Konservatiivinen seksismi

John Stuart Mill kirjoitti vuonna 1869 teoksessaan The Subjection of Women lauseen, joka on 157 vuodessa menettänyt täsmälleen nolla prosenttia osuvuudestaan:

"The generality of the male sex cannot yet tolerate the idea of living with an equal."

Mill ei kirjoittanut poikkeusyksilöistä. Hän kirjoitti rakenteesta. Järjestelmästä, joka uusintaa itseään ei pakkokeinoin vaan siksi, että se onnistuu näyttämään luonnolliselta niille, jotka ovat kasvaneet sen sisällä. Mill nimesi tämän suoraan: jokainen sorron muoto näyttää luonnolliselta niille, jotka sen alla elävät. Orjuus näytti luonnolliselta. Naisten alistaminen näytti luonnolliselta. Ja aina kun tätä luonnollisuutta haastettiin, vastauksena oli sama: emme muuta asiaa itse, muutamme tapaa jolla se esitetään.

Tämä logiikka elää. Kun konservatiivinen puolue menettää naisten kannatuksen, reaktio on aina sama: viestintäongelma. Ei politiikkaongelma. Ei arvoristiriita. Viestintäongelma. Tunne ei välity. Empatia ei näy. Pitää puhua pehmeämmin, sydämellä, lähempänä arkea. Samaan hengenvetoon ylpeilläään siitä, että ollaan Excel-Niiloja, numeroihmisiä, faktaihmisiä, ikään kuin se olisi jo itsessään vastaus.

Diagnoosissa on kaksi virhettä. Ensimmäinen on seksistinen. Toinen on taloustieteellisesti väärässä.

Oletus joka ei tunnista itseään

Mill osoitti, että konservatismin suhde naisiin ei ole koskaan perustunut tiedolle siitä, mitä naiset ovat. Se on perustunut oletukselle siitä, mitä heidän kuuluisi olla.

"It is only a man here and there who has any tolerable knowledge of the character even of the women of his own family" 

ja silti tuo mies päättää naisten puolesta mitä he tarvitsevat, mitä he ymmärtävät ja mihin he pystyvät. Tämä ei ole muuttunut. Se on vain pukeutunut uusiin vaatteisiin.

Kun naisten lähtö selitetään liian teknisellä otteella ja liialla kylmyydellä, tehdään samalla oletus jonka kukaan ei lausu ääneen, koska ääneen lausuttuna se kuulostaa siltä miltä se on. Naiset eivät reagoi faktoihin vaan tunteisiin. He tarvitsevat pehmeämpää kieltä ymmärtääkseen saman asian.

Se ei ole empatiaa. Se on paternalismia setämieheltä, joka ei tunnista itseään.

Psykoanalyyttisesti kyse on projektiosta sen klassisimmassa muodossa. Puolue joka on rakentanut politiikkansa tunnepitoiselle ideologialle, velkapelottelulle, trickle-down-uskolle, moraaliselle kertomukselle ahkeruudesta ja laiskuudesta, projisoii irrationaalisuutensa naisiin. Oma tunneperäinen maailmankuva naamioidaan tieteeksi. Toisen rationaalinen kritiikki leimataan tunteellisuudeksi. Freud kutsui tätä reaktiomuodostelmaksi: se mitä ei voi myöntää itsessään käännetään vastakohdakseen ja heitetään toiselle.

Erilainen vai eri asemassa

Mill esitti kysymyksen, johon ei ole vastattu kunnolla sitten 1869: mistä tiedämme, millaisia naiset oikeasti ovat, kun heitä ei ole koskaan päästetty kehittymään vapaasti?

"What is now called the nature of women is an eminently artificial thing, the result of forced repression in some directions, unnatural stimulation in others." 

Naisen luonne ei ole luonto. Se on kasvatuksen, pakottamisen ja palkitsemisen tulos. Minkälaisia sukupuolieroja jäisi jäljelle, jos niitä ei ensin tuotettaisi?

Tähän ei ole vastausta, koska koetta ei ole tehty. Se on aina kesken.

Lacan täydentää tätä hieman syvemmältä. Hänen mukaansa subjekti rakentuu kielessä ja symbolisessa järjestyksessä, ei ennen sitä. Lapsi ei saavu maailmaan valmiina identiteettinä, hän tulee sellaiseksi peilien, katseiden ja nimeämisten kautta. Tyttölapsi sijoittuu tähän tilaan eri positiosta kuin poika, ei siksi että hän on erilainen, vaan siksi että symbolinen järjestys kohtelee häntä eri tavalla jo ennen kuin hän osaa puhua.

Ja sitten hän menee päiväkotiin.

Siellä joku konservatiivisella otteella kasvatettu poika kertoo hänelle, mitä tytöt voivat tehdä ja mitä eivät. Mitä he osaavat ja mihin he eivät pysty. Se ei ole yksittäinen tilanne. Se on toistuva, arkinen, niin tavallinen ettei aikuinen välttämättä edes huomaa sitä tai jos huomaa, ohittaa sen pienellä. Pojat ovat poikia. Lapset ovat lapsia. Ei se nyt mitään tarkoita.

Mutta Lacanin mukaan juuri tässä symbolinen järjestys kirjoittaa itseään sisään. Ei väkivallalla vaan toistolla. Tyttö oppii, että hänen kykynsä ja oikeutensa ovat jonkun toisen kommentoitavissa. Että hänen osaamisestaan voidaan päättää ulkopuolelta. Ja jos kukaan aikuinen ei puutu, viesti on selvä: tämä on normaalia. Näin asiat ovat. Sinun paikkaasi määrittelee joku muu ja se on hyväksyttävää.

Tyttö ei unohda tätä. Hän vie sen mukanaan luokkaan, kotiin, myöhemmin työpaikalle ja neuvotteluhuoneeseen, ja jokaiseen tilanteeseen jossa hänen pitäisi ottaa tilaa.

Hänelle opetetaan lisää, mitä hänestä odotetaan. Ei suoraan sanoin, vaan katseilla, reaktioilla, sillä mikä saa kiitosta ja mikä hiljaisuuden. Tyttölapsi oppii nopeasti, että tietynlainen olemus palkitaan. Kiltteys. Mukautuminen. Muiden tarpeiden asettaminen omien edelle. Oman tahdon pienentäminen niin, ettei se häiritse. Kokoomuksessakin voi olla mukana kunhan ei vaan sano mitään omaa.

Tästä seuraa jotain, josta harvoin puhutaan suoraan. Kun rakenne palkitsee mukautumista, ne jotka eivät mukaudu nousevat näkyviin helpommin. Narsistinen nainen, joka osaa käyttää rakennetta hyväkseen, joka osaa esittää itsensä oikealla tavalla ilman että se oikeasti maksaa hänelle mitään, saa tilaa. Hän oppii peilaamaan ympäristön odotukset takaisin juuri niin kuin ne halutaan nähdä, ja saa siitä palkinnon. Ne naiset, jotka ovat aidosti läsnä, aidosti ristiriitaisia, aidosti omia, maksavat siitä. Heidän kompleksisuutensa luetaan hankaluutena. Tämä näkyy lähes kaikilla aloilla, harrastuksissa, sosiaalisesti.

Rakenne ei siis vain alisteta naisia. Se valikoituu. Se nostaa esiin tietynlaisen naiseuden ja painaa toisen alas. Ja sitten tätä valikoimaa käytetään todisteena siitä, millaisia naiset ovat.

Mill kirjoitti myös siitä, kuinka naisille ei anneta mahdollisuutta kehittää omaa identiteettiään ja kykyään riippumattomasti, minkä jälkeen heidän riippuvuutensa esitetään todisteena siitä, etteivät he kykene itsenäisyyteen. Suljetaan naiset ulos päätöksenteosta, poistetaan resurssit joiden varassa he toimivat, ja selitetään sitten heidän tyytymättömyytensä viestintäongelmaksi. Tämä kehä ei ole vahinko. Se on rakenne joka palvelee itseään.

Sama logiikka toistuu politiikassa. Konservatiivinen rakenne sallii naiset, jotka sopivat sen symboliseen järjestykseen. Jotka eivät kyseenalaista perusoletuksia. Jotka kommunikoivat oikealla tavalla, oikeissa kehyksissä, oikeilla äänenpainoilla. Korkeakoulutetut naiset kaikkoavat puolueesta joka väittää olevansa Excel-Niiloja, koska he osaavat lukea numeroita. Myös niitä, joita ei esitetä kokouksissa.

Säästö joka tulee kalliiksi

Virhe on yksinkertainen: katsotaan yhtä saraketta kerrallaan, yhtä kvartaalia. Ei kuunnella ketään, koska oma identiteetti sisältää jo lähtökohtaisesti asiantuntijuusharhan.

Menoja leikataan. Budjettiriville kirjataan säästö. Ollaan tyytyväisiä. Ei lasketa mitä tapahtuu kun palvelu poistuu, minne sen käyttäjät menevät, mitä se maksaa siellä, milloin lasku tulee ja kenelle. Kustannuksista ja sotkun hoidosta voi aina syyttää vasemmistoa, naisia, niitä tunne-ajattelijoita, muita.

Ennaltaehkäisevä perhetyö maksaa 5 000–15 000 euroa vuodessa per perhe. Huostaanotto laitoshoitoon maksaa 50 000–120 000 euroa vuodessa per lapsi, usein vuosia. THL:n laskelmissa yksi huostaanotto maksaa elinikäisessä tarkastelussa yli 500 000 euroa. Hallitus leikkasi silti juuri ennaltaehkäisevästä työstä, perhekeskuksista, varhaisesta tuesta, matalan kynnyksen palveluista. Budjettiriville kirjautui säästö. Todellisuuteen kirjautui ajastin.

Yksi päivystyskäynti erikoissairaanhoidossa maksaa 800–1 500 euroa. Yksi avohoitokäynti mielenterveyspalveluissa maksaa 150–300 euroa. Kun avopalveluita leikataan, ihmiset eivät parane nopeammin, he kriisiytyvät pidempään ja päätyvät kalliimpaan hoitoon. OECD:n mielenterveysraportti dokumentoi, että investointi mielenterveyspalveluihin tuottaa 4–5 euron taloudellisen hyödyn jokaista sijoitettua euroa kohden. Leikkaaminen on negatiivinen sijoitus. Jos tämä olisi yritys, talousjohtaja olisi jo erotettu.

THL ja Valtiontalouden tarkastusvirasto ovat molemmat laskeneet syrjäytyneen nuoren elinikäiset kustannukset: 1,2–1,4 miljoonaa euroa per henkilö menetetyissä verotuloissa, sosiaaliturvassa ja terveydenhuollossa. Nuorisopalveluiden ja etsivän nuorisotyön leikkaukset maksavat siis sen saman summan per nuori jonka ne menettävät. Tämä ei ole arvio. Se on dokumentoitu luku.

Housing First -mallissa tuettu asuminen maksaa 15 000–25 000 euroa vuodessa. Kriisimajoitus ja päivystyspalvelut kierteessä maksavat 30 000–50 000 euroa samalle henkilölle. Suomi rakensi tästä mallista maailman toimivimman version, ja se on halvempi kuin vaihtoehto. Silti juuri sen tukipalveluita nyt leikataan.

Numerot ovat konservatiivimiehille (ja heitä larppaaville naisille) ilmeisen vaikeita ymmärtää.

Se toinen välilehti

Keynes osoitti jo 1930-luvulla, että valtion ja kotitalouden logiikka eroavat rakenteellisesti. Kotitalous joka leikkaa menojaan laskusuhdanteessa toimii rationaalisesti omalta kannaltaan. Valtio joka tekee saman samaan aikaan kuin kaikki muutkin leikkaavat vahvistaa taantumaa, koska valtion menot ovat jonkun toisen tuloja. Tämä löytyy taloustieteen johdantokurssin luvusta kaksi.

IMF on mitannut fiskaalisen kertoimen arvoksi laskusuhdanteessa 1,5–2,5, eli yksi euro leikkauksista tuottaa 1,5–2,5 euron negatiivisen vaikutuksen kokonaistuotantoon. Orpon hallitus aloitti massiiviset leikkaukset tilanteessa jossa yksityinen kulutus oli jo paineen alla, inflaatio oli juuri syönyt ostovoimaa ja reaalipalkat olivat laskeneet. Tässä suhdannetilanteessa kerroin on korkein. Alijäämä ei ole pienentynyt suunnitellulla vauhdilla, verotulot ovat jääneet ennusteista, kasvu on ollut heikompaa kuin projisoitu. Tämä oli ennakoitu, siitä varoitettiin.

Yhden sarakkeen laskeminen ei ole talouspolitiikkaa. Se on kirjanpitoa ilman, että katsetta nostetaan taulukosta yhtään pidemmälle. Ei niin johdeta edes yritystä kovin kauan.

Se sarake jota ei avattu ollenkaan

Mill kirjoitti, että yhteiskunnan rakenteet aina alkavat tunnustamalla ne suhteet jotka jo ovat olemassa ja sitten pyhittävät ne laiksi ja tavaksi. Suomalainen budjettipolitiikka on toiminut juuri näin sukupuolen suhteen. Epätasa-arvo on jo olemassa. Leikkaukset vahvistavat sen. Ja sitten ihmetellään miksi naiset lähtevät.

Naiset ovat 71% julkisen sektorin työntekijöistä, kun leikataan, heidän työpaikkansa vähenevät ensin. Naisvaltaiset alat, hoiva, varhaiskasvatus ja sosiaalityö ovat saaneet suurimmat leikkaukset. Matalammat palkat ja enemmän osa-aikatyötä tarkoittaa, että sosiaaliturvaleikkaukset osuvat tilastollisesti enemmän naisiin. Yksinhuoltajista 85% on naisia, asumistuki, toimeentulotuki, varhaiskasvatusmaksujen korotukset kohdistuvat eniten juuri heihin.

Suomen lainsäädäntö velvoittaa sukupuolivaikutusten arviointiin budjettipolitiikassa. Sitä ei tehty kunnolla.

Foucault kuvasi biopolitiikkaa mekanismina joka ei vain hallitse väestöä vaan tuottaa sen, optimoi elämää talouden tarpeisiin, ei ihmisen tarpeisiin. Kun puolue käsittelee naisia kannatusongelmana jota ratkaistaan viestintäkonsulteilla, tapahtuu juuri tämä. Nainen ei ole kansalainen jonka intressit ovat legitiimejä, hän on kohderyhmä joka täytyy saada ostamaan tuote uudelleen.

Puolueella ei ole koskaan ollut naispuheenjohtajaa. Naisten katoamista selittämään kokoonnutaan miehet. Gramsci kutsui tätä hegemoniaksi: valta joka uusintaa itseään ei pakkokeinoin vaan normalisoinnin kautta, tekemällä yhdestä näkökulmasta luonnollisen ja kaikesta muusta erityisintressin.

Mill kirjoitti tämän jo 1869:

"Was there ever any domination which did not appear natural to those who possessed it?"

Ei ollut. Ja se näkyy edelleen.

Naiset eivät kaipaa empaattisempaa pakkausta huonoille päätöksille. He haluavat eri päätöksiä, ja he ovat tarpeeksi hyviä taloustieteessä laskeakseen miksi.

Työ, tuki vai varkaus

Ihmisellä on kautta aikain ollut kolme vaihtoehtoa, kun tarvitaan jotain mitä itsellä ei ole tai mitä ei kykene itse tekemään. Ensimmäinen vaihtoehto on vaihtaa. Tehdään jotain, mitä osataan hyvin, ja annetaan se toiselle vastineeksi siitä, mitä tarvitaan. Nykyään tuo vaihto ei tapahdu oravannahoilla tai muilla tavaroilla vaan rahalla. Tämä on se tie, jota kutsutaan työksi, yrittäjydeksi tai kaupankäynniksi. Se on ainoa vaihtoehto, jossa omia vahvuuksia voidaan käyttää aidosti ja saada vastineeksi elämän tarvikkeita.

Toinen vaihtoehto on pyytää. Anellaan, kerjätään tai haetaan tukea. Tämä vaihtoehto on hyvä ja tarpeellinen silloin, kun ei kyetä tekemään toisille arvokasta. Siihen kuuluvat tilanteet kuten vammaisuus, invaliditeetti, mielenterveysongelmat tai sairaudet. Se ei ole häpeällistä. Se on inhimillisyyttä. Yhteiskunnan sivistystaso todella mittaantuu sillä, kuinka kohtelemme heikointa jäsentä.

Kolmas vaihtoehto on ottaa väkisin. Varastetaan, ryöstetään tai tehdään rikoksia. Tämä tie jää yleensä viimeiseksi vaihtoehdoksi, kun ensimmäiset kaksi eivät enää tuo elantoa pöydälle. Osa jää silti toteuttamaan työn ja vaihdantatalouden mallia, vaikka omalla keholla, mieluummin kuin varastaa.

“The purpose of life is not to be happy. It is to be useful, to be honorable, to be compassionate, to have it make some difference that you have lived and lived well.”

– Ralph Waldo Emerson

Kapitalismi ja raha ainoana arvona ja ihmisen mittana tuottavat myös itsessään jo rikollisuutta. Se ei tarvitse seuraavaa hauskaa suomirokkibändiä tai jotain muuta viatonta, toisinaan jopa kansallisidentiteettiä vavhistavaa luovaa purkautumaa. Kulttuuri kirjaimellisesti moukaroidaan shoppailukeskusten alle. Se tuottaa rikollisuutta suoraan, koska se asettaa rahan ainoaksi arvoksi. Kun ihmisen arvo mitataan vain sillä, paljonko hän tuottaa rahaa, kuinka kalliit vaatteet on päällä, ne jotka eivät tuota joutuvat joko pyytämään tai ottamaan väkisin. Yhteiskunnan arvot eivät ole neutraaleja. Ne luovat paineita ja ne luovat myös murtumia, tästä syystä kaikkea nuorisorikollisuutta tulee tarkastella heille annettujen arvojen, tavoitteiden ja mallien kautta. Monesti heidän touhut ovat ratkaisuja, vaikkakin rajuja.

“The quality of a society and of its culture will depend on the status of its unemployed.”

- Ivan Illich

Helmikuussa 2026 Suomessa oli 312 000 työtöntä. Työttömyysaste oli 10,9 prosenttia. Toukokuusta alkaen Kelan peruspäiväraha ja työmarkkinatuki korvautuvat uudella yleistuella. Yleistuki vastaa suuruudeltaan aiempia tukia eli noin 37,21 euroa päivässä eli keskimäärin noin 800 euroa kuukaudessa. Tuen saanti on kuitenkin aiempaa tiukemmin tarveharkintaista, ja pääomatulot sekä muut tulot voivat vähentää tai estää tuen kokonaan. Leikkaukset ovat olleet kovat. Samalla oikeistohallituksen politiikka on korostanut aktiivisuutta ja yrittäjyyttä ikään kuin jokainen voisi vain päättää treidata osakkeilla tai perustaa firman. Mutta entä jos ei osaa. Entä jos ei jaksa. Entä jos se, mitä osaa, ei enää kelpaa kenellekään.

“The mystery of human existence lies not in just staying alive, but in finding something to live for.”

– Fyodor Dostoyevsky

Tässä kohtaa malli muuttuu vaaralliseksi. Kun ensimmäinen tie vaihtoon on tukossa ja toinen tie tukeen kapenee, kolmas tie alkaa näyttää yllättävän järkevältä. Ei vain taloudellisesti. Myös eksistentiaalisesti.

Robert Merton kuvasi jo 1930-luvulla rasitusteoriaa eli strain-teoriaa. Yhteiskunta asettaa kaikille saman kulttuurisen tavoitteen: menestys, raha ja kulutus ovat niitä asioita, joita jokaisen odotetaan tavoittelevan. Samalla se kuitenkin rajoittaa legitiimejä keinoja tuon tavoitteen saavuttamiseen. Kun tavoitteen ja keinojen väliin syntyy kuilu, syntyy sisäinen jännite. Yksi sopeutumistapa on innovaatio: kun hyväksytyt keinot eivät toimi, keksitään uusia, jopa laittomia tapoja päästä samaan päämäärään. Rikollisuus ei ole tällöin yksilön luonteen vika tai moraalinen lankeemus. Se on looginen seuraus järjestelmästä.

“Köyhyys on rikoksen ja vallankumouksen äiti”

—Aristoteles

Foucault näki vastaavan ilmiön biopolitiikkana. Hyvinvointivaltio ei ole koskaan ollut pelkkä lempeä auttaja, joka jakaa apua ilman ehtoja. Se on ollut mekanismi, joka muokkaa ihmisistä tuottavia ja itseään hallitsevia subjekteja. Nyt tuo mekanismi on muuttumassa. Valtio vetäytyy auttamasta ja julistaa uuden käskyn: ole aktiivinen, ole yrittäjä, ole treidaaja tai katoa tilastoista. Se ei vain hillitse, vaan tuottaa ja optimoi elämää talouden tarpeisiin. Iso toinen, joka aiemmin lupasi jonkinlaista turvaa, lopettaa lupauksensa. Subjekti jää yksin puutteen kanssa.

Freud kirjoitti teoksessaan "Sivilisaatio ja sen tyytymättömyys", että jokainen sivilisaatio perustuu vaistojen tukahduttamiselle. Aggressio, libido ja perusvietit on pakotettava sopusointuun yhteiskunnan vaatimusten kanssa. Kun tukirakenne pettää, tukahdutettu palaa takaisin. Se voi purkautua ulospäin aggressiona tai sisäänpäin täydellisenä romahduksena. Suomalainen masokismi on perinteisesti ollut se tapa, jolla olemme sietäneet tätä jännitettä. Kestän, kestän, kestän, vaikka olosuhteet puristavat. Mutta kestämisen rajat tulevat vastaan kun on tarpeeksi kova nälkä ja varallisuuden kontrasti voimistuu.

Nietzsche puolestaan puhuu ressentimentistä. Kun voimaton ei voi toimia suoraan, hän kääntää katkeruutensa sisäänpäin ja alkaa arvostaa heikkoutta hyveenä. Tuet muuttuvat tällöin slave moralityn ilmentymäksi; heikkous korotetaan moraaliseksi ansioiksi, kunnes sekin riisutaan pois. Silloin jäljelle jää vain tahto valtaan, joka etsii tiensä ulos vaikka väkivallalla. Moderni yhteiskunta ei poista ressentimenttiä vaan vahvistaa sitä.

Lacan täydentää tätä kuvaa konstitutiivisella puutteella. Subjekti ei koskaan täyty täysin, koska sen ytimessä on manque, puute, joka ei täyty millään tuella tai esineellä. Kun valtio vetäytyy ja Iso Toinen lopettaa lupauksensa, subjekti kohtaa Realin, sen, mikä jää symbolisen järjestyksen ulkopuolelle. Silloin voi tapahtua transgression, rajoja rikkova teko, joka ei ole pelkkää taloudellista pakkoa vaan yritys kohdata se tyhjyys, jota mikään tuki ei enää peitä.

Kyse ei ole siitä, että tukea ei pitäisi olla. Päinvastoin. Tuet ovat yhteiskunnan vakauttaja ja inhimillisyyden mittari. Ne antavat tilaa sille, että ihminen voi joskus olla heikko ilman että se tuhoaa hänet. Mutta tuet eivät saa olla ainoa vastaus. Jokaiselle pitäisi olla ensisijaisesti mahdollisuus mielekkääseen tekemiseen, siihen ensimmäiseen tiehen, jossa omia kykyjä käytetään ja saadaan vastineeksi elämän tarvikkeita. Että tuilta kannattaa tulla pois, täytyy palkkatyön ja yrittämisen ehdottomasti olla kannattavampaa, vastaus ei ole leikata ihmisiltä ruokaa tai asuntoa alta kannustimeksi mahdottomassa taloustilanteessa.

Tämänhetkinen oikeistopolitiikka leikkaa juuri sitä inhimillistä turvaverkkoa, joka estää rikollisen tien houkutuksen. Se ei vain säästä rahaa. Se tuottaa ulkopuolisuutta ja katkeruutta. Samalla kun kannustetaan ahkeruuteen ja yrittäjyyteen, ei kuitenkaan nosteta arvonlisäveron alarajaa. EU-alueella tuo raja saisi olla jopa 85 000 euroa vuodessa. Silloin yrittäjä voisi elää ihan hyvin ilman yhteiskunnan tukia ja saisi aidosti kasvatettua yritystään ilman jatkuvaa byrokratian ja tukiriippuvuuden puristusta, monet palvelut olisivat myös kuluttajalle tasavertaisemmin mahdollisia. Nyt tilanne on päinvastainen; pienyrittäjää verotetaan järjettömän ankarasti jo pienillä liikevaihdoilla, kun taas tukileikkaukset kohdistuvat juuri niihin, joilta ensimmäinen tie on jo valmiiksi kapea.

Ehkä pitäisi kysyä itseltämme: halutaanko elää yhteiskunnassa, jossa yhä useampi joutuu valitsemaan pimeän tien vai sellaisessa, jossa oman tekemisen väylä on auki kaikille ja yhdessä ylläpidetty tukiverkko, tuet turvana silloin kun niitä tarvitaan. Siinä vastauksessa on koko ero kehittyneen sivilisaation ja kaaottisen barbarismin välillä.

Suomalaisen small talk

Suomalainen ei harrasta small talkia. Näin sanotaan, ja se on ylpeyden asia. Mutta tämä on myytti, jota ylläpitää lähinnä se, että emme tunnista sitä. Meillä se näyttää hieman erilaiselta. Meillä se vaatii kahvin, kasvot ja huumoria.

Kahvi kulkee kaikkialle mukana ja sen kanssa kulkee kaikki muu. Autokorjaamolla odotellessa, hautajaisissa sivupöydän ääressä, kampaajalla, toimiston käytävällä kuppi kädessä, mökin terassilla kesäyönä. Ei tarvita erityistä tilaisuutta eikä erillistä hetkeä. Riittää että on kahvia ja joku toinen ihminen, ja kohta käydään läpi Rumpin viimeisimmät, Kaasa, Stuppi, se Essaijahhi, Puuttini, hallituksen uusin älyttömyys ja naapurin auton parkkeeraus. Tuurnperin Reetan tempaukset. Tämä on suomalainen small talk. Se koskee kaikkea mahdollista, ja se on täysin vilpitöntä.

Aristoteles kuvasi käsitteellä theoria kontemplatiivista havainnointia, tarkkaavaista läsnäoloa maailman tapahtumissa. Kahvipöytäkeskustelu on parhaimmillaan juuri tätä: asiaan perehdytään, sitä pyöritellään, sen absurdius tunnistetaan ääneen. Kukaan ei teeskentele ettei välitä. Välitetään kyllä, ja se näytetään. Se on jo enemmän kuin monessa muussa kulttuurissa, jossa politiikasta ei sovi puhua lainkaan. Arendt kirjoitti julkisesta tilasta paikkana jossa kansalaiset kohtaavat ja puhuvat yhteisistä asioista, ei hallinnon käytävillä vaan siellä missä ihmiset oikeasti ovat. Suomalainen kahvipöytä on tämän epävirallinen versio, agora ilman pylväitä, jossa politiikka elää konkreettisena eikä abstraktiona.

Hegelin objektiivisen hengen liike näkyy tässä selvästi: kahvipöytä on se paikka jossa yhteiskunnallinen todellisuus, lait, päätökset, valtasuhteet, tulee osaksi ihmisten jaettua tietoisuutta. Se ei tapahdu eduskunnan penkillä vaan kahvikupin ääressä, ja se on aivan yhtä todellista. Erich Fromm kirjoitti teoksessaan Escape from Freedom (1941) siitä, kuinka ihminen käsittelee vapauden ahdistusta liittymällä konformistiseen joukkoon. Kahvipöytä tekee tämän lempeästi ja rakentavasti: se luo jaetun todellisuuden, yhteisen katseen maailmaan, tunteen kuulumisesta porukkaan joka kyllä tietää miten asiat ovat. Se ei ole pako vastuusta vaan ihmisen perustarve kuulua johonkin ja tulla kuulluksi.

Kun ranskalainen näkee hallituksen tekevän jotain sietämätöntä, hän pistää työt ja opiskelut seis ja menee kadulle raivoamaan. Suomalainen vääntää asian ensin vitsiksi, sitten vielä älyttömämmäksi, keksii äkkiä vaikka kusidirektiivin ja kurssin jossa opitaan kusemaan suoraan, ja saadaan siitä kusipassi jolla saa sitten luvan kusta. Näin jaksetaan älyttömiä lakeja, huonoa politiikkaa ja leikkauksia jotka kohdistuvat aina samoihin ihmisiin. Purnaamme keskenämme, keksimme nokkelimman vitsin, nauramme hetken ja menemme takaisin töihin. Saatamme jaksaa ja malttaa vähän liikaakin, mutta keino on oikein hieno. Psykoanalyyttisesti tätä kutsutaan reaktiomuodostelmaksi. Freud kuvasi mekanismin, jossa sietämätön tunne, viha, voimattomuus tai häpeä, muunnetaan vastakkaiseksi: kevyeksi, ironiseksi, nokkelaksi. Suomalainen huumori on tässä aidosti taitavaa, mustaa ja tarkkaa, se osuu oikeaan. Lacanin imaginaarisen rekisterin kautta tarkasteltuna kahvipöytäpuhe on peilisuhde maailmaan: tunnistamme Rumpin, nimeämme talouden ongelmia, kommentoimme Stuppia, mutta pysymme itse kuvastimen toisella puolella, kuivina ja koskemattomina. Se on ollut viisasta kansanpsykologiaa. Se on pitänyt suomalaisen toimintakykyisenä sukupolvien ajan, antanut etäisyyden joka tarvitaan kun maailma on liian raskas kannettavaksi suoraan.

Tässä on syytä myös pysähtyä: suomalainen kahvipöytäkeskustelu ei ole niin kahtiajakautunut kuin some antaa ymmärtää. Siellä persut, kepulaiset ja vassarit istuvat saman pöydän ääressä ja puhuvat silti ihmisiksi toisilleen. Some on luonut vinoutuneen kuvan omasta ilmapiiristämme, koska sen äänekkäin sisältö ei synny siitä mukavasta huumoripitoisesta kahvikuppikeskustelusta, vaan pienen ja väsymättömän ihmisryhmän öykkäröinnistä. Emme oikeasti ole näin raakoja, riidanhaluisia tai kahtiajakautuneita kuin ruudulta näyttää. Suomalainen kasvokkain on eri ihminen kuin suomalainen ruudun takaa.

Mutta nyt jokin on muuttunut.

Some ei anna enää sitä prosessointiaikaa joka kahvipöytäfilosofiaan on aina kuulunut. Gazan räjähtänyt lapsi ei ole abstraktio, se on video puhelimessa ennen aamukahvia. Epsteinin kansiot eivät ole kaukaa tuleva uutinen vaan vallan ytimessä, tuttujen nimien vieressä, järjestelmässä johon luotettiin. Niitä ei setvi harjaantunut rikospoliisi vaan sinä. Ukrainan sota ei alkanut seitsemän uutisten mukaan, vaan kesken seuraamaasi tiktok-liveä. Maailman julmuus tulee nyt niin lähelle ja niin nopeasti ettei sitä ehdi etäännyttää, ei keksiä sille passia, ei vääntää vitsiksi ennen kuin seuraava asia on jo silmillä.

Se adaptiivinen defenssi, jonka varassa suomalainen on selvinnyt, rakoilee nyt ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Ei siksi että suomalainen olisi muuttunut, vaan siksi että maailma ei enää anna lupaa siihen lupsakkaan asenteeseen. Hannah Arendt kirjoitti pahan banaaliudesta: siitä miten suuri osa historiallisesta pahasta on syntynyt hyvien ihmisten ajattelemattomuudesta ja haluttomuudesta ottaa kantaa. Absoluuttisen hengen tasolla, siellä missä kulttuuri tulee tietoiseksi itsestään, tämä kysymys on nyt akuutimpi kuin pitkään aikaan. Kahvipöytäfilosofia riitti kun pahuus pysyi riittävän etäällä. Nyt se räiskyy silmille kädessä olevalta ruudulta taukoamatta. Nuorilla ei ole asioiden prosessointiin mitään rutiinia.

Ehkä kehitymme teknologian perässä jaksamaan sitäkin paremmin.