Naisen ajatuksia

Suomessa tasa-arvo on kielellisesti totta. Meillä on oikeudet, joista aiemmat sukupolvet eivät voineet uneksia. Olemme koulutettuja, osallistuvia, työssä käyviä. Mutta tasa-arvo ei ole koskaan pelkkien oikeuksien summa. Se ilmenee tai jää ilmenemättä siinä, kuinka puhe otetaan vastaan, keitä uskotaan, kenen näkökulma määrittää todellisuuden rakenteen.

Naisena tässä ajassa ei tarvitse enää taistella näkyvyydestä, vaan uskottavuudesta. Naisruumis on yhä lääketieteellisesti huonosti ymmärretty, oireet mitätöityvät helposti psykogeenisiksi, ja hiljainen kipu jää järjestelmän ulottumattomiin, ellei se osaa puhua oikeaa kieltä – tehokkaasti, rauhallisesti, tieteellisesti. Moni nainen ei enää jaksa selittää, mutta hänen vaikenemistaan pidetään oireena, ei vastalauseena.

Medikaalinen syrjintä ei näyttäydy julkisena kieltämisenä vaan oletuksina: kipukynnys on matala, tunteet hallitsemattomia, vaiva ei ole “todellinen”, ennen kuin se voidaan kuvantaa. Diagnostiikka nojaa edelleen miesruumiin normiin, ja nainen oppii jo varhain, että hänen on esitettävä itseään selityksinä, ei kokemuksena.

Tämä asetelma ei rajoitu marginaaliin. Se koskee laajasti – myös hedelmällisyyttä. Julkisuudessa puhutaan halveksuvasti “naisten päätöksistä lykätä lastensaantia”, vaikka joka neljännellä suomalaisella naisella on PCO eli monirakkulainen munasarjaoireyhtymä, jonka ansiosta lapsia saa helposti vasta kun ikää on yli neljäkymmentä. Nainen ei voi valita oikein: liian aikaisin, liian myöhään, liikaa tai ei lainkaan. Kaikki vaihtoehdot voidaan määritellä virheeksi. Naistentauteja ei opetella sairaanhoitajan tutkinnossa ollenkaan, lääkäreillä vaihteleva osaaminen riippuen kiinnostuksesta, ihmekös niitä ei osata hoitaa.

Työelämässä sama rakenne jatkuu. Nainen voi olla pätevämpi, koulutetumpi ja kokeneempi – mutta silti sivuutettu. Tutkimusten mukaan rekrytointitilanteissa naiset jäävät yhä jälkeen miehistä, etenkin johtotehtävissä. Samalla kun naisilta odotetaan korkeampaa osaamista, heitä arvioidaan epävirallisin, usein tunnepohjaisin kriteerein: onko hän “helppo”, “miellyttävä”, “sopiva ilmapiiriin”. Pätevyydestä tulee toissijaista. Nainen voi täyttää kaikki muodolliset vaatimukset, mutta häntä ei valita, koska hänen olemuksensa ei “tunnu oikealta”.

Startup-maailmassa tämä epäsuhta korostuu: Suomessa jopa 70 % startup-rahoituksesta menee edelleen miesperustajille. Naisten on osoitettava skaalautuvuutensa, markkinan tuntemus ja kasvukyky tarkemmin – eikä se silti takaa pääsyä samalle viivalle. Rahoitus saatetaan evätä pelkän alavalinnan takia perehtymättä ollenkaan osaamiseen. Vaurautta, luottamusta ja näkyvyyttä ohjataan yhä järjestelmällisesti sinne, missä mies edustaa oletettua neutraalia toimijuutta. Nainen on aina jotain enemmän tai vähemmän.

Eikä politiikan kenttä ole tästä poikkeus. Kun nainen toimii näkyvissä asemissa, hänen kehoaan arvioidaan kuin se kuuluisi yleisölle. Kun Sanna Marin johti maata poikkeusajan hallituksessa, ei kulunut kuukauttakaan ilman, että keskustelu kääntyi hänen vaatteisiinsa. Yleisön mieliin ei jäänyt hänen puheenvuoronsa YK:ssa, vaan “mihin kankaaseen hänen takamus oli milloinkin verhoiltu”. Samaan aikaan Petteri Orposta ei ole koskaan keskusteltu näin. Mies saa olla olemassa sisältä päin. Naiselle ulkopuolisuus palautetaan ulkokuoreen.

Kysymys ei ole siitä, onko nainen nyky-Suomessa vapaa – vaan siitä, kuinka kallista on käyttää tuota vapautta ilman jatkuvaa kyseenalaistamista.

Misogynia ei enää näyttäydy kieltoina, vaan sävyinä. Hymy, joka kiertyy ylenkatseeksi. Puheenvuoro, joka ohitetaan toteamuksena. Aihe, joka muutetaan yksityiseksi. Kieli, joka sulkee pois silloinkin kun se näyttää kutsuvan sisään.

On mahdollista puhua naisena, mutta vaikeampaa tulla kuulluksi ihmisenä, jonka kokemus ei tarvitse ulkopuolista validointia. Tasa-arvon illuusio ei rakennu oikeuksien puutteesta, vaan siitä, että oikeudet jäävät tulkinnan alle. Jokainen nainen tietää, miltä tuntuu, kun omasta kokemuksesta tulee episteemisesti epäilyttävä: se saa kyllä lausua, mutta ei määrittää.

Hiljaisuutta ei tule lukea passiivisuudeksi. Se on usein muotoiltu valinta, jossa turha toivo argumentoinnista vaihtuu olemisen kurinalaisuuteen. Mutta hiljaisuus ei tarkoita hyväksymistä. Se tarkoittaa, että monille meistä puhuminen vaatii ennalta pelatun rakenteen purkamista samalla kun sanat vielä rakentuvat.

Naisena oleminen nykyajan Suomessa on ääni, joka ei pyydä tilaa, vaan muistaa tarkasti, miten tila on aina ehdollistettu.

Eikä kyse ole vain siitä, miten naisena näyttäytyy – vaan siitä, miten sukupuoli palautetaan osaksi toimintaa, vaikka se ei itselle sillä hetkellä olisikaan olennaista. Yritystä perustaessa, bändiä kasatessa, politiikkaan osallistuessa – nainen ei aina muista olevansa nainen. Mutta muut muistavat. He muistavat sen hänen puolestaan – hienovaraisesti tai musertavasti, tarkoituksella tai automaattisesti. Naisena oleminen ei ole valinta, vaan ehto, jonka ehdot toiset asettavat.

Ja usein tämäkin pitää vielä paketoida hymyyn. Suomessa tasa-arvo muistuttaa toisinaan leikkiä, johon on pakko osallistua. Siinä on oltava mukana, esitettävä, että kaikki on hyvin. Että tasa-arvo on valmis. Että kaikki on kunnossa. Jos tästä leikistä kieltäytyy – jos sanoo, että tämä ei riitä – muuttuu helposti epäluotettavaksi. Tai miesvihaajaksi.

Kuten John Stuart Mill jo 1800-luvulla huomautti, se mitä kutsutaan “naisen luonnoksi”, on suurelta osin keinotekoinen rakenne – tukahduttamisen ja valikoivan rohkaisun tulos. Koska vapaita, historiasta vapautettuja naisia ei ole nähty, kukaan ei voi tietää, millaisia he todella olisivat. Jokainen väite siitä, mitä nainen “on”, paljastaa enemmän sen esittäjästä kuin kohteestaan.

Siksi ei riitä, että nainen saa puhua. Hänen täytyy saada määrittää, mistä hän puhuu.