Suomalainen masokismi

1. kivun, kurin ja kieltojen estetiikka

Kuvittele itsesi seisomassa festivaalialueella, auringon alla. Olet juuri ostanut ruokaa yhdestä pisteestä, ja nyt mielesi tekisi siemaista siideriä, mutta se pitää hakea toiselta alueelta, ja nauttia siellä, sinne ei saa viedä ruokaa. Haluaisit myös sytyttää savukkeen, mutta sitä varten on erillinen tupakkavyöhyke. Joudut pysähtymään ja katsomaan maahan: missä on raja, jossa saa pitää juomaa kädessä? Missä kohtaa ruoka ja alkoholi eivät enää saa kohdata? Missä kohdassa tupakka on laiton? Oliko tähän joku kurssi josta saa luovimiseen passin? Ulkomainen vierailija nauraa hihaansa rakentamaamme aikuisten lastentarhaa.

Samanaikaisesti toisessa Euroopan maassa ystäväsi vie ravintolaan oman viininsä mukanaan, jonka on voinut ostaa kelloa katsomatta marketista. Kukaan ei kysy mitään. Kukaan ei pillastu. Kukaan ei vaadi lupaa. Suomessa istut lämpimänä kesäyönä terassilla, kunnes sinulle tullaan karjumaan että täytyy siirtyä sisälle ahtaaseen sillipurkkiin, koska kellonaika.

Tässä kohtaavat kaksi maailmaa, kaksi kulttuurista käsikirjoitusta. Suomessa kirjoitetaan sääntökieltä, jonka kielioppiin kuuluu ajatus, että ilman kieltoa syntyy kaaos, täysi anarkia. Että vapaus ilman tiukkaa valvontaa on pohjimmiltaan uhka johon voimme kuolla.

Me emme pelkää viranomaista. Me pelkäämme sen poissaoloa.

2. Kivusta hyve, kurista identiteetti

Suomalaisessa kulttuurissa on kivun ja kuuliaisuuden kaava. Kipu on muoto, jossa ihminen koettelee itseään, lunastaa arvonsa ja sovittaa olemassaolonsa. Kärsimys ei ole vain siedettävää vaan moraalisesti jalostavaa. Siitä on tehty hyve, se on sisua.

Tämä ei ole yksilöllinen taipumus vaan kollektiivinen kompositio. Viktor Frankl, keskitysleirikokemuksistaan ammentanut eksistentiaalipsykologi, kirjoittaa teoksessaan Man’s Search for Meaning (1946), että ihmisellä on syvä tarve kokea kärsimys mielekkääksi. Suomalaista kulttuuria tarkasteltaessa näyttää siltä, että tämä tarve ei ole vain sisäistetty vaan institutionalisoitu.

Kivusta on tullut suomalaiselle kansalliselle superegolle soitin, jonka kautta moraalista kelvollisuutta mitataan.

Tähän liittyy elimellisesti nuukuus, ei vain yksilöllisenä valintana vaan kulttuurisena normina, joka on juurtunut köyhyydestä ja sen romantisoinnista. Suomessa ei ole koskaan syntynyt laajaa hyväksyntää köyhän oikeudelle elää muuta kuin kurinalaista, huomaamatonta ja vähään tyytyvää elämää. Vähään tyytyminen on nostettu yleväksi, mutta samalla siitä on tehty näkymätön häkki: jos poikkeat siitä, sinua paheksutaan.

Siksi on erityisen kiinnostavaa tarkastella ilmiötä, jossa ainaisessa nuukuudessa elävä pienituloinen suomalainen törmää halpoihin kiinalaisiin verkkokauppoihin. Yhtäkkiä hänkin voi ostella kuin miljonääri, hetken mielijohteesta. Tilata olohuoneen pöydän, vaihtaa verhot, hankkia led-valot terassille, tilata lapselle koristeellisen prinsessamekon, itselleen muovikukkia tai uuden kahvimukin. Kyse ei ole kulutushysteriasta vaan pienestä tunteesta: nyt minäkin saan. Nyt minäkin voin.

Mutta tämä ei ole kulttuurisesti hyväksytty hetki. Se ylittää suomalaisen estetiikan ja moraalin normit. Yllättäen tämä ei aiheuta poliittista keskustelua oikeudesta arkeen, vaan aaltoja paheksuntaa. Puututaan materiaan, tyyliin, kuluttamiseen. Otetaan esiin ekologisuus, ilmastovastuu, muovin ongelmat, kerskakulutuksen kauhut, mutta ei koskaan pohdita sitä, mitä merkitsee elää kokonainen elämä ilman oikeutta impulssiin, mielihyvään tai hetken kauneuteen. Unohdetaan ihminen.

Ekologinen puhe toimii tässä usein repressiivisenä välineenä. Se on totta, mutta sitä käytetään väärässä suunnassa. Ei vaadita vastuuta tuotannon rakenteilta tai rikkailta, vaan hiljaisilta kansalaisilta, jotka juuri nyt ensimmäistä kertaa elämässään saavat valita jotakin itse. Valita esteettisesti, ei pelkästään käytännöllisesti. Valita mielensä mukaan, ei hätäisesti laskien.

Mitä tämä kertoo meistä? Että suurin osa kansasta halutaan pitää nöyränä. Että pieni- ja keskituloisen ihmisen pitää olla kiitollinen, ei kokeileva. Että pienessä pysyminen on sopivaa, sekin vain jos on hiljaa, ei näy liikaa eikä tilaa uutta mattoa.

Tässä kivusta tulee yhteiskunnallisen hallinnan muoto. Jos kärsit, olet kunniallinen. Jos iloitsit, saat hävetä. Jos haluat, että asunto on lämmin etkä kuole sähkölaskuun, haluat liikoja. Hyvä suomalainen kehuu sosiaalisessa mediassa säätäneensä asunnon lämpötilan viiteentoista asteeseen ja istuvansa kolme toppatakkia päällä.

3. Superegon säveltämä kansa

Sigmund Freud määritteli superegon Das Ich und das Es ‑teoksessaan (1923) osaksi psyyken rakennetta, joka sisäistää yhteisön normit ja vanhempien käskyt, ja valvoo yksilöä sisältä käsin – usein ankarammin kuin mikään ulkoinen auktoriteetti. Superego ei ole järki eikä tunne, vaan moraalinen koneisto, joka toimii eräänlaisena sisäisenä poliisina, tuomarina ja syyttäjänä samanaikaisesti.

Suomalaisessa kulttuurissa tämä superego ei ainoastaan toimi. Se dominoi. Se ei toimi taustalla, vaan etulinjassa. Se ei kuiskaa, vaan puhuu painokkaasti. Ei nyt. Ei tässä. Ei sinulle.

Rentoutuminen ei ole suotavaa, ellei se ole aikataulutettu. Ilo ei ole neutraalia, ellei se ole ansaittua. Vapaus ilman valvontaa ei ole kevyt vaan vaarallinen tunne, joka kutsuu häpeän paikalle.

Meillä ei tarvita poliisia jokaisessa kadunkulmassa, koska olemme sisäistäneet järjestyksen rakenteet niin syvälle, että jopa poikkeaminen yksin yössä tuntuu rikokselta. Suomalainen ei välttämättä ylitä tietä punaisilla edes täysin tyhjällä kadulla. Eikä siksi, että pelkäisi sakkoa, vaan siksi, että jokin sisäinen osa meistä kokee vapauden ilman sääntöä moraalisesti vääräksi.

Tämä ei ole satunnainen piirre, vaan systemaattinen kulttuurinen rytmi.

Superegon sävy on meillä lakoninen, mutta ehdoton. "Ole hiljaa", se sanoo. "Odota vuoroasi aina maltilla vaikka tunteja." "Älä ole huomionhakija, älä naura missä sattuu." "Tee työsi niin hyvin, ettei kukaan huomaa sinua." Tämän äänensävyn alla on painetta, jota emme enää edes erota normaalista.

Siksi ei ole harvinaista nähdä sosiaalisessa mediassa päivitystä, jossa huolestunut tai ärtynyt kansalainen kertoo, että rannalla on nuoria laulamassa yhdessä, selvin päin.

Donald Winnicott huomautti, että yksilön kyky leikkiin ja spontaaniin olemiseen edellyttää ympäristöä, joka sietää epävarmuutta. Meillä epävarmuus torjutaan ennalta. Spontaaneille reaktioille ei ole tilaa, koska järjestyksen oletetaan olevan hauraampaa kuin se onkaan. Järjestys vaatii jatkuvaa ylläpitoa, jatkuvaa sisäistä valvontaa.

Ja juuri siksi suomalainen superego ei ole hiljaa edes silloin, kun kukaan ei katso. Eikä varsinkaan silloin, kun joku kehtaa laulaa julkisella paikalla. Jos jollain jossain on hauskaa, jotain rikollista varmasti tapahtuu.

4. Askeettinen kristinusko ja moraalisen nautinnon poissulku

Luterilainen kristinusko ei saapunut Suomeen vapauttamaan vaan järjestämään. Max Weber kuvaa Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki ‑teoksessaan (1905), kuinka protestanttinen eetos tuotti sellaista sisäistettyä kurinalaisuutta, jossa nautinto on pahe ja työ pelastuksen väline.

Nietzsche kirjoittaa Antikristuksessa (1895), että kristinusko ei vain alista kehoa vaan tekee kärsimyksestä pyhää. Ilon, keveyden ja yltäkylläisyyden hetket ovat poikkeuksia, joita seuraa syyllisyys. Nautinto on synti joka ei mahdu ahkeran ja tunnollisen kalenteriin.

Lepo on laiskottelua.

5. Autoritaarinen suojakuori ja itseen käännetty viha

Theodor Adornon ja hänen kollegoidensa tutkimuksessa The Authoritarian Personality (1950) kuvataan yhteiskunnallista rakennetta, jossa yksilö taipuu ylhäältä tulevaan valtaan ja purkaa turhautumisen alaspäin. Kyse ei ole ideologiasta vaan persoonallisuuden rakenteesta.

Suomalaisessa kulttuurissa tämä näkyy siinä, miten ihmiset seuraavat sääntöjä, vaikka ne olisivat kuinka järjettömiä. Ja miten he vaativat myös muita tekemään niin, vitutushan täytyy ehdottomasti aina jakaa. Kunnollisuus ei ole moraalinen hyve vaan sosiaalinen velvoite, jonka mitta on alistuminen.

Psykoanalyytikko Donald Winnicott huomautti, että terve minä tarvitsee leikkiä, spontaaniutta ja tilaa epävarmuudelle (Playing and Reality, 1971). Suomessa kulttuurinen minä rakentuu kurin ja kontrollin kautta. Leikki typistyy käyttökelpoisuuteen, ja luovuus alistuu järjestykselle. Naapurin kanssa tarkkaillaan mitä se nuori vuokra-asuja nyt tekee, eikä naureta kahvin ja pullan äärellä.

6. Fasismin esiasteet: järjestys ilman etiikkaa

Hannah Arendt kirjoittaa Eichmann in Jerusalem (1963) ‑teoksessaan "pahan banaaliudesta": kun ihmiset lopettavat ajattelemisen ja alkavat vain totella, syntyy rikoksia ilman pahuutta.

Suomalaisessa kulttuurissa tämä on mahdollista ilman univormuja. Viranomainen ei ole paha, mutta hänen käskynsä ohittaa harkinnan. Kun valvontaa ei vastusteta vaan ihannoidaan, syntyy järjestys ilman etiikkaa.

Fasismin esiaste ei ole viha vaan huojennus: joku muu tietää paremmin. Kovaa kuria ja kärsimystä huutava vallankäyttäjä on varmasti vastuullinen, vaikka veisi lapsilta leivän suusta. Kyllä vahva, rohkeasti puhuva johtaja tietää totuuden, vaikka puhuisi puutaheinää.

7. Ilon epäily ja nautinnon rajoittaminen

Suomessa ilo herättää epäluuloa. Se ei ole lähtökohtaisesti sallittua, vaan se vaatii oikeutuksen. Ilo ilman näkyvää syytä koetaan häiritsevänä, jopa sopimattomana, kuin tahaton häiriö hiljaisessa tilassa, jossa jokainen on oppinut kuuntelemaan enemmän sääntöjä kuin toisiaan.

Psykologi ja trauma-asiantuntija Alice Miller kirjoittaa kirjassaan The Drama of the Gifted Child (1979), että kontrolloidussa ja emotionaalisesti kylmässä ympäristössä lapsi oppii säätelemään ilonsa ympäristön reaktioiden mukaan. Hän oppii, ettei ilo ole neutraali tunne vaan mahdollinen uhka. Väärä ilo, väärässä paikassa tai väärään aikaan, voi johtaa torjuntaan, rangaistukseen tai häpeään. Hullu tyhjää nauraa. Lapsi ei lakkaa iloitsemasta, mutta oppii nauttimaan varovasti, hiljaa, salassa. Kasvatamme elämän ja luonnon ulos lapsesta, emmekä siedä lapsia sellaisina kuin he luonnostaan ovat, kovaäänisiä, pieruille nauravia, tanssivia, laulavia, aina luovia.

Tämä malli siirtyy kulttuuriin niin täydellisesti, ettei sitä enää tunnisteta poikkeamaksi. Aikuinen suomalainen ei huuda riemusta, ellei ole humalassa tai ottanut vastaan olympiakultaa. Ilo on rajattua, kohdennettua, irrotettua arjesta. Se saa olla olemassa vain erityisissä hetkissä, ja silloinkin hillitysti, sivistyneesti, mielellään juhlavaatteissa.

Siksi ei ole harvinaista, että joku paheksuu naurua julkisessa liikenteessä. Että värejä pidetään "huomiota herättävinä". Että ruuasta, pukeutumisesta tai vaikkapa kodin somistamisesta nauttiminen aiheuttaa itsellekin häivähdyksen häpeää.

Suomessa iäkkäämpikään nainen ei välttämättä lakkaa varpaankynsiään räikeällä lempivärillään, vaikka kukaan ei sitä näkisikään. Ei siksi, ettei hän haluaisi, vaan siksi, että jokin sisäinen ääni kuiskaa: ei nyt. Ei sinun ikäisesi. Ei saa näkyä.

Tämä ei ole moraaliin perustuva säännöstely, vaan tunnetason säätely, joka syntyy vuosikymmenien alistamisesta. Yhteiskunta ei sanonut suoraan, ettei saa nauttia. Se vain antoi ymmärtää, että nautinto ei kuulu meille. Että se on turhaa. Että tärkeää on se, mistä selviää, ei se, mikä tekee hyvää.

Musikaalisesti tämä näkyy kulttuurin yleisluonteessa. Dynamiikka on pidätelty, tempo hidas, sävelkulut yksinkertaisia ja huipennukset vältettyjä. Rytmi ei kutsu tanssiin vaan marssittaa kuulijan läpi maiseman, jossa harmonia tarkoittaa ennen kaikkea järjestystä. Suomalainen kulttuurinen muoto on lähellä andantea ilman variaatiota, tasaista, harkittua, vailla yllätyksiä tai jännitettä.

Tämä ei ole sattumaa vaan seurausta emotionaalisesta pidättyväisyydestä, jolle ei koskaan annettu vaihtoehtoa. Meillä ei ollut varaa iloon, ja kun se olisi ollut mahdollista, emme enää muistaneet kuinka siihen mennään.

Nautinto on meille edelleen kuin ulkomaan kieli. Voimme ymmärtää sen teoriassa, mutta puhumme sitä murtaen ja harvoin.

8. Ruoan funktio: ravinto vai elämys?

Suomalainen ruokakulttuuri pohjautunee siihen, että nostetaan perunoita, korkeintaan keitetään, syödään ja juostaan takaisin nostamaan perunoita. Mitään ei kultivoida, mitään turhia ei mietitä, ruokakulttuuri ei kehity ollenkaan, vieläkään. Kunhan saa protskut, hiilarit ja rasvat kullekin mieleisessä suhteessa, ja sitten takaisin suorittamaan.

Vertaa tätä kiinalaiseen maaseutuperheeseen, jossa riisiä ei vain keitetä vaan muotoillaan, höyrytetään, sidotaan bambulehdillä, koristellaan ja personoidaan. Jokaisessa taloudessa vähän eri tyylillä. Ruoka on filosofia ja rituaali, ei logistiikka.

Gert Hofsteden kulttuuriteorian mukaan nautinnon sieto ja aikakäsitys kulkevat yhdessä (Cultures and Organizations, 2010). Suomessa ruoka ei ole kohtaaminen vaan suoritus. Se ei ole elämän osa vaan välttämättömyys.

Hyvinvointivaltiossa tämä on paradoksi: resursseja on, mutta nautinto puuttuu. Syömme kuin sodassa. Emme arvosta ihmisenä elämisen parhaita ominaisuuksia, aisteja. Kyse ei ole enää puutteesta, vaan kulttuurisesta merkityksettömyydestä. Emme ole antaneet nautinnolle moraalista lupaa.

9. Eurooppalainen kontrapunkti

Epicenterin Nanny State Index (2020) asetti Suomen ykköseksi Euroopan holhousvaltioista. Toisena oli Britannia, joka tunnetaan sääntelynhalustaan. Suomi kuitenkin ylitti sen lähes kaikissa mitattavissa kategorioissa.

Alkoholin myyntiajat, anniskelualueiden rajat, tupakan valvonta, elintarvikesäädökset, tapahtumien lupabyrokratia, ja jopa yksityisyyden suojaan vedoten toteutetut holhotoimet, kaikki rakentavat järjestelmää, jossa kansalainen on lapsi ja valtio huoltaja.

Ongelma ei ole pelkästään siinä, että sääntöjä on. Vaan siinä, että ne tuntuvat meistä niin luonnollisilta, että huitelemme aivan omissa ulottuvuuksissa sääntöviidakossa.

10. Coda: entä jos kaikki ei hajoaisikaan?

Suomalaista masokismia ylläpitää pelko. Ei konkreettinen uhka, vaan ajatus siitä että ilman kieltoa kaikki hajoaa. Jos ei ole sääntöä, ihminen ei enää tiedä kuka hän on. Jos ei ole lupaa, hän ei tiedä mitä saa tehdä.

Mutta entä jos tämä ei olisikaan totta? Entä jos suomalainen kestäisi ilon, vapauden ja jopa improvisaation?

Entä jos kääntäisimme katseet nuoriin, jotka jo jättävät Koskenkorvan hyllyyn ja haluavat holittomia lisää. Voiko jo löysätä nippusiteitä, vai hukkaammeko heti korkin? Voisiko rahvaaseen suomalaiseen luottaa, ettei hölmöile jos ei alituiseen ojenna?

Kulttuuri voi oppia uudenlaisen rytmin. Ei tarvitse hylätä kaikkea järjestystä. Mutta voi alkaa elää sen sisällä pehmeämmin, joustavammin, inhimillisemmin.

Kaikkea ei tarvitse kieltää. Kaikkea ei tarvitse valvoa. Kaikessa ei tarvitse kärsiä.

Kasvu, luovuus, kulttuuri ja hyvinvointi kaikki tarvitsevat turvallista, rentoa, happea. Ei pelkoa, onko ruokaa huomenna, olenko tehnyt nyt tarpeeksi liikaa, onko kesämekko liian räikeä, nauroinko liian kovaa, kehtasinko haluta olla lämpimässä suihkussa hävyttömän kauan.

“One must still have chaos in oneself to be able to give birth to a dancing star.”

Nietzsche (Thus spoke Zarathustra)