Natsit ja nasaretilainen - Suomi ei ole kristitty maa osa 2

Kristillisnationalismi on aikamme näkyvin esimerkki siitä, kuinka uskonto voidaan irrottaa alkuperäisestä eettisestä ytimestään ja valjastaa poliittiseksi välineeksi. Se ei ole teologinen liike, vaan identiteettipoliittinen projekti, jonka ytimessä on vallankäyttö, puhtauden eetos ja viholliskuvien rituaalinen uusintaminen.

On kuvaavaa, että juuri kristinusko – ei esimerkiksi luonnonusko, kansanrunous tai karhunpeijaiset – on tullut määrittämään suomalaisen kansallismielisyyden hengellistä muotoa. Kristillisnationalismi syntyi osana eurooppalaista imperiaalista kulttuuria, jossa kansa, kieli ja uskonto yhdistettiin valtion välineiksi. Mutta erityisen tarkastelun arvoista on se, kuinka suomalainen oikeistoradikalismi on hylännyt oman mytologiansa, ja omaksunut Lähi-idän uskonnon valkoisena ja vallan oikeuttavana kehyksenä.

Miten juutalainen pasifisti, joka julisti Jumalan valtakuntaa, ei kansakuntaa, on päätynyt symboliksi rajojen sulkemiselle, vähemmistöjen vihaamiselle ja etnisen puhtauden idealle? Miksi suomalainen nationalistinen mies ei kanna Väinämöisen kuvastoa, vaan valkoiseksi maalattua Jeesusta? Miten tästä uskonnosta, joka on juuriltaan Lähi-idän sorrettujen henkinen vastarintakertomus, on tullut valkoisen länsimiehen väline muslimeja, köyhiä ja toisinajattelijoita vastaan?

Valkaistu Jeesus

Kristillisen etnonationalismin ytimessä on ikonografia, jossa Jeesus esitetään vaaleaihoisena, vaaleasilmäisenä, lähes skandinaavisena miehenä. Tämä ei ole viaton taidehistoriallinen yksityiskohta, vaan tietoinen kuvallinen valtapolitiikka. Valkoisen Jeesuksen kuva ei ainoastaan tee uskonnosta "omaa", vaan myös ulossulkee alkuperän, historian ja vieraan.

Kun Jeesus on valkoinen, valkoinen mies ei tarvitse itsetutkiskelua, mies muistuttaa itse jumalan poikaa. Hän ei kohtaa toiseutta, vaan näkee peilikuvan. Tämä mahdollistaa sen, että sama uskonto, joka syntyi imperiumia vastaan, voidaan nyt aseistaa imperiumin tueksi. Jeesuksesta tehdään puhdas, järjestystä rakastava, moraalinen auktoriteetti, joka siunaa kansakunnan, armeijan ja rajan.

Tämä projekti on ollut niin onnistunut, että suomalainen nationalistinen äärioikeisto voi kantaa ristiä ja viitata Vanhaan testamenttiin, vaikka vihaa juutalaisia, halveksii islamia ja suhtautuu halveksivasti kaikkeen ei-länsimaiseen. Valkoinen Jeesus toimii siltana – vieraasta tehdään omaksi omistamalla sen muoto ja poistamalla sen sisältö.

Syrjinnän opetti suomalaiselle kirkko

Esikristillinen suomalainen yhteiskunta ei tuntenut rotuteorioita, ei teologista rasismia eikä dogmaattista poissulkemista. Vieras saattoi olla uhka tai liittolainen, mutta ei kosminen vihollinen. Syntyperä ei ollut tuomio, vaan käytös määritti paikan yhteisössä. Tummempi iho, kieli tai liikkuva elämäntapa ei vielä tarkoittanut henkistä alempiarvoisuutta.

Kristinuskon mukana tuli kuitenkin maailmankuva, jossa ihminen jaettiin pelastettuun ja kadotettuun. Romanit joutuivat tämän jakojärjestelmän ulkopuolelle. Heidät nähtiin paitsi yhteiskunnallisesti vieraana, myös teologisesti epäilyttävänä. Heihin liitettiin likaisuus, moraalittomuus, mystiikka ja järjestyksen puute – kaikki ominaisuuksia, joita kristillisessä universumissa tuli torjua. 1600-luvun Suomessa tämä näkyi konkreettisina lakeina, karkotuksina ja väkivallan oikeutuksena. Tarpeeksi pitkälle viety likaisena ja syntisenä pitäminen näkyy tänä päivänä romanien intohimoisessa kristillisyydessä, ehdottomassa pukeutumisessa ja välillä liiallisuuksiinkin menevässä hygieniassa. Kirkko syrji romaneja järjestelmällisesti vuosisatojen ajan: heiltä evättiin pääsy ehtoolliselle ja kirkollisiin toimituksiin, heidät nähtiin hengellisesti epäluotettavina ja yhteiskunnallisesti epätoivottavina. Papisto toimi usein viranomaisten jatkeena, valvoen romanien elämää ja vahvistaen ennakkoluuloja sen sijaan, että olisi rakentanut hengellistä yhteyttä tai suojelua. Romanit joutuivat tämän jakojärjestelmän ulkopuolelle. Suomen romaninaisten perinteinen asu – musta, samettinen, leveähelmainen hame sekä tarkkaan säädelty yläosan ja huivin kokonaisuus – ei ole muinainen kansanperinne, vaan 1900-luvun alussa syntynyt sopeutumisen strategia kristillisen moraalikoodiston ja valtaväestön siveysolettamien keskellä. Yhteisö omaksui asun osittain ulkoisen paineen vuoksi, suojellakseen naisia ennakkoluuloilta ja leimautumiselta. Näin pukeutuminen muuttui kunniallisuuden ja puhtauden osoittamisen välineeksi, jota yhteisö alkoi ylläpitää myös sisäisesti.

Kyse ei siis ole pelkästä vaatekappaleesta, vaan vallan ja kulttuurisen alistamisen historiasta: siitä, kuinka naisen keho ja esiintyminen ovat olleet vuosisatoja sosiaalisen, uskonnollisen ja miehisen kontrollin kohteina. On ironista, että juuri tämä pukeutumiskoodi, jota suomalainen valtaväestö tänään usein kummeksuu, on itse asiassa seurasta juuri siitä kristillisestä siveysvaatimuksesta, jonka valtakulttuuri romanien ylle aikanaan asetti.

Kristillinen nationalismi teki muukalaisuudesta syntiä – ja valkoisuudesta pelastuksen kuvaston. Tämä ei ole suomalaisen mytologian heijastus. Tämä on kristillisen vallan ideologinen perintö.

Suomen puolustajan jumalat

Suomi on ollut Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa vuosisatoja. Kristinusko tuli tänne miekkalähetyksenä, pakanauskonnot tukahdutettiin ja esikristillinen kulttuuri leimattiin barbaariseksi. Tämä jätti jäljen, jossa suomalaiseen kansalliseen identiteettiin ei sisälly myyttistä omakuvaa ilman kristinuskon tuomaa "sivistystä".

Vielä nykyäänkin suomalainen isänmaallisuus kytketään ristiin, virsikirjaan ja sotilaspappiin – ei Väinämöiseen, ei Kalevalaan, ei luonnonvoimien kunnioittamiseen. On merkittävää, että osa äärioikeistolaisista ryhmistä, kuten Odinin soturit, on mieluummin ottanut norjalaisen jumalan symbolin, kuin palannut suomalaiseen myyttiseen kuvastoon. Se kertoo syvästä kulttuurisesta häpeästä ja vieraantumisesta, jossa oma historia koetaan liian mitättömäksi, liian pehmeäksi tai liian naiselliseksi.

Näin syntyy ristiriitainen tilanne: kansallismielisyys, joka on täysin tuontiuskon varassa. Isänmaallisuus, joka ei tunne omaa mytologiaansa. Uskonnollisuus, joka perustuu sisäistettyyn alistukseen.

Islamin vastustaminen ilman omaa identiteettiä

Erityisen loogisesti ristiriitaista on se, kuinka kristillisnationalistiset toimijat vastustavat Koraania Raamattu kädessä. Ilmiössä yhdistyy kulttuurinen dissonanssi ja uskonnollinen appropriaatio: vastustetaan yhtä abrahamilaista tekstikokoelmaa vedoten toiseen, jonka historiallinen ja teologinen yhteys edelliseen on kiistaton. Kristinusko ja islam kuuluvat samaan abrahamilaiseen uskontoperheeseen. Molemmilla on juurensa samassa hengellisessä maaperässä, he jakavat profeettoja, kertomuksia ja monoteismin ytimen.

Islam ei ole historiallisesti ollut sen väkivaltaisempi tai takapajuisempi kuin kristinusko. Molempien nimissä on käyty sotia, alistettu kansoja ja luotu patriarkaalisia järjestelmiä. Mutta molempien ytimessä on myös eettinen pyrkimys yhteyteen, armollisuuteen ja epäoikeudenmukaisuuden vastustamiseen.

Se, että islamia pidetään uhkana juuri kristillisen vihan nimissä, paljastaa kuinka kauas uskonnon eettisestä ytimestä on kuljettu. Se ei ole uskon puolustamista, vaan oman vihan hengellistämistä.

Monistettu satu

Yksi aliarvioiduimmista mutta kulttuurisesti ratkaisevimmista ilmiöistä kristinuskon leviämisessä on sen globaalin valloituksen eetos. Uskonto ei kulkenut maailmalle pelkkänä pelastussanomana, vaan länsimaiden vallan jatkeena. Uudisraivaajat, siirtomaaisännät ja lähetyssaarnaajat veivät Raamatun mukanaan samaan aikaan, kun ottivat maita haltuun, rakensivat orjataloutta, harjoittivat eugeniikkaa ja tukahduttivat paikallisia kieliä, uskontoja ja sukupolviketjuja.

Kristinusko ei siis vain seurannut valtaa – se usein valmisteli sen. Rukouksen ja kartan piirtäminen kulkivat käsi kädessä. Uskonnon varjolla on poltettu kyliä, erotettu lapsia vanhemmistaan, perustettu kouluja, joissa hyväksikäytettiin, näännytettiin ja häpäistiin niitä, joiden sielua muka pelastettiin. Eikä tämä historiallinen painolasti rajoitu vain siirtomaavaltoihin: natsi-Saksan rotuopilliset teoriat ja eugeniikkapolitiikka ammensivat suoraan Yhdysvaltojen varhaisista rodunjalostusohjelmista, joita kristilliset konservatiiviliikkeet tukivat avoimesti. Näin uskontoon sidottu maailmankuva ei ainoastaan siunannut valloitusta, vaan vaikutti suoraan yhteen 1900-luvun suurimmista historiallisista rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Ja edelleen, tämä jatkuu. Lähetyssaarnaajat kulkevat maailman laidasta toiseen, edelleen vakaumuksella, että juuri heidän Lähi-idästä omaksuttu kertomuksensa on ainoa oikea. Usein tämä tapahtuu ilman kulttuurista sensitiivisyyttä, ilman historian ymmärrystä – ja toisinaan jopa ilman ihmisarvon kunnioittamista.

Elokuvassa Heretic nousee esiin ajatus, joka vaatisi yhteiskunnallista keskustelua: uskonnot eivät ole neutraaleja. Ne eivät ole pelkkiä pyhiä tarinoita, vaan historiallisia valtarakenteita, joita voidaan käyttää – ja joita on käytetty – järjestelmällisesti tukahduttamaan toisinajattelua, kontrolloimaan sukupuolia, ja siirtämään kulttuurista valtaa yhdestä ryhmästä toiseen.

Uskonto ei siis ole vain henkinen valinta – se on myös poliittinen valinta. Ja kysymys kuuluukin: miksi niin monet tahtovat edelleen, että kaikki maailman kansat omaksuvat juuri tämän saman tarinan? Kenen etua se palvelee?

Elokuvassa Heretic (2024) muistutetaan, että Jeesuksen kaltaisia kertomuksia oli olemassa jo ennen kristinuskoa: Horus, Mithra, Attis, Krishna, Dionysos ja muut – hahmot, jotka syntyivät neitsyestä, uhrattiin ja nousivat kuolleista. Nämä eivät olleet historiallisia henkilöitä, vaan myyttisiä arkkityyppejä, joita käytettiin silloittamaan yhteisön kokemus maailmasta toistuvan kertomuksen muotoon.

Nämä myytit toimivat vallankäytön välineinä: ne yhdistivät alistetut yhteisen toivon alle, mutta myös oikeuttivat valtiaiden aseman. Kristinusko ei ole poikkeus. Se on samaan traditioon kuuluva tarina, jota myöhemmät sukupolvet ovat muovanneet poliittisten tarpeiden mukaan. Siksi se on niin helposti otettavissa käyttöön – myös nationalistisen fantasian välineeksi.

Magdalena, miesten maailmassa

Yhdysvalloissa on kristillisissä konservatiivipiireissä noussut yhä näkyvämmin ajatus, että mies voisi äänestää koko perheen puolesta – ikään kuin palatakseen aikaan, jolloin nainen ei ollut täysivaltainen kansalainen. Tämä kehityssuunta on osa samaa kristillisnationalistista ajattelua, jossa naisen rooli on palauttaa hiljaiseksi, kuuliaiseksi ja näkymättömäksi. Samalla se kertoo siitä, miten patriarkaalinen valtarakenne ei ole vain menneisyyttä, vaan aktiivinen poliittinen projekti nykyhetkessäkin.

Esikristillisessä kulttuurissa naisilla oli tärkeä rooli yhteisöjen rituaaleissa, parantamisessa, perimätiedon säilyttämisessä ja hengellisessä jatkuvuudessa. He olivat tietäjiä, näkijöitä, synnyttäjiä ja siirtäjiä – elämän ja kuoleman rajalla toimivia voimia. Kristinusko muutti tämän dynamiikan: naisesta tuli vaiennettava, alistettava, puhtauden kautta määriteltävä olento, jonka kelpoisuus mitattiin hänen suhteestaan miehiseen valtaan.

Maria Magdalena on tästä yksi keskeinen esimerkki. Evankeliumeissa hän esiintyy Jeesuksen läheisimpänä seuraajana ja ylösnousemuksen todistajana. Varhaisissa gnostilaisissa teksteissä hänet esitetään Jeesuksen älyllisenä vertaisena ja jopa hengellisenä johtajana. Evankeliumi Magdalenasta antaa hänen äänelleen painoarvon, jossa muut opetuslapset vaikenevat.

Tämä ei kuitenkaan sopinut kirkolliseen vallan logiikkaan. Maria alistettiin syntisen naisen rooliin, ja hänen äänensä häivytettiin kanonisoidusta kertomuksesta. Tämä on yksi näkyvimmistä esimerkeistä siitä, kuinka patriarkaalinen järjestys muokkasi kristinuskosta välineen omalle säilymiselleen. Nainen ei voinut olla totuuden todistaja – ellei hän ollut äiti, neitsyt tai hiljainen palvelija.

Kristillisnationalismi jatkaa tätä perintöä: nainen kelpaa, jos hän toistaa valtarakenteen lauseita. Muut vaiennetaan, yhä uudelleen.

Tätä samaa dynamiikkaa todistamme nykyajassa, kun esimerkiksi Kristillisdemokraattiset nuoret ja Perussuomalaiset nuoret vaativat ulkoministeri Elina Valtosen joutumista puhutteluun hänen osallistuttuaan rauhaa tukevan kansainvälisen julkilausuman allekirjoittamiseen. Kyse ei ollut vain ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta, vaan sukupuolitetusta vallankäytöstä: nainen, joka ei ole riittävän kylmä, julma ja etnonationalistinen, joutuu poliittisen kurin, naisvihan ja alistamisyritysten kohteeksi.

Kristillisessä äärioikeistossa nainen hyväksytään vain, jos hän on maskuliinisen vallan äänitorvi – pick me -hahmo, joka toistaa patriarkaatin logiikkaa ilman uhkaa sen rakenteille, käy kirkossa, halveksuu tiedettä ja palvoo valkoista heteromiestä. Muut naiset kohdataan alentuvasti, uhkaavina, tai kuten tässä tapauksessa, kuritettavina. Naisen ihmisarvo politiikassa saavutetaan vain sillä hinnalla, että hän hylkää toiset naiset ja nielee vallan väkivallan mukisematta.

Suomalainen uskoo kaikkea muuta kuin itseään

Kristillinen nationalismi ei ole suomalaisen hengen jatkumo vaan sen vieraannuttaminen. Se ei nouse tästä maasta, sen kivistä ja järvistä, vaan tulee lännestä, imperiumin reunalta, miekan mukana. Se ei rakenna yhteyttä Jumalaan tai toisiin, vaan identiteettiä viholliskuvien kautta.

Suomalaisella olisi täysi oikeus katsoa toisin. Hän voisi hieman palata esikristilliseen maailmankuvaan, jossa luonto oli pyhä, yhteisö oli keskiössä ja jumaluus ei ollut valtias, vaan voima. Hän voisi rakentaa isänmaallisuuden, joka ei tarvitse toista uhrattavakseen, vaan joka kumpuaa kielestä, maasta, hiljaisuudesta ja myyteistä, jotka eivät tarvitse verta pyhyyden tunnuksi. Hän voisi rauhassa tutkailla muita uskomuksia ja kulttuureita mielenkiinnolla, ei vihalla. Hän voi edelleen sanoa vakaasti ei täysin omien arvojen vastaisille asioille, koska seisoo omilla jaloillaan.

Todellinen isänmaallisuus ei tarvitse valkoiseksi maalattua Lähi-idän profeettaa. Eikä vääriä vihollisia, joiden kautta oma identiteetti rakennetaan.

Se tarvitsee vain rehellisyyden katsoa peiliin ja kysyä: kenen tarinaa minä toistan, ja miksi en tunne omiani?

Kansallisromantiikka identiteetin rakentamisen perustana

Jos haluamme rakentaa kestävää kansallista identiteettiä, on valittava kansallisromantiikka, ei kansallismielisyys sen nykyisessä merkityksessä. Kansallisromanttinen ajattelu pyrkii ymmärtämään ja säilyttämään kulttuurisia juuria, mytologiaa, maisemaa ja runoutta – kaikkea sitä, mikä tekee kansasta ainutlaatuisen ilman, että se vaatii toisten alistamista. On pidettävä jokainen uskonto erillään vallasta, ja kunnioitettava jokaista saman verran.

Kansallisromantiikka tarjoaa myös moraalisen oikeuden vaatia tulijalta sopeutumista: on mahdotonta integroitua kulttuuriin, joka on vain pelon, vihan, kapitalismin ja tuontiuskon sekoitus.

Sen sijaan jos yhteiskunta perustuu runoon, metsään, myyttiin ja yhteyteen, syntyy jotain, johon voi kuulua. Jotain, joka kutsuu, ei vain vartioi. Ei ole tarpeen viedä saunatontulle pullaa, mutta voi olla hyvä osata kertoa muualta tulleelle, että näin on joskus tehty.

Ja viimeiseksi on sanottava ääneen se, mikä yhä elää katseissa ja puolueohjelmien rivien välissä: kantasuomalaiset eivät ole valkotukkaisia ja sinisilmäisiä arjalaisia. Se unelma on valhe, joka ei koskaan toteutunut, ja sen voi heittää historian kaatopaikalle yhdessä muun natsiaatteen kanssa.

Todellinen suomalaisuus ei tarvitse etnistä puhtautta, tai hyvä moraali kirkkoa.

Suomalainen tarvitsee juuret ja terveen itsetunnon.