Suomalaisen small talk

Suomalainen ei harrasta small talkia. Näin sanotaan, ja se on ylpeyden asia. Mutta tämä on myytti, jota ylläpitää lähinnä se, että emme tunnista sitä. Meillä se näyttää hieman erilaiselta. Meillä se vaatii kahvin, kasvot ja huumoria.

Kahvi kulkee kaikkialle mukana ja sen kanssa kulkee kaikki muu. Autokorjaamolla odotellessa, hautajaisissa sivupöydän ääressä, kampaajalla, toimiston käytävällä kuppi kädessä, mökin terassilla kesäyönä. Ei tarvita erityistä tilaisuutta eikä erillistä hetkeä. Riittää että on kahvia ja joku toinen ihminen, ja kohta käydään läpi Rumpin viimeisimmät, Kaasa, Stuppi, se Essaijahhi, Puuttini, hallituksen uusin älyttömyys ja naapurin auton parkkeeraus. Tuurnperin Reetan tempaukset. Tämä on suomalainen small talk. Se koskee kaikkea mahdollista, ja se on täysin vilpitöntä.

Aristoteles kuvasi käsitteellä theoria kontemplatiivista havainnointia, tarkkaavaista läsnäoloa maailman tapahtumissa. Kahvipöytäkeskustelu on parhaimmillaan juuri tätä: asiaan perehdytään, sitä pyöritellään, sen absurdius tunnistetaan ääneen. Kukaan ei teeskentele ettei välitä. Välitetään kyllä, ja se näytetään. Se on jo enemmän kuin monessa muussa kulttuurissa, jossa politiikasta ei sovi puhua lainkaan. Arendt kirjoitti julkisesta tilasta paikkana jossa kansalaiset kohtaavat ja puhuvat yhteisistä asioista, ei hallinnon käytävillä vaan siellä missä ihmiset oikeasti ovat. Suomalainen kahvipöytä on tämän epävirallinen versio, agora ilman pylväitä, jossa politiikka elää konkreettisena eikä abstraktiona.

Hegelin objektiivisen hengen liike näkyy tässä selvästi: kahvipöytä on se paikka jossa yhteiskunnallinen todellisuus, lait, päätökset, valtasuhteet, tulee osaksi ihmisten jaettua tietoisuutta. Se ei tapahdu eduskunnan penkillä vaan kahvikupin ääressä, ja se on aivan yhtä todellista. Erich Fromm kirjoitti teoksessaan Escape from Freedom (1941) siitä, kuinka ihminen käsittelee vapauden ahdistusta liittymällä konformistiseen joukkoon. Kahvipöytä tekee tämän lempeästi ja rakentavasti: se luo jaetun todellisuuden, yhteisen katseen maailmaan, tunteen kuulumisesta porukkaan joka kyllä tietää miten asiat ovat. Se ei ole pako vastuusta vaan ihmisen perustarve kuulua johonkin ja tulla kuulluksi.

Kun ranskalainen näkee hallituksen tekevän jotain sietämätöntä, hän pistää työt ja opiskelut seis ja menee kadulle raivoamaan. Suomalainen vääntää asian ensin vitsiksi, sitten vielä älyttömämmäksi, keksii äkkiä vaikka kusidirektiivin ja kurssin jossa opitaan kusemaan suoraan, ja saadaan siitä kusipassi jolla saa sitten luvan kusta. Näin jaksetaan älyttömiä lakeja, huonoa politiikkaa ja leikkauksia jotka kohdistuvat aina samoihin ihmisiin. Purnaamme keskenämme, keksimme nokkelimman vitsin, nauramme hetken ja menemme takaisin töihin. Saatamme jaksaa ja malttaa vähän liikaakin, mutta keino on oikein hieno. Psykoanalyyttisesti tätä kutsutaan reaktiomuodostelmaksi. Freud kuvasi mekanismin, jossa sietämätön tunne, viha, voimattomuus tai häpeä, muunnetaan vastakkaiseksi: kevyeksi, ironiseksi, nokkelaksi. Suomalainen huumori on tässä aidosti taitavaa, mustaa ja tarkkaa, se osuu oikeaan. Lacanin imaginaarisen rekisterin kautta tarkasteltuna kahvipöytäpuhe on peilisuhde maailmaan: tunnistamme Rumpin, nimeämme talouden ongelmia, kommentoimme Stuppia, mutta pysymme itse kuvastimen toisella puolella, kuivina ja koskemattomina. Se on ollut viisasta kansanpsykologiaa. Se on pitänyt suomalaisen toimintakykyisenä sukupolvien ajan, antanut etäisyyden joka tarvitaan kun maailma on liian raskas kannettavaksi suoraan.

Tässä on syytä myös pysähtyä: suomalainen kahvipöytäkeskustelu ei ole niin kahtiajakautunut kuin some antaa ymmärtää. Siellä persut, kepulaiset ja vassarit istuvat saman pöydän ääressä ja puhuvat silti ihmisiksi toisilleen. Some on luonut vinoutuneen kuvan omasta ilmapiiristämme, koska sen äänekkäin sisältö ei synny siitä mukavasta huumoripitoisesta kahvikuppikeskustelusta, vaan pienen ja väsymättömän ihmisryhmän öykkäröinnistä. Emme oikeasti ole näin raakoja, riidanhaluisia tai kahtiajakautuneita kuin ruudulta näyttää. Suomalainen kasvokkain on eri ihminen kuin suomalainen ruudun takaa.

Mutta nyt jokin on muuttunut.

Some ei anna enää sitä prosessointiaikaa joka kahvipöytäfilosofiaan on aina kuulunut. Gazan räjähtänyt lapsi ei ole abstraktio, se on video puhelimessa ennen aamukahvia. Epsteinin kansiot eivät ole kaukaa tuleva uutinen vaan vallan ytimessä, tuttujen nimien vieressä, järjestelmässä johon luotettiin. Niitä ei setvi harjaantunut rikospoliisi vaan sinä. Ukrainan sota ei alkanut seitsemän uutisten mukaan, vaan kesken seuraamaasi tiktok-liveä. Maailman julmuus tulee nyt niin lähelle ja niin nopeasti ettei sitä ehdi etäännyttää, ei keksiä sille passia, ei vääntää vitsiksi ennen kuin seuraava asia on jo silmillä.

Se adaptiivinen defenssi, jonka varassa suomalainen on selvinnyt, rakoilee nyt ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Ei siksi että suomalainen olisi muuttunut, vaan siksi että maailma ei enää anna lupaa siihen lupsakkaan asenteeseen. Hannah Arendt kirjoitti pahan banaaliudesta: siitä miten suuri osa historiallisesta pahasta on syntynyt hyvien ihmisten ajattelemattomuudesta ja haluttomuudesta ottaa kantaa. Absoluuttisen hengen tasolla, siellä missä kulttuuri tulee tietoiseksi itsestään, tämä kysymys on nyt akuutimpi kuin pitkään aikaan. Kahvipöytäfilosofia riitti kun pahuus pysyi riittävän etäällä. Nyt se räiskyy silmille kädessä olevalta ruudulta taukoamatta. Nuorilla ei ole asioiden prosessointiin mitään rutiinia.

Ehkä kehitymme teknologian perässä jaksamaan sitäkin paremmin.