Suomi ei ole kristitty maa

"Metsän poika tahdon olla, sankar' jylhän kuusiston."– Aleksis Kivi

Onko Suomi kristitty maa? Moni vastaa refleksinomaisesti kyllä – mutta mitä tuo kyllä oikeastaan tarkoittaa? Ei uskonnon harjoittamisen määrää, ei kirkossa käyntien yleisyyttä eikä edes yhteisesti jaettua vakaumusta. Se tarkoittaa historiattomuutta. Unohdusta siitä, mitä täällä oli ennen kristinuskoa, ennen kansan uskomusten marginalisointia, ennen kuin suomalaisuutta alettiin mitata katekismuksen, luterilaisen työmoraalin ja ydinperhemallin kautta. Kun suomalaiselle miehelle käy pahasti, hän ei mene papin puheille, vaan kävelee metsään itsemään ja parantumaan - eikä tiedä itse miksi.

Todellisuudessa Suomi on maa, jonka muisti on katkaistu. Metsien, vesien ja vuodenkierron kulttuuri – joka ei ollut vain uskomusjärjestelmä vaan kokonainen elämänrytmi – leimattiin primitiiviseksi, epäkypsäksi, hävettäväksi. Metsäläisyys haluttiin unohtaa. Kansanluonne typistettiin. Ja sen tilalle tuotiin ulkoa tuleva järjestys, kieli, sukupuoliroolit ja Jumala.

Kristinusko ei tullut Suomeen sisäsyntyisesti. Se ei noussut kansasta vaan sen päälle. Ruotsalais-saksalaisen yläluokan mukana tuotu uskonto asettui osaksi valtarakenteita ja teki työtä hallitakseen: ei ymmärtääkseen, ei lohduttaakseen. Uskonpuhdistus ei vapauttanut kansaa vaan vain keskitti auktoriteetin valtiolle. Koulutuksen, moraalin ja kuoleman kieli muuttui latinasta ruotsiksi ja sieltä suomeksi – mutta aina ylhäältä alas.

Tästä seuraa se valtava ristiriita, jossa nyt elämme: toisaalta väitetään, että suomalaisuus olisi kristillistä, siveää ja länsimaista – toisaalta kristinuskon nimissä ylläpidetään homovihaa, abortin vastustusta, naisvihamielistä puhetta ja toksista mieskuvaa, jota ei voi perustella millään todellisella kulttuurisella perinnöllä. Tämä ei ole kristillisyyttä vaan kristillistä nationalismia. Ja sen juuri on enemmän vallanhalussa kuin uskossa.

Kristillinen sionismi on tästä äärimmäinen esimerkki: poliittinen liike, jossa vanhatestamentillinen väkivalta yhdistyy nykyoikeiston rasistiseen, misogynistiseen ja autoritaariseen eetokseen. Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset kulkevat tässä rintamassa rinta rinnan – toinen julistaa rukoilevansa, toinen uhkailee väkivallalla. Taustalla molemmilla sama rakenne: pyhä kansa, ulkopuolinen uhka, tottelevainen nainen, sankarimies.

Ja juuri tässä kohtaa on tärkeää sanoa: tämä ei ole suomalaisuutta. Tämä ei ole kansan ääni.

Aleksis Kivi kirjoitti metsän kielestä, jossa mieli paranee. Gallen-Kallela maalasi suomalaisen mytologian väreillä, joita ei tarvinnut pestä pyhiksi. Snellman, kaikessa kansallisromanttisessa ristiriitaisuudessaan, halusi tehdä kansan tietoisuuden näkyväksi. He eivät halveksineet rahvasta – he nostivat sen kauneuden esiin.

Yhtä aikaa nousi myös naisten oma ääni: Minna Canth, joka kirjoitti kirkon hiljaisuutta vastaan, ja Aino Kallas, joka sanoitti naisen kaipuuta metsässä, ei kirkkosalissa. He tiesivät, ettei kulttuuri synny alistamisesta vaan ilmaisusta.

Tänään tämä muisti on edelleen vaarassa. Kun suomalaiset väittävät puolustavansa isänmaata lyömällä Raamatulla Koraania lukevaa päähän, he eivät puolusta mitään todellista. He puolustavat omaa pelkoaan, omaa tukahdutettua suruaan. He eivät muista, että suomalaisuus syntyi ennen uskontoa, ennen modernia kansallisvaltiota – ja että kulttuuri, jota meissä oli, ei perustu dominanssiin vaan yhteyteen.

Norjassa alkuperäiskulttuuri on brändätty kansalliseksi ylpeydeksi. Kreikassa antiikki on edelleen osa hengitystä. Mutta Suomessa – täällä teknologia, vienti ja hallintokieli ovat syrjäyttäneet muistin. Me olemme maa, joka unohti, että se oli maa. Meistä tuli käyttöliittymä.

Meistä tuli puhelin.

Jos todella haluamme kunnioittaa suomalaisuutta, meidän täytyy nähdä ja tuntea sen syvyys, sen ei-kristillinen sydän, sen metsäinen järki, sen naisellinen hiljaisuus. Silloin ei tarvita enää mukasuomalaisia kreationisteja, uusnatseja tai oikeistolaisia rahanpalvojia, jotka puhuvat kansan nimissä mutta halveksivat sen historiaa. Ei tarvita kokoomuslaista “isänmaallisuutta”, joka tarkoittaa lähinnä rikkaiden veronkevennyksiä ja koulutusleikkauksia ruiskukka ja leijonavaakuna irvokkaasti rinnassa.

Tarvitaan muistia ja kansallista historian tuntemista, täytyy kertoa lapsille myös heidän kulttuuristaan, ei pelkkiä Jeesuksen seikkailuja. Ja rohkeus nähdä, ettei Suomi ole kristitty maa. Se on maa, jolla on luontosuhde, näkemystä ja shamaaneja, sadonkorjuujuhlia, kädentaitoja ja taikaa, jos muistaa itsensä.