Polarisaatio - Kiusaamisen kulttuuri

Kuvitellaan seuraava tilanne: koululuokka, jossa on kolmekymmentä oppilasta.

Seuraavaksi vaihdetaan lapset heidän vanhempiin. Pannaan tämä kirjava porukka aikuisia koulunpenkille tekemään samoja tehtäviä. Vuorotellaan, jaetaan vuoroja, kuunnellaan toista, ei puhuta päälle ja puhelin pois. Tehdään ryhmätöitä, ollaan toverillisia, välkällä pitää ottaa kaikki mukaan leikkiin. Et voi istua kaverin viereen, et voi valita ryhmätyötiimiä.

Siitä tulee sota.

Luokkassa istuu rinnakkain ihmisiä vasemmalta ja oikealta ja kaikkea siltä väliltä. On rasisteja, misogynistejä, uskovaisia, perinteisiä sukupuolirooleja ja heteronormia tiukasti ajavia, ja lihaa syöviä. Seassa vegaaneja, feministejä, luonnonuskoisia, sateenkaarivanhempia, maahanmuuttajia. Toisilla on pari audia ja miljoonatalo omalla uima-altaalla, toiset ulosotossa.

Ei onnistu edes kokonaista päivää, saatika sitten vuosien koulutaivalta.

Aikuiset eivät tule enää ollenkaan toimeen toisten kanssa, joilla on erilainen arvomaailma, historia tai tunneilmaisu. Emme enää yritä ollenkaan. Ja juuri siksi emme kykene enää opettamaan sitä lapsille. Lapsilta toivotaan moraalista ylemmyyttä, jota ei itse pystytä toteuttamaan. Kukaan ei ota vastuuta mistään ja kaikki on aina jonkun toisen vika. Pyydetään hyvyyttä, jota ei mallinneta. Kielletään syrjintä, vaikka omassa keskustelukulttuurissa naureskellaan jatkuvasti erilaisuudelle. Lapsilta vaaditaan ryhmätaitoja, vaikka koko aikuisten yhteiskunta on polarisaation halkoma.

"Jos haluat että sinua kuunnellaan, on parasta itse ensin kuunnella."

– Rölli

Meillä on tästä hyvä esimerkki, kun erilaiset aikuiset joutuvat tekemään töitä yhdessä, eduskunta. Jos sovellettaisiin koulun järjestyssääntöjä opposition ja hallituksen väliseen kanssakäymiseen, istuntoja olisi pakko keskeyttää jatkuvasti, jälki-istunnossa istuttaisiin päivittäin. Saisikohan koko oppositio - hallitus työnjakoa olla olemassa, vai pitäisikö kaikki sittenkin ottaa mukaan? Puheenvuoroja saa vain viittaamalla, puheenjohtaja ei saa valikoida kuka puhuu enemmän. Ei päällehuutoja, ei ölinää. Toisten puhetta kuunnellaan hiljaa ilman puhelimen räpläämistä. Ja jos ei käyttäydy, tulee vilma viestiä. Tuloksia pitää saada yhdessä kenen tahansa kanssa, ei omien kavereiden. Työ ei kelpaa jos se ei ole asiantuntevaa ja perustu faktoihin, lähteet oikein merkittynä. Ei voi kirjoitella faktana mielipidettä. Ei saa omaa tahtoa läpi vaan koska haluaa. Osaamisesta saisi arvosanan tai jäisi luokalle jos ei opi.

En ole varma pitäisikö itkeä vai nauraa. Sillä juuri ne säännöt, joita pidämme perusteltuina lapsille, ovat meille aikuisina aivan mahdottomia. Me emme halua jaksaa tai yrittää enää yhteistoimintaa, joka ei perustu samanmielisyyteen. Meidän solidaarisuutemme toimii vain, kun ryhmä on homogeeninen. Me olemme unohtaneet, mitä on empatia, joka ylittää erilaisuuden. Ja juuri siksi kiusaaminen ei katoa koulusta, vaikka kuinka tehdään kampanjoita ja julistetaan että nyt on kiva koulu.

Kiusaus ei ole vain yksittäisten pahojen, ongelmaisten lasten teko. Se, ettei poika halua oppia ainakaan naisopettajalta yhtään mitään, ei ole koskaan lapsen omaa keksintöä. Se on suora seuraus siitä, mitä me olemme antaneet omalla esimerkillä, olemme mallintaneet kilpailua, poteroitumista, klikkiytymistä, ivallista puhetta ja sosiaalista ulossulkemista kaikkialla. Se on opittu taito, imetty meiltä, aikuisilta.

"Kiusaaminen ei ole yksilön patologia vaan yhteisön äänettömästi sallima ilmiö."

– Juha Perttula, kasvatuspsykologi

Kiusaaminen on usein epäturvallisen yhteisön tuote. Jos ryhmässä ei ole tilaa haavoittuvuudelle tai erilaisuudelle, syntyy tarve hakea voimaa kontrollista. Jos kotona vastaus lähes kaikkiin tilanteisiin on väkivalta tai halveksunta, ei kiusaajalla ole mitään muita malleja, joilla reagoida. Kun ei uskalla olla oma itsensä, on helpompi määrittää joku toinen alempiarvoiseksi. Kiusaus on yritys hallita omaa pelkoa epävarmassa ryhmässä. Mutta jos kukaan ei tee sille rajaa, siitä tulee normi. Ja jos aikuiset eivät tunnista omaa osuuttaan, se jatkuu. Et voi kotona laukoa vihamielisiä mielipiteitä toisista ihmisistä tai kuitata toisten mielipiteet tyhmiksi ja silti odottaa, että lapsesi toimii koulussa kunnioittavasti kaikkia kohtaan. Et voi loukkaantua joka kerta, kun tiede ei vastaa mielipidettäsi asiasta ja odottaa, että lapsesi uskoo koulussa mitään tietoa. Lapsi elää vanhempiensa katseessa, ja opettelee loistamaan siinä.

Kiusaaminen on seuraus siitä, että kasvatamme yksilöitä, mutta unohdamme kasvattaa yhteisöä. Me kysymme lapselta, miten hän onnistui kokeessa, mutta emme kysy, miten hän auttoi kaveria. Emme kerro lapselle, miksi ihmiset ovat erilaisia, eri mieltä tai että siitä olisi kenties jotakin hyötyä. Emme näytä mallia miten toimimme hyvin ihmisten kanssa, joiden kaikkia näkemyksia emme voi allekirjoittaa. Emme enää ymmärrä, että erilaisuuden arvostaminen ja yhteisen sävelen etsiminen ovat välttämättömiä taitoja ihmisten kanssa toimimisessa – emmekä siksi osaa niitä myöskään opettaa.

Kiusaaminen ei synny pahantahtoisuudesta, vaan huonosta esimerkistä. Se on oire yhteisöstä, jossa ei kanneta vastuuta yhteisestä tilasta. Ja vastuu alkaa meistä aikuisista – ei pelkkänä puheena, vaan tapana elää ja kohdata toiset.

"Lapset oppivat vihaamaan, kun he kuulevat vihaa puheissamme, näkevät sitä teoissamme ja aistivat sen hiljaisuudessamme."

– Barbara Coloroso (kirjasuositus: The Bully, the Bullied, and the Bystander)

Ihmisenä oleminen ei ala identiteetistä, vaan perustavasta tarpeesta tulla nähdyksi toisen katseessa. Kun tämä kohtaaminen puuttuu, ihminen rakentaa minuuttaan vertailemalla ja erottelemalla – ei yhteyden, vaan erottautumisen kautta. Se synnyttää vieraantumista, jossa subjektiivinen henki jää vaille peilausta objektiivisessa hengessä. Toiset ihmiset eivät näyttäydy enää mahdollisuutena, vaan uhkana – eikä yhteys synny, koska Hegelin kuvaama hengen liike ei kanna yli yksilön.

Yhteys jää haaveeksi, koska yhteistä kieltä ei enää muodostu. Yhteys erilaisiin ihmisiin syntyy kunnioituksesta ja pelisäännöistä - yhteistyökyvystä.

Ajassamme subjektiivinen henki jää ilman todellista vastakaikua. Sisäinen maailma ei kohtaa jaettua todellisuutta, koska objektiivisen hengen kenttä – instituutiot, normit ja säännöt – ei enää rakennu yhteisöllisyyden, vaan yksilön selviytymisen varaan. Kun arkea ei jaeta, minuutta ei kehitetä suhteessa toiseen, vaan suhteessa uhkaan. Näin syntyy erillisyyttä, joka ei ole autonomiaa vaan pelkoa.

"He who cannot put his thoughts on ice should not enter into the heat of dispute."

– Friedrich Nietzsche

Yhteiset rakenteet eivät enää kanna merkityksiä vaan kilpailevat niistä. Ne eivät ole yhteisen hengen heijastuma, vaan sirpaloitunut kenttä, jossa yhteys yksilöiden välillä katoaa. Absoluuttinen henki – se, mikä voisi ylittää yksilön ja instituution ristiriidan yhteiseksi ihmisyydeksi – ei pääse esiin, koska kumpikaan pohja ei kanna. Ja kun tämä katkos jää tunnistamatta, menetämme mahdollisuuden rakentaa mitään, mikä olisi yhteistä ja kestävää.

Kiusaus on merkki siitä, että tämä kohtaaminen on estynyt. Että yhteys yksilöiden välillä ei kanna, ja että yhteiset rakenteet eivät enää tue sen syntymistä. Kun yksilö ei tunne itseään kannatelluksi, hän alkaa kontrolloida – itseä, muita, ympäristöä. Ja juuri tästä maaperästä kiusaaminen, kuten kaikki muukin vallankäyttö nousee. Siksi ratkaisu ei ole pelkkä kielto tai rangaistus, vaan kulttuurinen käänne: paluu kohti yhteyttä, jossa toisen ihmisyyden tunnistaminen on tärkeämpää kuin samanmielisyys.

Maailma ei ole parempi jos kaikki ovat samaa mieltä - vaikka väkisin.

"We’re different behind the eyes, but we all cry the same tears."

– Black Sabbath

Ei voi kasvattaa käyttäytymällä itse miten sattuu ja ulkoistamalla kaiken kasvatuksen koululle. Ei voi kasvattaa pelkällä puheella tai säännöillä, vaan esimerkillä ja vastuunkannolla.

Kaikki mitä vaadimme lapsilta, tulisi olla meillä itsellä hyvin hallussa.