Munattomat hyvikset – Mukavuudenhalu ja sen hinta ihmiselle

“The choice for mankind lies between freedom and happiness and for the great bulk of mankind, happiness is better.”

- George Orwell, 1984

"The world will not be destroyed by those who do evil, but by those who watch them without doing anything to stop them"

-Albert Einstein

Haluamme ajatella, että riittää kun olemme yksityiselämässämme kohteliaita, ahkeria, ystävällisiä ja lainkuuliaisia. Että jos emme ilku tummaihoisia, jos lajittelemme jätteet ja hymyilemme naapurille, maailma kyllä korjaa itsensä. Tämä illuusio johon tuudittaudumme antaa meille rauhan elää mukavasti – samalla kun luovutamme vastuun toiminnasta jollekin muulle. Joku muu taistelee ja puolustaa. Joku sellainen, ehkä vähän eksentrinen, räväkkä, jolla on kova tunteen palo jollekin asialle, joku joka ei aina käyttäydy niin sivistyneesti..

Fiksuimmat ihmiset lankeavat usein rajuimmin – eivät tietämättömyyteen, vaan mukavuuteen. Illuusioon, että jos vain pysyy rauhallisena, hiljaa ja kohtuullisena, voi välttää ongelmat ja konfliktit. Jaamme "keep calm" meemejä huumorilla tajuamatta, että oikea aika raivostua oli eilen. Jos meitä ottaa jokin päähän, valitamme asiasta hetken kahvitauolla, ja menemme takaisin töihin, business as usual. Turvassa ja rauhassa piilee kuitenkin ansa: pahuus kukoistaa aina siellä, missä älykkyys väistelee, sovittelee, ei ota kantaa. Se tietää, että älykkäät epäröivät, odottavat merkkiä reagoida niinkuin sammakot kuumenevassa vesikattilassa, keskustelevat suvaitsevaisuuden ja myötäsyyllisyyden rajasta niin kauan, että raja on jo ylitetty ja kaikki, mitä oli pelastettavissa, on palanut.

Hyvä ihminen ei voi hyvin keskittymällä vain itseensä ja omiin läheisiin, jos hänen yhteisössään toiset voivat sietämättömän huonosti, ei vaikka kuinka meditoisi, liikkuisi ja söisi hyvin. Se, että yhä useampi kykenee voimaan hyvin puuttumatta mihinkään, vaikka ympärillä ihmiset kärsivät, ei ole kehitystä – se on eräänlainen moraalinen hermovaurio. Kyse on erosta egosentrisen ja eettisen subjektiuden välillä: edellinen suojelee omaa elintilaa, jälkimmäinen tunnistaa itsensä toisten kautta. Ihminen myös suojelee omaa rauhaa dissosioimalla, irrottaa oman hyvinvointinsa muiden kohtalosta – koska yhteys siihen tuottaisi liikaa ahdistusta, eikä mukavuus siedä dissonanssia.

"Hope is taking action"

-Greta Thunberg

Moni kuvittelee, ettei hänen tarvitse puolustaa oikeuksia, koska joku muu tekee sen kuitenkin. Että yhteiskunta säilyy jotakuinkin toimivana, vaikka itse ei koskaan osoita mieltä, ei kirjoita valituksia, ei seiso barrikadeilla. Että lakko on itsekästä vaikka työnantajan osingot eivät korreloisi tekijöiden kitupalkkojen kanssa millään lailla, aktivismi lapsellista, noloa ja mielenosoitus jotain, mitä "radikaalit, hihhulit" tekevät koska eivät varmaan käy töissä. On helpompaa pitää järjestelmäongelmia yksittäisten ihmisten vikana, kuin myöntää, että me kaikki elämme järjestelmässä, jonka olemme kollektiivisesti sallineet rappeutua.

"We can’t save the world by playing by the rules, because the rules have to be changed"

-Greta Thunberg

Meidät on opetettu miellyttämään työnantajaa jo työhaastatteluikäisinä. Olemme niin pitkään halunneet introjektoida "yrittäjämäistä asennetta" työntekijän persoonaan, että olemme vahingossa asentaneet sinne onnellisen orjan mentaliteetin – kuuliaisuuden, sopeutumisen ja riskien karttamisen. Oikeasti yrittäjämäinen asenne vaatisi itsenäistä ajattelua, omaperäisyyttä ja vastuunottoa – juuri niitä, jotka on kansalaisista kitketty. Jos pidämme lakkoa vastuuttomana, emme ymmärrä vastuusta enää yhtään mitään.

Ei ole vastuullista alistua. Ei ole kunnollista vaieta. Ei ole kypsyyttä pitää järjestelmää arvokkaana vain siksi, että se on olemassa. Ja kun emme puolusta jotain, menetämme sen – ei vuosikymmenessä, vaan yhdessä hetkessä. Historia toistaa itseään vain koska haluamme elää laput silmillä ja tulpat korvissa.

Kun hallitus polkee työehtoja, tuhoaa ympäristöä ja leikkaa kaikkein heikoimmilta, suuri osa kansasta katsoo mieluummin muualle. Toiset jopa taputtavat – koska uskovat yhä siihen valheeseen, että rikkaat luovat työpaikkoja ja että voimme kaikki olla rikkaita, jos vain ahkeroimme ja tottelemme tarpeeksi. He todella uskovat valheeseen, että on vastuutonta huolehtia muista, että velka on paljon vakavampi asia kuin ihmishenki. Kuinka monen vastaantulijan täytyy sekoilla uusissa muuntohuumeissa ennenkuin osaamme ajatella asiasta muuta, kuin ettei kyseinen henkilö nyt oikein ole jahdannut tavoitteitaan tai kehittänyt omaa parasta versiota itsestään. Missä vaiheessa huomaamme, ettei voida hyvinä ihmisinä elää tyytyväisinä tilanteessa, jossa toisilla ole kattoa päänsä päällä tai ruokaa, samaan aikaan kun me valitsemme erikoislattea vaihtelun vuoksi. Kyllä, empatia kiskoo sinut epämukavuusalueelle, mutta myös takaisin ihmisyyteen.

Rajuille varallisuuseroille pitäisi uskaltaa sanoa ei, vaikka joku kutsuisi kommunistiksi. Lakkoa pitäisi tukea, vaikka media sättisi. Mieltä pitää osoittaa kadulla, vaikka se olisi hieman epämukavaa. Fasismille pitää uskaltaa sanoa ei – ei sen jälkeen, kun ihmisiä kerätään rajattuun paikkaan menettämään henkensä, vaan silloin kun aavistus vielä varjostaa ilmaa.

Euroopan unionin puolustuskyvyttömyys on tehnyt siitä riippuvaisen Natosta – ja juuri tästä epäitsenäisyydestä kumpuaa kyvyttömyys sanoa ei. Kun oli tilaisuus puolustaa omia arvoja, NATO:n pääsihteeriksi sittemmin valittu, Alankomaiden entinen pääministeri Mark Rutte kutsui Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpia “daddyksi” yksityisviestissä, jonka Trump tietenkin mielissään itse julkaisi. Tämä ei ollut harmiton heitto, vaan paljastava hetki: riippuvuussuhde tuottaa mielistelyä, vaikka vastapuolella istuisi autoritaarinen valta, joka toimii täysin Hitlerin käsikirjan mukaan – dehumanisoimalla vähemmistöt, lietsoen vihaa, kieltäen historian ja rakentaen järjestelmällistä sortoa normalisoinnin varaan.

Jos emme tuomitse täysin arvojemme vastaista toimintaa vain siksi, että olemme riippuvaisia toisten aseista, meillä ei enää ole arvoja, joita puolustaa.

YK vaikenee. EU vaikenee. Ja Suomi vaikenee. Meillä on hallitus, joka ei uskalla sanoa pienemmillekään hallituspuolueille ei – koska mukavuus ja valta on tärkeämpää kuin moraali. Olemme tyytyväisiä uutispimentoon maailman kauheuksista, ja naurahdamme loppukevennyksille, kunnes itseemme osuu.

Kolumbian presidentti Gustavo Petro sanoi 16. heinäkuuta 2024 pitämässään puheessa Haagin kansainvälisessä oikeudessa:

"Se, mitä näemme Gazassa, on harjoitus siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu niille, jotka pakenevat etelän maista ilmastokriisin vuoksi. Rikkaat maat ovat jo normalisoineet siirtolaisten tukahduttamisen, ja barbariaa käytetään järjestelmällisesti suojellakseen fossiilista elämäntapaansa. Gaza on koe, ei poikkeus."

Petro on oikeassa. Tämä aika määrittelee, minkälainen ihminen olit kun sinua tarvittiin.

"And the pain that is all around you, is the pain that you ignore."

-Pink Floyd, On The Turning Away