Taiteen arvosta

”Taide jää olemaan ihmiskunnan ällistyttävin toiminta — syntynyt viisauden ja hulluuden, unen ja todellisuuden kamppailusta.”– Magdalena Abakanowicz

Taide ei ole valinnista, ylellistä viihdettä. Se ei ole yhteiskunnan hupailua, josta voidaan leikata silloin kun talous sakkaa tai tehokkuusideologia vaatii uhrinsa. Taide on olemassaolomme ytimessä. Se on se, millä ihminen sanoittaa sisintään jo ennen kuin on oppinut puhumaan. Se on ääni, väri, rytmi, liike — ennen kieltä, sen tuolla puolen, sen syvemmässä tilassa.

Taide antaa lapselle kielen, ennen kuin hänellä on sanoja. Sormivärien kaoottinen harmonia ei ole kaaosta, vaan alkuperäinen improvisaatio — ensimmäinen kontakti siihen, että sisäistä maailmaa voi heijastaa ulkopuolelle. Ja kun se heijastuu, tulee näkyväksi: minä olen, minä tunnen, minä luon. Psykologisesti tämä on perustavanlaatuinen kokemus, joka rakentaa minuutta aivan kuin bassoääni rakentaa soinnun pohjan: ei näkyvimpänä, mutta kannattelevana.

Nuoruudessa taide on peili, mutta myös ovi. Identiteetin muotoutuessa taide tarjoaa kanavan ilmaista ristiriitoja, surua, vihaa, haavoittuvuutta ja hurmiota tavalla, joka ei hajota, vaan pitää koossa. Musiikki, runous, liike ja kuva ovat tiloja, joissa saa olla kokonainen ilman, että tarvitsee selittää. Tämän vuoksi musiikillinen fraseeraus ei ole vain sävelkulku — se on affektiivinen uloshengitys, tunne, joka ei mahtuisi puheeseen.

Ja aikuiselle, joka usein kantaa itseään hajanaisena, taide on muistutus. Se palauttaa sen, mitä yhteiskunta yrittää unohtaa: että ihminen ei ole pelkkä suorittaja. Hän on myös tunteva, muistava, muovaava. Ilman luovaa ilmaisua jäävät pinnan alle niin ilo kuin kipu. Ne alkavat painaa. Tätä kautta myös psykosomaattiset oireet, masennus, uupumus ja ahdistus ovat usein suoraa seurausta siitä, ettei sielulla ole puhdasta reittiä ilmentyä.

“Taide ei ole luksusta. Se on välttämättömyys.”– Anaïs Nin

Tämä ei ole romantisointia. Se on psykologista realismia. Itseilmaisun puute on yhteydessä tunnesäätelyn vaikeuksiin, dissosiaatioon ja jopa identiteetin haurauteen. Kun ihminen ei saa olla kanava omalle sisäisyydelleen, hän joko tukahtuu — tai räjähtää. Ja silloin emme enää puhu vain yksilöistä, vaan yhteiskunnan murtumalinjoista.

Yksi vakavimmista virheistä koulutuspolitiikassa on ollut taideaineiden systemaattinen vähättely. Kuvataide, musiikki, luova kirjallisuus, tanssi, teatteri nähdään yhä valinnaisina, pehmeinä oppiaineina, vaikka ne ovat oppimisen ja kehityksen perustekijöitä. Ne opettavat itsereflektiota, kehotietoisuutta, symbolista ajattelua, tunnesäätelyä ja sosiaalista vuorovaikutusta — asioita, jotka jäävät matematiikan kaavoissa ja historian vuosiluvuissa helposti sivuun.

Lacanilaisittain voisi sanoa, että taide avaa symbolisen kentän, jossa subjekti voi peilata itseään ilman, että hän joutuu luopumaan kokonaan affektistaan. Taide on se tila, jossa emme ole vain objektien keskellä vaan myös subjekteina suhteessa niihin. Hegelin näkökulmasta taide kuuluu absoluuttisen hengen piiriin: se ei ole pelkkä tuotettu esine vaan prosessi, jossa henki tulee tietoiseksi itsestään maailmassa.

Tässä mielessä taide ei ole pelkästään terapeuttinen, vaan eksistentiaalinen. Se tekee elämän näkyväksi.

Taideterapeuttisissa tutkimuksissa on havaittu, että trauma ei aina löydä reittiä kieleen — mutta väriin se voi asettua. Liikkeeseen se voi jäädä. Sävelessä se voi vapautua. Tällöin puhumme jo ihmisarvosta: oikeudesta ilmaista sitä, mikä ei ole vielä sanoina valmis. Tämä koskee erityisesti lapsia, neurokirjoisia ja traumatisoituneita — mutta myös meitä kaikkia, koska meissä kaikissa on kohtia, joita ei voi selittää.

Musiikin terminologiasta voisi lainata sanan rubato — vapaasti otettu rytmin taivutus, jossa ei ole kyse tahdista luopumisesta, vaan sisäisen ilmaisun tärkeydestä. Ihmisen elämä kaipaa rubatoa: hetkiä, jolloin rytmi ei ole ulkoapäin määrätty vaan nousee sisältä.

Juuri tämän vuoksi ei ole yhdentekevää, säilyykö taide koulussa, arjessa ja hoivassa. Jos lapselle ei anneta välineitä ilmaista itseään, hän ei opi kuulemaan itseään. Jos aikuiselle ei jää tilaa luoda, hän unohtaa, että on muutakin kuin työ ja suorittaminen. Jos yhteiskunta ei pidä taiteesta huolta, se kadottaa peilinsä — ja silloin kukaan ei enää kykene reflektioon.

Luovat aineet tulee pitää koulutuksessa yhtä suuressa arvossa kuin muutkin aineet. Iso osa meistä kuitenkin työllistyy taiteen ja kulttuurin aloille, eikä heistä saa väkisin muovailemalla kuin pahoinvoivia nuoria.