Työ, tuki vai varkaus

Ihmisellä on kautta aikain ollut kolme vaihtoehtoa, kun tarvitaan jotain mitä itsellä ei ole tai mitä ei kykene itse tekemään. Ensimmäinen vaihtoehto on vaihtaa. Tehdään jotain, mitä osataan hyvin, ja annetaan se toiselle vastineeksi siitä, mitä tarvitaan. Nykyään tuo vaihto ei tapahdu oravannahoilla tai muilla tavaroilla vaan rahalla. Tämä on se tie, jota kutsutaan työksi, yrittäjydeksi tai kaupankäynniksi. Se on ainoa vaihtoehto, jossa omia vahvuuksia voidaan käyttää aidosti ja saada vastineeksi elämän tarvikkeita.

Toinen vaihtoehto on pyytää. Anellaan, kerjätään tai haetaan tukea. Tämä vaihtoehto on hyvä ja tarpeellinen silloin, kun ei kyetä tekemään toisille arvokasta. Siihen kuuluvat tilanteet kuten vammaisuus, invaliditeetti, mielenterveysongelmat tai sairaudet. Se ei ole häpeällistä. Se on inhimillisyyttä. Yhteiskunnan sivistystaso todella mittaantuu sillä, kuinka kohtelemme heikointa jäsentä.

Kolmas vaihtoehto on ottaa väkisin. Varastetaan, ryöstetään tai tehdään rikoksia. Tämä tie jää yleensä viimeiseksi vaihtoehdoksi, kun ensimmäiset kaksi eivät enää tuo elantoa pöydälle. Osa jää silti toteuttamaan työn ja vaihdantatalouden mallia, vaikka omalla keholla, mieluummin kuin varastaa.

“The purpose of life is not to be happy. It is to be useful, to be honorable, to be compassionate, to have it make some difference that you have lived and lived well.”

– Ralph Waldo Emerson

Kapitalismi ja raha ainoana arvona ja ihmisen mittana tuottavat myös itsessään jo rikollisuutta. Se ei tarvitse seuraavaa hauskaa suomirokkibändiä tai jotain muuta viatonta, toisinaan jopa kansallisidentiteettiä vavhistavaa luovaa purkautumaa. Kulttuuri kirjaimellisesti moukaroidaan shoppailukeskusten alle. Se tuottaa rikollisuutta suoraan, koska se asettaa rahan ainoaksi arvoksi. Kun ihmisen arvo mitataan vain sillä, paljonko hän tuottaa rahaa, kuinka kalliit vaatteet on päällä, ne jotka eivät tuota joutuvat joko pyytämään tai ottamaan väkisin. Yhteiskunnan arvot eivät ole neutraaleja. Ne luovat paineita ja ne luovat myös murtumia, tästä syystä kaikkea nuorisorikollisuutta tulee tarkastella heille annettujen arvojen, tavoitteiden ja mallien kautta. Monesti heidän touhut ovat ratkaisuja, vaikkakin rajuja.

“The quality of a society and of its culture will depend on the status of its unemployed.”

- Ivan Illich

Helmikuussa 2026 Suomessa oli 312 000 työtöntä. Työttömyysaste oli 10,9 prosenttia. Toukokuusta alkaen Kelan peruspäiväraha ja työmarkkinatuki korvautuvat uudella yleistuella. Yleistuki vastaa suuruudeltaan aiempia tukia eli noin 37,21 euroa päivässä eli keskimäärin noin 800 euroa kuukaudessa. Tuen saanti on kuitenkin aiempaa tiukemmin tarveharkintaista, ja pääomatulot sekä muut tulot voivat vähentää tai estää tuen kokonaan. Leikkaukset ovat olleet kovat. Samalla oikeistohallituksen politiikka on korostanut aktiivisuutta ja yrittäjyyttä ikään kuin jokainen voisi vain päättää treidata osakkeilla tai perustaa firman. Mutta entä jos ei osaa. Entä jos ei jaksa. Entä jos se, mitä osaa, ei enää kelpaa kenellekään.

“The mystery of human existence lies not in just staying alive, but in finding something to live for.”

– Fyodor Dostoyevsky

Tässä kohtaa malli muuttuu vaaralliseksi. Kun ensimmäinen tie vaihtoon on tukossa ja toinen tie tukeen kapenee, kolmas tie alkaa näyttää yllättävän järkevältä. Ei vain taloudellisesti. Myös eksistentiaalisesti.

Robert Merton kuvasi jo 1930-luvulla rasitusteoriaa eli strain-teoriaa. Yhteiskunta asettaa kaikille saman kulttuurisen tavoitteen: menestys, raha ja kulutus ovat niitä asioita, joita jokaisen odotetaan tavoittelevan. Samalla se kuitenkin rajoittaa legitiimejä keinoja tuon tavoitteen saavuttamiseen. Kun tavoitteen ja keinojen väliin syntyy kuilu, syntyy sisäinen jännite. Yksi sopeutumistapa on innovaatio: kun hyväksytyt keinot eivät toimi, keksitään uusia, jopa laittomia tapoja päästä samaan päämäärään. Rikollisuus ei ole tällöin yksilön luonteen vika tai moraalinen lankeemus. Se on looginen seuraus järjestelmästä.

“Köyhyys on rikoksen ja vallankumouksen äiti”

—Aristoteles

Foucault näki vastaavan ilmiön biopolitiikkana. Hyvinvointivaltio ei ole koskaan ollut pelkkä lempeä auttaja, joka jakaa apua ilman ehtoja. Se on ollut mekanismi, joka muokkaa ihmisistä tuottavia ja itseään hallitsevia subjekteja. Nyt tuo mekanismi on muuttumassa. Valtio vetäytyy auttamasta ja julistaa uuden käskyn: ole aktiivinen, ole yrittäjä, ole treidaaja tai katoa tilastoista. Se ei vain hillitse, vaan tuottaa ja optimoi elämää talouden tarpeisiin. Iso toinen, joka aiemmin lupasi jonkinlaista turvaa, lopettaa lupauksensa. Subjekti jää yksin puutteen kanssa.

Freud kirjoitti teoksessaan "Sivilisaatio ja sen tyytymättömyys", että jokainen sivilisaatio perustuu vaistojen tukahduttamiselle. Aggressio, libido ja perusvietit on pakotettava sopusointuun yhteiskunnan vaatimusten kanssa. Kun tukirakenne pettää, tukahdutettu palaa takaisin. Se voi purkautua ulospäin aggressiona tai sisäänpäin täydellisenä romahduksena. Suomalainen masokismi on perinteisesti ollut se tapa, jolla olemme sietäneet tätä jännitettä. Kestän, kestän, kestän, vaikka olosuhteet puristavat. Mutta kestämisen rajat tulevat vastaan kun on tarpeeksi kova nälkä ja varallisuuden kontrasti voimistuu.

Nietzsche puolestaan puhuu ressentimentistä. Kun voimaton ei voi toimia suoraan, hän kääntää katkeruutensa sisäänpäin ja alkaa arvostaa heikkoutta hyveenä. Tuet muuttuvat tällöin slave moralityn ilmentymäksi; heikkous korotetaan moraaliseksi ansioiksi, kunnes sekin riisutaan pois. Silloin jäljelle jää vain tahto valtaan, joka etsii tiensä ulos vaikka väkivallalla. Moderni yhteiskunta ei poista ressentimenttiä vaan vahvistaa sitä.

Lacan täydentää tätä kuvaa konstitutiivisella puutteella. Subjekti ei koskaan täyty täysin, koska sen ytimessä on manque, puute, joka ei täyty millään tuella tai esineellä. Kun valtio vetäytyy ja Iso Toinen lopettaa lupauksensa, subjekti kohtaa Realin, sen, mikä jää symbolisen järjestyksen ulkopuolelle. Silloin voi tapahtua transgression, rajoja rikkova teko, joka ei ole pelkkää taloudellista pakkoa vaan yritys kohdata se tyhjyys, jota mikään tuki ei enää peitä.

Kyse ei ole siitä, että tukea ei pitäisi olla. Päinvastoin. Tuet ovat yhteiskunnan vakauttaja ja inhimillisyyden mittari. Ne antavat tilaa sille, että ihminen voi joskus olla heikko ilman että se tuhoaa hänet. Mutta tuet eivät saa olla ainoa vastaus. Jokaiselle pitäisi olla ensisijaisesti mahdollisuus mielekkääseen tekemiseen, siihen ensimmäiseen tiehen, jossa omia kykyjä käytetään ja saadaan vastineeksi elämän tarvikkeita. Että tuilta kannattaa tulla pois, täytyy palkkatyön ja yrittämisen ehdottomasti olla kannattavampaa, vastaus ei ole leikata ihmisiltä ruokaa tai asuntoa alta kannustimeksi mahdottomassa taloustilanteessa.

Tämänhetkinen oikeistopolitiikka leikkaa juuri sitä inhimillistä turvaverkkoa, joka estää rikollisen tien houkutuksen. Se ei vain säästä rahaa. Se tuottaa ulkopuolisuutta ja katkeruutta. Samalla kun kannustetaan ahkeruuteen ja yrittäjyyteen, ei kuitenkaan nosteta arvonlisäveron alarajaa. EU-alueella tuo raja saisi olla jopa 85 000 euroa vuodessa. Silloin yrittäjä voisi elää ihan hyvin ilman yhteiskunnan tukia ja saisi aidosti kasvatettua yritystään ilman jatkuvaa byrokratian ja tukiriippuvuuden puristusta, monet palvelut olisivat myös kuluttajalle tasavertaisemmin mahdollisia. Nyt tilanne on päinvastainen; pienyrittäjää verotetaan järjettömän ankarasti jo pienillä liikevaihdoilla, kun taas tukileikkaukset kohdistuvat juuri niihin, joilta ensimmäinen tie on jo valmiiksi kapea.

Ehkä pitäisi kysyä itseltämme: halutaanko elää yhteiskunnassa, jossa yhä useampi joutuu valitsemaan pimeän tien vai sellaisessa, jossa oman tekemisen väylä on auki kaikille ja yhdessä ylläpidetty tukiverkko, tuet turvana silloin kun niitä tarvitaan. Siinä vastauksessa on koko ero kehittyneen sivilisaation ja kaaottisen barbarismin välillä.