Oodi black metallille - oikeudelle sanoa ei

Eräänä lauantaina, alkukesän hiljaisessa aamussa, seisoin tupakalla liikkeeni tyhjällä pihalla, kun pienet pojat huudattivat jonkin matkan päässä natsimarssia ja huutelivat ainoalle ohikulkevalle mummolle jotakin törkyä. Minulle huusivat: ”Tuu tänne, me raiskataan sut.”

Pidättelin naurua ja itseäni. Hetken teki mieli vastata örisemällä takaisin: ”Tulkaa tänne, täti syö teidät.”  Ajattelin sitten, että olisipa näillä nassikoilla joku terve reitti tuolle shokeeraamisen halulle – jokin todellinen, raaka outletti, joka puhdistaa terapeuttisesti. Itsehän jos joskus harvoin soitan, soitan black metallia, vaikka yksin silmät kiinni pilkkopimeässä, koska sitä väylää kautta ulos kanavoituvat asiat kuuluvat juuri sille.

Black metal on tällainen vapaan ilmaisun väylä. Se ei ole vaarallinen, koska se on väkivaltainen – se on paikka, jossa saa huutaa niin, että kukaan ei kuole. Se ei ole keino välttää pimeyttä, vaan kieli, jolla sitä kannetaan. Ja juuri siksi se on tärkeämpi kuin moni haluaa myöntää.

Black metal seisoo taiteenvapauden reunalla, suojellen sitä. Se ei ole vain musiikkityyli, vaan rajapyykki. Ja jos se otetaan sieltä pois, taiteenvapauden reuna ei siirry vain black metallin verran – vaan luhistuu ahtaammaksi, kuin arvasimme. Se on kuin ampuisi oman puolustuksensa.

Black metal ei pyydä anteeksi tai sovittele. Se ei taivu salonkikelpoiseksi, eikä se tuota rauhaa. Se on muoto, joka vastustaa hillinnän estetiikkaa, ihmisyydelle vahingollisia manipuloivia valtarakenteita, yhteiskuntakelpoisuuden mallia ja kauniisti paketoitua hyväksyntää. Siksi se on vaarallinen. Ja siksi se on välttämätön.

Adorno kirjoitti, ettei enää ole mahdollista kirjoittaa runoutta Auschwitzin jälkeen. Hän tarkoitti, että taide ei voi enää teeskennellä viattomuutta. Black metal ei teeskentele. Se on rumuudessaan rehellisempi kuin kymmenen puhdasta säettä. Se ei silitä historiaa sileäksi – se hakkaa sen takaisin esiin ja tuo lavalle.

Kun black metalia on alettu estää käsittelemästä fasismia taiteessa, sensuuri on voittanut hyvyyden naamiossa. Black metal on ajettu häkkiin ja laitettu kuonokoppa ettei se räksytä liikaa. Mutta fasismia ei voiteta unohtamalla se. Se ei katoa, jos sitä ei saa näyttää. Päinvastoin – se palaa. Pehmennettynä, kiillotettuna, turvallisena identiteettinä, kunnes se valtaa jälleen todellisuuden. Katsokaa ympärille – eikö nyt ole natseja enää missään?

Black metal ei ihannoi fasismia – se paljastaa, varoittaa, karkottaa siloitellun valheen ja tekee sen tavalla, johon ei voi vastata mainosjulisteella. Kun kukaan muu ei uskalla sanoa, että pahuus ei ole ulkopuolinen, black metal sanoo sen. Ja sanoo sen niin, että siihen ei voi jäädä lepäämään.

Pelottavampaa ja pahempaa kuin yksikään äänilevy on se, että islaminvastaisista sanoituksista saat lopulta masinoidut potkut työpaikalta. Onko yhdellä uskonnolla erityisasema? Ja, jos sallitaan yhden ihmisryhmän haluama sensuuri, eivätkö kaikki haluaisi sensuroida jotakin taiteesta? Lopputuloksena minä, naisena, soittelisin korkeintaan mandoliinia jollekin sukulaiselle kotona, jos sitäkään.

Nietzschelle moraali ei ollut lähtökohtaisesti hyvä – se oli rakenne. Ja kun rakenteita ei enää tarkastella, vaan palvotaan, niistä tulee tyrannia. Hän kutsui tätä laumamoraaliksi: tarpeeksi yleiseksi ja turvalliseksi muodostunutta oikeamielisyyttä, joka ei enää perustu ajatteluun vaan kuuliaisuuteen. Siinä ihminen ei enää kysy, mikä on oikein, vaan mitä saa sanoa. Ja juuri silloin moraali muuttuu vaaralliseksi – ei koska se suojelee heikkoa, vaan koska se tukahduttaa sen, joka uskaltaisi sanoa toisin. Itse laumamoraali, jota fasismin kannatuskin on, ei edes sovi black metalliin tai satanismiin. Ei ole omaa voimaa tai tahtoa jos seuraa johtajaa. Black metal ei pyydä lupaa puhua. Se ei taivu lauman ehtoihin, ei ota vastaan sen mittaa. Sen voima ei ole hyökkäyksessä vaan siinä, että se kieltäytyy orjamoraalista – siitä, joka mittaa hyvyyttä alistumisella, ei ajattelulla. Nietzschen mukaan kulttuuri tarvitsee arvojen uudelleenarviointia: kykyä tarkastella sitä, mitä pidämme pyhänä, ja kysyä – miksi? Black metal ei ehkä muodosta vastausta. Mutta se ei vaikene, kun kysymys on vaikea.

Black metal on myös syvä kirjauskontokritiikki. Se kohdistuu erityisesti abrahamilaisiin uskontoihin, joiden perinteet ovat läpäisseet läntisen kulttuurin läpeensä patriarkaalisina, ruumista kieltäneinä, naisen vaientaneina. Black metal huutaa päin kaksinaamaisia kasvoja. Se ei rakenna debattia. Se seisoo ruumiillistettuna protestina. Keskisormi pystyssä, raivokkaasti ja pieni ilkikurinen pilke silmäkulmassa, perääntymättä. Ilmiönä, eleenä, se on feministisempi kuin tuhat kukkakimppua naistenpäivänä. Se pitää huolen, että lapsesi voi kirjoittaa laulun mistä haluaa, ja sukupuolesta riippumatta.

Luisa Muraro ja Luce Irigaray ovat muistuttaneet, että nainen ei tarvitse lisää ylistystä – hän tarvitsee vapautuksen niistä rakenteista, jotka tekevät hänestä objektin. Black metal ei aseta naista jalustalle tai liekaan, ei tee naisesta huoraa tai madonnaa. Se lyö häkit ja suukapulat hajalle. Siinä on vapaus olla ilman kaavaa, tasavertaisena ja kokonaisena.

Taiteenvapaus ei ole vain oikeus ilmaista itseään. Se on oikeus käsitellä myös sellaista, mitä ei haluta tunnustaa – oikeus rumaan, oikeus vihaan, oikeus affektiin. Foucault’n mukaan valta toimii juuri siellä, missä se määrittelee, mitä saa sanoa. Jos taiteella ei enää ole oikeutta käsitellä pahuutta, viha jää kytemään hiljaa. Se voimistuu ja palaa takaisin juuri koska ihmiset eivät muista tai edes enää tiedä mistä on kyse.

Black metal onkin valvonnan ja kontrollin vastainen ele. Se ei etsi julkaisukanavaa vaan paluuta alkuun – siihen, että ihminen saa sanoa ei.

Sillä tämä on lopulta kysymys ihmisyyden rakenteesta. Vastustaminen ei ole poikkeus, vaan kehityksen alku. Ei ehkä historian tasolla – vaan syvemmällä, subjektiivisuuden muodostumisessa. Jokainen ihminen kehittyy ei:n kautta: “en hyväksy tätä muottia”, “en usko tähän normiin”, “en tyydy tähän, täytyy olla jotain muuta”. Ja vasta siitä seuraa minuus. Ei tottelemalla – vaan kieltäytymällä siitä, mitä saneltiin valmiina.

Black metal on tämän ei:n musiikillinen muoto. Sen olemassaolo on muistutus siitä, ettei kaikkea täytyy voida kritisoida taiteen kautta. Siinä missä yhteiskunta muovaa subjektista muotoiltavan, black metal muistuttaa, että subjektilla on myös oikeus olla muotoilematon. Reuna. Poikkeama. Ajoittain tuhoava, mutta ennen kaikkea: rehellinen.

Taide tarvitsee black metalia. Sen olemassaolo pitää rajan auki. Jos se katoaa, ei katoa vain genre – katoaa vapaus olla aito, ilmaista vapaasti, kertoa niin pahuudesta kuin totuudesta.

Katoaa mahdollisuus sanoa ei.