokeessa, mutta emme kysy, miten hän auttoi kaveria. Emme kerro lapselle, miksi ihmiset ovat erilaisia, eri mieltä tai että siitä olisi kenties jotakin hyötyä. Emme näytä mallia miten toimimme hyvin ihmisten kanssa, joiden kaikkia näkemyksia emme voi allekirjoittaa. Emme enää ymmärrä, että erilaisuuden arvostaminen ja yhteisen sävelen etsiminen ovat välttämättömiä taitoja ihmisten kanssa toimimisessa – emmekä siksi osaa niitä myöskään opettaa.

Kiusaaminen ei synny pahantahtoisuudesta, vaan huonosta esimerkistä. Se on oire yhteisöstä, jossa ei kanneta vastuuta yhteisestä tilasta. Ja vastuu alkaa meistä aikuisista – ei pelkkänä puheena, vaan tapana elää ja kohdata toiset.

"Lapset oppivat vihaamaan, kun he kuulevat vihaa puheissamme, näkevät sitä teoissamme ja aistivat sen hiljaisuudessamme."

– Barbara Coloroso (kirjasuositus: The Bully, the Bullied, and the Bystander)

Ihmisenä oleminen ei ala identiteetistä, vaan perustavasta tarpeesta tulla nähdyksi toisen katseessa. Kun tämä kohtaaminen puuttuu, ihminen rakentaa minuuttaan vertailemalla ja erottelemalla – ei yhteyden, vaan erottautumisen kautta. Se synnyttää vieraantumista, jossa subjektiivinen henki jää vaille peilausta objektiivisessa hengessä. Toiset ihmiset eivät näyttäydy enää mahdollisuutena, vaan uhkana – eikä yhteys synny, koska Hegelin kuvaama hengen liike ei kanna yli yksilön.

Yhteys jää haaveeksi, koska yhteistä kieltä ei enää muodostu. Yhteys erilaisiin ihmisiin syntyy kunnioituksesta ja pelisäännöistä - yhteistyökyvystä.

Ajassamme subjektiivinen henki jää ilman todellista vastakaikua. Sisäinen maailma ei kohtaa jaettua todellisuutta, koska objektiivisen hengen kenttä – instituutiot, normit ja säännöt – ei enää rakennu yhteisöllisyyden, vaan yksilön selviytymisen varaan. Kun arkea ei jaeta, minuutta ei kehitetä suhteessa toiseen, vaan suhteessa uhkaan. Näin syntyy erillisyyttä, joka ei ole autonomiaa vaan pelkoa.

"He who cannot put his thoughts on ice should not enter into the heat of dispute."

– Friedrich Nietzsche

Yhteiset rakenteet eivät enää kanna merkityksiä vaan kilpailevat niistä. Ne eivät ole yhteisen hengen heijastuma, vaan sirpaloitunut kenttä, jossa yhteys yksilöiden välillä katoaa. Absoluuttinen henki – se, mikä voisi ylittää yksilön ja instituution ristiriidan yhteiseksi ihmisyydeksi – ei pääse esiin, koska kumpikaan pohja ei kanna. Ja kun tämä katkos jää tunnistamatta, menetämme mahdollisuuden rakentaa mitään, mikä olisi yhteistä ja kestävää.

Kiusaus on merkki siitä, että tämä kohtaaminen on estynyt. Että yhteys yksilöiden välillä ei kanna, ja että yhteiset rakenteet eivät enää tue sen syntymistä. Kun yksilö ei tunne itseään kannatelluksi, hän alkaa kontrolloida – itseä, muita, ympäristöä. Ja juuri tästä maaperästä kiusaaminen, kuten kaikki muukin vallankäyttö nousee. Siksi ratkaisu ei ole pelkkä kielto tai rangaistus, vaan kulttuurinen käänne: paluu kohti yhteyttä, jossa toisen ihmisyyden tunnistaminen on tärkeämpää kuin samanmielisyys.

Maailma ei ole parempi jos kaikki ovat samaa mieltä - vaikka väkisin.

"We’re different behind the eyes, but we all cry the same tears."

– Black Sabbath

Ei voi kasvattaa käyttäytymällä itse miten sattuu ja ulkoistamalla kaiken kasvatuksen koululle. Ei voi kasvattaa pelkällä puheella tai säännöillä, vaan esimerkillä ja vastuunkannolla.

Kaikki mitä vaadimme lapsilta, tulisi olla meillä itsellä hyvin hallussa.