Oikean ja vasemman rikkoma demokratia

Demokratia ei toteudu jos siitä tehdään umpikuuro ja bipolaarinen. Enemmistön mielipuolinen vallankahva. Se rikkoutuu, kun kukaan ei enää kuuntele. Kun puhutaan vain omille, ja huudetaan yli toisen. Kun koko järjestelmä muistuttaa kakofoniaa – kilpalaulantaa, jossa ei enää erota mikä on tahto, mikä pelko, mikä valta. On luovutettu, ei yritetä keskustella ollenkaan.

Oikeisto ja vasemmisto ovat hämmästyttävän samanlaisia. Kumpikin puhuu omasta totuudestaan, mutta ei enää pyri ymmärtämään, miksi toinen kokee toisin. Molemmilla on samanlainen rakenne: ryhmäkuri, omalle yleisölle pelaaminen, viestintästrategia, joka ei perustu näkyvimmin ajatteluun vaan reagointiin. Vastustaja ei ole ihminen, vaan karikatyyri. Tätä peliä keskusta sekä reunapuolueet katsovat ja valitsevat puolensa – sen mukaan, missä suunnassa valta milloinkin on. Mukana olemisen halu on suurempi kuin periaatteet.

Tässä ei ole kyse vain politiikan tyylistä. Tämä on demokratian rakenteellinen vika. Äänestäjää ei enää kuunnella. Vaalien jälkeen valta ei kuule ketään. Mandaatti toimii vaikenemisen oikeutuksena. Vaalilupaukset voidaan unohtaa, koska enemmistö antaa suojan. Hallitus voi ohittaa keskustelun – se ei tarvitse toisia, ei edes toisiaan.

Tästä seuraa hiljaisuus, joka ei ole välinpitämättömyyttä vaan kyllästymistä. Ihmiset eivät puhu, koska tietävät, ettei kukaan kuuntele. Eivät osoita mieltä, koska eivät halea olla vandaaleja, eivät mene lakkoon - sehän halutaan jo kieltää joka suunnasta. He eivät edes yritä keskustella, koska heidän kokemuksensa mukaan mikään ei johda mihinkään paitsi tappeluun. Ja juuri siksi kukaan ei myöskään yritä perustella omaa kantaansa toiselle – ei ole tarkoituskaan tulla ymmärretyksi, vain saada valta tehdä.

Ajatellaan: kaikki muut ovat tyhmiä paitsi minä. Minä istun valtaistuimella. Minun ei tarvitse perustella mitään. Minun pitäisi saada päättää – ilman vastalauseita, ihan ilman asiantuntijoita. Tällainen asenne ei ole vain epäkohtelias – se on narsistinen. Se perustuu harhaan omasta ylemmyydestä ja toisen kyvyttömyydestä. Psykoanalyyttisesti kyse on minuuden hauraudesta, joka suojautuu halveksunnalla: jos toinen ei edes kykene ymmärtämään, ei tarvitse kohdata omaa epävarmuutta tai keskeneräisyyttä.

Tämä on keskustelun murha. Eikä demokratia selviä ilman keskustelua.

Yhteiskunta, joka jakaa itsensä kahteen leiriin ja aseistaa molemmat moraalisella ylemmyydellä, ei ole enää matkalla kohti yhteistä hyvää, vaan kohti kulttuurista sisällissotaa. Kun politiikasta tulee pelkkää puolien valitsemista, vastustajan demonisoimista ja oman leirin suojelua, ei enää rakenneta mitään – silloin taannutaan. Tämä taantuma ei ole vain poliittinen tai psykologinen, vaan sielullinen. Se estää maailmaa kehittymästä siihen suuntaan, jossa ihmisyys voisi vihdoin tunnistaa itsensä kokonaisena, jakamattomana osiensa summana, ja todella kehittyä.

Rauhan ja eheyden vaatimus ei synny siitä, että kaikki ovat samaa mieltä, vaan siitä, että kukaan ei unohdu ihmisyydestä ulos. Jos ihmiset eivät enää pyri ymmärtämään toisiaan, jos he pukeutuvat symbolisiin haarniskoihin ja hylkäävät haavoittuvuuden, he pysäyttävät sen liikkeen, jota voidaan kutsua maailman eettiseksi kasvuksi. Tämä pysähtyminen ei vaikuta vain ihmisten välisiin suhteisiin, vaan koko ihmiskunnan kehityskaareen – siihen, miten sielu liikkuu maailmassa. Joka kerta, kun yhteiskunta valitsee mustavalkoisen taisteluasetelman, se estää sen mahdollisuuden, että maailma voisi siirtyä korkeammalle tietoisuuden ja myötätunnon tasolle. Sen sijaan jäädään sotatilaan, joka muistuttaa yhä enemmän henkistä sisällissotaa – monessa maassa, yhtä aikaa. Toistamme historian virheitä ja pyörimme taantuman limbossa.

"Vapaus pelottaa, jos se ei perustu yhteyteen toisiin." – Erich Fromm

Kun ihmiset kokevat itsensä irrallisiksi, he takertuvat siihen, mikä tuntuu tutulta – vaikka se olisi uhkaavaa tai väkivaltaista. Siksi myös poliittinen pelko rakentuu erillisyyden kokemuksesta, ei vain argumenteista.

"Kuunteleminen on sielun todellisin muoto." – Simone Weil

Tämä ei ole vain kaunis lause, vaan poliittinen vaatimus. Ilman kykyä kuulla toisen kokemusta, ei ole mitään syytä puhua yhteiskunnasta. On vain etupiirejä.

Kun oikeisto puhuu turvallisuudesta ja vasemmisto tasa-arvosta, molemmat puhuvat samasta asiasta eri kielellä: pelosta. Ja kumpikin on oikeassa siinä, että pelko on totta. Mutta kumpikaan ei ole oikeassa, jos kieltäytyy kuulemasta toista. Silloin jää jäljelle vain egon puolustus, pelon tuottama nautinto siitä ettei tarvitse muuttua.

"Nykyään suvaitsevaisuudesta on tullut uusi ideologinen normi, ja ihmiset pelkäävät, etteivät enää saa sanoa ei edes sille, mikä tuntuu heistä aidosti väärältä." – Slavoj Žižek

Tämän ajatuksen kautta voi ymmärtää myös niitä, jotka ajautuvat kansallismieliseen retoriikkaan. Ei siksi, että he olisivat lähtökohtaisesti vihamielisiä, vaan siksi, että he kokevat tulleensa sysätyiksi pois keskustelusta. Jos kukaan ei edes yritä kuulla, mitä he yrittävät ilmaista – vaan leimaa heidät jo valmiiksi – ei ole tilaa yhteiselle todellisuudelle. Silloin validointi ei tarkoita hyväksyntää, vaan inhimillisen kokemuksen tunnustamista: että pelko ja huoli voivat olla aitoja, vaikka ratkaisu olisi väärä. Mutta jos on jo huutanut "natsi" kädet korvilla, mahdollisuus ymmärtämiseen on menetetty. Tietenkin rasismia tulee vastustaa, mutta täysin kuurona valutaan helposti kolonialistiseen asenteeseen, jossa ajatellaan ja puhutaan toisten puolesta – ilman, että kuullaan enää edes ihmisryhmää itseään, saatika sitten vastapuolen huolia.

Samalla on ymmärrettävä vasemmiston kestävä huoli ihmisarvosta. Kyse ei ole halusta "mädättää" yhteiskuntaa, kuten vastapuoli väittää, vaan vakaasta etiikasta: että ketään ei saa sulkea ihmisyydestä ulos.

"Ihmisarvon tunnustaminen on lähtökohta, ei palkinto." – Desmond Tutu

Vasemmiston vaade tasa-arvosta ja suojelusta ei synny heikkoudesta vaan historiallisesta muistista, siitä miten ihmisyys voidaan murentaa pala palalta. Jos tätä katsotaan ilman ennakkoluuloja, siinä näkyy yritys säilyttää ihmisarvo rajattuna mutta jakamattomana, ei keinona mitätöidä toisten pelkoja. Tässäkin tarvitaan kuulemista – jotta humanismi ei näyttäydy uhkana, vaan yhteisenä lähtökohtana.

Kontrapunkti on mahdollista vain, jos osapuolet kuuntelevat toisiaan. Mutta nyt kuulemme vain rytmin, jonka määrää voittaja. Kaikki muu vaiennetaan. Kun hallituksella on enemmistö, sen ei tarvitse enää leikkiä muiden kanssa. Se ei kuuntele, ei keskustele, ei kanna vastuuta sanoistaan – eikä tarvitse. Demokratiasta tulee silloin rakenteellisesti suljettu tila. Ei tyrannia, vaan äänettömyyden systeemi.

"Empatia on luonteenpiirre, joka voi muuttaa maailmaa." – Barack Obama

On kohtalokasta, että asioita, jotka opetetaan jo varhaislapsuudessa – kuuntele toista, odota vuoroasi, älä keskeytä, yritä ymmärtää toisen tunteita – ei sovelleta poliittisessa järjestelmässä. Pieni lapsi saa moitteet, jos kieltäytyy ottamasta toista huomioon. Mutta aikuinen poliitikko saa palkinnon, jos tekee juuri niin. Koko järjestelmä ruokkii empatiakyvyn tukahduttamista ja palkitsee konfliktin eskalaation. Näin menetetään ei vain keskustelu, vaan myös ihmisten perusluottamus siihen, että heitä katsotaan ja kuullaan yhteiskunnassa.

Tämä on hetki, jossa poliittinen korva mitataan. Ei siinä, että ymmärtää oman näkökulmansa – vaan siinä, kuuleeko vieraan. Siinä, antaako tilan näkemykselle, jota ei itse jaa. Annetaanko toiselle edes mahdollisuutta ymmärtää, miksi joku ajattelee niin kuin ajattelee? Vai pidetäänkö itseä niin viisaana ja ylevänä ja toista yksinkertaisena – oletetaanko, ettei toinen voi ymmärtää tai tuoda mitään olennaista lisänäkemystä aiheeseen? Oletetaanko toisen olevan täysin väärässä, jo valmiiksi, ilman mahdollisuutta tulla kuulluksi?

Jos vastaus näihin kysymyksiin on ei, ei synny mitään uutta. Ei kompromissia, ei liikettä, ei yhteisymmärrystä. Syntyy vain lisää irtaantumista, kovettumista, torjuntaa, vihaa.

Se on paljon vaadittu. Mutta ellei sitä vaadita, jää jäljelle vain kakofonia – tila, jossa mikään ei kohtaa, mikään ei liiku eikä mikään kanna yhteistä vastuuta. Demokratia ilman kuulemisen ja keskustelun kykyä ei ole enää demokraattinen, vaan tyhjä muoto. Se voi edelleen näkyä vaaleina ja edustuksellisina rakenteina, mutta sen henki – vuorovaikutus, toisen tunnustaminen, perustelun vaade – katoaa ihmisistä.

Kun puolueet eivät keskustele keskenään, vaan puhuvat ainoastaan omilleen. Kun ryhmäkuri vie tilan ajattelulta. Kun poliittinen puhe ei tavoita ketään muuta kuin omat kannattajat. Silloin katoaa se, mikä tekee demokratiasta elävän: halu perustella oma kanta niin, että toinenkin voi kuulla. Halu kuulla jotakin, joka voisi myös muuttaa omaa ymmärrystä.

On palautettava keskustelu, jossa ei vain reagoida, vaan todella kuunnellaan. On opeteltava jälleen asettumaan toisen asemaan – ei siksi, että oltaisiin samaa mieltä, vaan jotta yhteinen todellisuus säilyisi. Ilman sitä jokainen puhuu eri maailmassa, eikä mikään rakenne riitä enää kannattelemaan sitä, mitä demokratia kerran tarkoitti.

Siksi on palattava perusasioihin: keskusteluun, jossa yritetään ymmärtää eikä vain voittaa. Oman kannan avaamiseen niin, että toinenkin voi todella kuulla. Siihen, että perustelu velvoittaa – myös silloin, kun vastapuoli ei ole valmiiksi vastaanottavainen.

On etsittävä jälleen kykyä konsensukseen tai edes kunnialliseen kompromissiin. Ei siksi, että yhteisymmärrys olisi helppo päämäärä, vaan siksi, että ilman sitä mikään yhteinen todellisuus ei kestä. Politiikka tarvitsee uudelleen perustavaa arvostusta toista kohtaan – myös silloin, kun näkemykset eroavat jyrkästi. Puhetta, joka ei alista eikä typistä. Käytöstä, joka tunnustaa myös vastakkaisen puolueen ja sen äänestäjät ajatteleviksi kansalaisiksi.

Vasta silloin politiikka voi jälleen toimia niin kuin sen kuuluukin: päätöksiä tehdään yhteiseksi hyväksi, ei oman piirin vallan vahvistamiseksi.

"Jos yhä uskomme yhteiseen tulevaisuuteen, älkäämme unohtako: ne, joita kutsumme vihollisiksi – hekin ovat ihmisiä. Näkemällä heidän ihmisyytensä löydämme omamme. Lopulta emme nouse toisiamme vääräksi todistamalla. Nousemme kieltäytymällä päästämästä toisistamme irti." – Yurong "Luanna" Jiang