Ihmisen patologisointi

Jokaisella ajalla on oma tapansa katsoa ihmisen erikoisia piirteitä. Keskiajalla se oli merkki, renessanssissa nero tai hullu, teollisella ajalla tuottamaton, nyt se on diagnoosi. Muoto vaihtuu, mutta rakenne pysyy: jokin ihmisessä erotetaan, nimetään ja palautetaan hänelle merkittynä. Michel Foucault kutsui tätä kliiniseksi katseeksi, institutionaalisesti muodostuneeksi tavaksi tuottaa tietoa ihmisestä niin, että tietäjällä on valta ja tiedon kohteella on diagnoosi.

Terveydenhuolto ei ole tässä yksin. Koko kulttuuri on omaksunut diagnoosin kielen ja levittänyt sen arjen jokaiseen kolkkaan. Naisten- ja miestenlehdissä kysytään, oletko liian riippuvainen puolisostasi, ryyppääthän kavereiden kanssa tarpeeksi usein ilman puolisoa, onko kotona kaikki asiat nyt menneet 50/50. Hyvinvointidiskurssi on tuottanut käsitteen läheisriippuvuus kuvaamaan sitä, mitä aiemmin kutsuttiin rakkaudeksi. Kaipaus on regressiota. Mustasukkaisuus aina kontrollia. Suru on prosessoitava päätökseen. Tavallinen inhimillinen kokemus on asetettu patologian epäilyyn, ja siitä on tullut hyvinvointikulttuurin keskeinen projekti: voimaantua ulos tunteista niin perusteellisesti, ettei mikään enää oikeasti satu, ei tarvitse ketään. Erich Fromm kirjoitti jo vuonna 1955 teoksessaan The Sane Society, että yhteiskunta voi itse olla sairas, ja että sopeutuminen sairaaseen normiin ei ole terveys vaan sen puuttuminen. On hyvin mahdollista, ettei jokainen nuori tarvitse ketiapiinia ja ssri-nappeja että sopeutuu, jos maailma jossa eletään on täysin mielisairas. On mahdollista, että nuori reagoi ihan terveellä tavalla.

Sama reduktionistinen logiikka on ulottunut henkisyyteen. SCID-II-kysely, jota käytetään persoonallisuushäiriöiden kartoittamiseen, sisältää kohtia joissa yliluonnollinen kokemus, tunne yhteydestä johonkin suurempaan tai kokemus merkityksellisyydestä tavalla jota ei voi rationaalisesti selittää, kerää pisteitä rajatilaisen persoonallisuushäiriön suuntaan. Kulttuurimme sietää henkisyyden ainoastaan institutionaalisessa muodossa: jos Jeesus puhuu sinulle, se on uskontoa. Jos koet jotain muuta, se on psykoottista.

Samaan diagnostiseen pinoon päätyy vankka tahto, voimakas luonne ja varsinkin naisella näkyvä kunnianhimo. Lääkärin kritisointi, vaikka syystä. Luovan ihmisen kokemus siitä, että oma kyky odottaa tunnustamistaan, riittää pisteeksi narsistisen persoonallisuushäiriön alueelta. Nämä eivät ole oireita. Ne ovat tavallisia ihmisen piirteitä, jotka kulttuurimme on päättänyt katsoa vinoon. Tutkimus on osoittanut, että ihmiset jotka raportoivat kokevansa äärimmäisiä tai intensiivisiä tunteita säännöllisesti saivat korkeampia pistemääriä luovan kyvyn mittareissa kuin ne jotka vain raportoivat positiivisia tai negatiivisia tunteita. Emme kuitenkaan salli voimakkaita tunteita, diagnosoimme ne epävakaaksi tai bipolariaksi.

Eräs harvinaisen hyvä lääkäri totesi osuvasti, että luovuudella on hintansa, ja luova ihminen saa minkä tahansa vikadiagnoosin mitä lähtee kaivamaan. Toteamus ei ole kyyninen vaan tarkka. DSM on tilastollisen keskiarvon ympärille rakennettu järjestelmä, ja poikkeaminen siitä on jo itsessään epäilyttävää. Mutta ihmiskunta on aina edennyt niiden varassa, jotka poikkeavat. Normatiivisuus ei ole synonyymi terveydelle.

Neurokirjon kohdalla tämä on erityisen polttavaa. Suomalaisia voi kutsua leikillisesti nepsykansaksi, ja vaikka leikki on liioittelua, se osuu johonkin todelliseen. Kun diagnosoitavien joukko kasvaa riittävän suureksi, herää väistämätön kysymys: missä vaiheessa kyse ei enää ole häiriöstä vaan normaaliuden määritelmän kapeudesta? Missä vaiheessa siirrymme vikojen korjaamisesta itsemme ymmärtämiseen? Tällä hetkellä hankalasta lapsesta tehdään ongelma, jonka lopullinen osoite on laitos. Laitoksessa puuttuu kaikki mikä tekee elämästä elämän, pysyvät rakastavat aikuiset, vapaus, yhteys, mielekkyys. Sieltä alkaa usein polku jonka suunta on jo liian monesta nähty: päihteet, rikokset, syrjäytyminen. Järjestelmä, joka halusi auttaa, tuotti sen mitä pelkäsi. Eugenistisena esteenä sukusolujen luovutukselle neurokirjo on yhä monessa yhteydessä läsnä, mikä kertoo enemmän vallitsevasta ihmiskäsityksestä kuin tieteestä.

Naisten kohdalla neurokirjon alidiagnosointi on lisännyt tähän oman rakenteellisen kerrostumansa. Autismin diagnostiset kriteerit rakennettiin alun perin pojista tehtyjen havaintojen varaan, ja nainen joka on oppinut peittämään, sosiaalisesti mukautumaan, hymyilemään oikeaan aikaan, pääsee läpi seulasta vuosikymmeniä. Kun diagnoosi viimein tulee, se ei aina tuo ymmärrystä vaan leiman. Toisaalta itsediagnoosi, jota sosiaalinen media on demokratisoinut, ei sekään ratkaise ongelmaa. Se voi antaa kielen omalle kokemukselle, mutta se ei korvaa aitoa kohtaamista eikä rakenteellista muutosta.

Terveydenhuollossa on lisäksi sisäinen toimintakulttuuri, jota harvoin ääneen tunnistetaan: kun potilaan ja ammattilaisen välille syntyy kitkaa, selitys löytyy lähes poikkeuksetta potilaasta. Hän on hankala, hoitovastainen, joustamaton, äkkipikainen. Tämä on narsistinen rakenne siinä mielessä, että järjestelmä ei kykene reflektoimaan omaa osuuttaan vuorovaikutukseen. Hoitaja joka nostaa esille, että vika saattaisi olla itse hoitajissa, saa vihat päällensä. Jacques Lacan kirjoitti subjektista, joka olettaa tietävänsä, ja terveydenhuollon hierarkiassa tämä oletus rakentuu sisään jo koulutukseen. Omakantaan kirjataan kerros kerroksen päälle, ja jossain vaiheessa tuo sedimentoitunut kerrostuma alkaa elää omaa elämäänsä. Lääkäri joka tapaa ihmisen ensimmäistä kertaa lukee ensin historian ja kohtaa jo valmiiksi muodostetun käsityksen. Omakanta on läjä sairaskertomuksia, ei koko ihminen. Mutta pahimmillaan sitä luetaan kuin elämänkertaa, ja terveetkin tapahtumat katsotaan sairauksien kautta, kaikki mitä ihminen tekee tai sanoo nähdään oireena.

Vanhan ajan suhde poikkeavuuteen oli simppeli, se hyväksyi, koska sillä ei ollut välineitä ymmärtää. Kyläyhteisö piti mukanaan ihmisiä joita ei osattu nimetä, koska nimeäminen ei ollut tarpeen. Tarvittiin vain kädet ja läsnäolo. Nykyaika on tuottanut käsitteet mutta samalla synnyttänyt luokittelun kulttuurin, jossa ihminen on ennen kaikkea tapaus. Kumpikaan aika ei ollut täydellinen, mutta jokin kysymys on silti mielekäs: kummassa saattoi parhaiten se ihminen, joka oli luova, intensiivinen, rakkaudessa kokonaan läsnä ja henkisyydessään vailla selitystä?

Jos ongelmaan saa apua mutta ihmiselle sallitaan samalla normaali tunne-elämä, suru, henkisyys, intohimo, eksistentiaalinen levottomuus, kaipaus, ehkä voidaan paremmin. Emme mahdu normaalin tai terveen raameihin jos patologisoimme koko ihmisen tunne- ja kokemuskirjon.

"Sielulla täytyy olla tilaa laajentua, muuten se tukehtuu."

-Virginia Woolf