Kun kukaan ei kuule – Reflektio demokratian murhasta Suomessa

"Demokratia on keskustelua – se ei synny hiljaisuudessa, vaan kuuntelemisessa." – Norberto Bobbio

Jossain vaiheessa Suomessa tapahtui hiljainen siirtymä: hallitus lakkasi kuuntelemasta, ja me lakkasimme puhumasta. Tai ehkä puhumme yhä – mutta huudamme tuuleen.

Suomessa on parlamentaarinen järjestelmä, mutta todellisuudessa olemme siirtyneet kohti vaalikausittain keskitettyä vallankäyttöä, jossa enemmistöhallitus toteuttaa ohjelmaansa autoritatiivisesti. Kerran neljässä vuodessa kansalaiset delegoivat valtansa – mutta sen jälkeen valta käytännössä monopolisoituu kun valitaan samanmielisistä enemmistöhallitus. Lait runnotaan läpi teknokraattisesti, ja opposition mahdollisuus vaikuttaa jää puhtaasti symboliseksi. Kaikki näyttää ulkoisesti demokraattiselta, mutta sisältä järjestelmä on jähmettynyt, jäykkä ja toimintakyvyltään rapautunut – se ei kuule enää muuta kuin sen, mitä se jo päätti sanoa itse.

Suomessa ei ole ylähuonetta, ei toista kamaria, joka hidastaisi päätöksentekoa tai vaatisi uuden käsittelyn. Meillä ei ole liittovaltiota, jossa alueilla olisi oma äänensä lainsäädännön hyväksynnässä, kuten Saksassa. Meillä ei ole Sveitsin mallin kansanäänestystä, jossa kansalaiset voivat suoraan estää minkä tahansa lain voimaantulon. Meillä on vaalit joita ennen voi lupailla kaikille kaikkea, eikä sen jälkeen kysellä mitään, ei kuunnella. Vaalivoiton jälkeen hallitus saa valehdella. Lupauksia voi rikkoa heti ensimmäisen budjettiriihen jälkeen, eikä kansa voi tehdä muuta kuin odottaa seuraavat neljä vuotta. Suorat kansanäänestyksen mahdollisuudet ovat täällä harvinaisia, epäsitovia ja käytännössä hallituksen aloitteesta. Suomessa useimmat eivät edes tiedä, että joissain maissa kansalaiset voivat itse päättää, mihin lakeihin vedetään jarru.

Meillä ei ole mitään tapaa sanoa: ei.

Sveitsissä kuka tahansa voi kerätä 50 000 allekirjoitusta sadan päivän aikana minkä tahansa uuden lain hyväksymisen jälkeen, ja sen seurauksena järjestetään kansanäänestys, joka on sitova. Jos kansa äänestää lakia vastaan, se ei astu voimaan. Ei siksi, että hallitus niin päätti – vaan siksi, että kansa niin haluaa. Lisäksi kansalaiset voivat tehdä oma-aloitteisia lakialoitteita, eli ehdottaa kokonaan uutta lakia tai perustuslain muutosta, jos saavat 100 000 allekirjoitusta. Tätä kutsutaan kansalaisaloitteeksi – mutta toisin kuin Suomessa, kyse ei ole pelkästä performatiivisesta osallistamisesta. Sveitsissä aloite ei jää pölyttymään valiokuntaan, vaan se päätyy aina kansan äänestettäväksi. Kyse on deliberatiivisesta demokratiasta sen autenttisimmassa muodossa. Sveitsin demokratia ei perustu vaaleihin, vaan jatkuvaan suoraan osallistumiseen. Siksi siellä äänestetään usein – ja ihmiset jaksavat osallistua, koska tietävät, että heitä ei ole unohdettu heti vaalipäivän jälkeen.

Tanskassa ja Alankomaissa hallitukset muodostuvat usein vähemmistöpohjalta, mikä tarkoittaa, että lakien hyväksymiseen on saatava useiden puolueiden konsensus. Tämä ei ole tehottomuutta – vaan demokratiaa, jonka perusolemus on neuvottelu. Saksassa osavaltioiden muodostama Bundesrat voi torjua liittovaltion lainsäädäntöä, mikä pakottaa kompromisseihin ja alueelliseen kuulemiseen. Saksa ei voi muuttua yhden vaalituloksen perusteella radikaalisti toiseen suuntaan, koska järjestelmä ei salli sitä. Islannissa poliittinen luottamus voi romahtaa hetkessä – ja hallitus eroaa. Kansalaisten kollektiivinen tyytymättömyys on meillä patologisoitunut, ja hallitus pysyy horjumattomana. Kun kansalaiset lähtevät kaduille, vastaus on poliittinen PR-kampanja, ei kuunteleminen.

Otan esimerkiksi myös Slovenian, tuon kompaktiuden ja resilienssin arkkityypin, pienen valtion joka on kokenut geopoliittisia murtumia, historiallisia vääryyksiä ja poliittista turbulenssia – mutta joka tuntuu nousevan jaloilleen kerta toisensa jälkeen, ikään kuin sisäinen normatiivinen eetos pitäisi sen yhteiskuntarakenteen vakaana vastoinkäymisistä huolimatta. Sloveniassa toimii edelleen talous- ja sosiaalineuvosto, jossa hallitus, ammattiliitot ja työnantajat neuvottelevat päätöksistä jo ennen kuin niitä viedään lainsäädäntöön. Ja vaikka maa on pieni eikä vauras öljystä tai kullasta, se rakentaa hyvinvointiaan kuuntelemalla. Kansalaisia, järjestöjä, asiantuntijoita, oppositiota. Siellä ei ole aina rauhaa, mutta siellä on vielä yhteinen kieli, jota edes politiikka ei ole onnistunut tuhoamaan. Se ei ehkä saa suuria otsikoita, mutta siellä demokratia on edelleen jotakin kaunista – ei vain hallintomuoto vaan inhimillinen taito.

Demokratian rapautuminen ei ole vain periaatteellinen ongelma – se on systeeminen entropia, joka kuihduttaa myös hyvinvoinnin ja talouskasvun. Kun hallitus ei kuuntele, se tekee päätöksiä, jotka delegitimoivat luottamusta, horjuttavat työrauhaa ja sysäävät heikommassa asemassa olevat entistä ahtaammalle. Työntekijöiden näkökulma marginalisoituu, kolmikanta heitetään romukoppaan, ja tuloksena on politiikkaa, jossa samat ryhmät kantavat disproportionaallisesti yhteiskunnan taakkoja. Kasvua ei synny, kun ihmiset menettävät luottamuksensa ja toivonsa. Päätöksiä tehdään ilman ammattitaitoa ja korvat kiinni. Yhteiskunta ei kasva, kun se ei enää tunnista itseään vapaaksi ja vastuulliseksi toimijaksi – kun siitä on tullut hajonnut ja merkityksellisesti pirstaleinen kokonaisuus, jolta puuttuu yhteinen ymmärrys arvoista ja suunnasta.

Voisimme tehdä asioita toisin – mutta ei enää sillä toiveajattelun logiikalla, jossa hallitukselta odotetaan hyveellisyyttä ilman velvoittavaa rakennetta. On aika kirjoittaa selkeät ja institutionaalisesti kestävät reunaehdot. Kolmikannan on oltava pakollinen, ei kohteliaisuuteen pohjaava konsultatiivinen ele, vaan lainsäädännön ehto. Kun päätetään työhön, toimeentuloon, sosiaaliturvaan tai työmarkkinoihin liittyvistä asioista, työntekijä- ja työnantajajärjestöjä on kuultava virallisesti ja ajallisesti merkityksellisessä vaiheessa – ei esityksen viimeisellä hetkellä, vaan jo ennen kuin ensimmäinen luonnos on edes valmis. Ei lausuntokierroksen jälkipeilissä, vaan heti ensimmäisestä viitteestä lähtien.

Yhtä lailla on tunnustettava, että yhteiskunta ei ole homogeeninen, vaan alati kerroksellinen kokonaisuus – monitasoinen rakenne, jossa jokaisella ihmisryhmällä on oma näkökulmansa. Jos laki koskee lapsia, vammaisia, opiskelijoita, pienyrittäjiä, yksinhuoltajia tai eläkeläisiä, on oltava oikeudellinen imperatiivi kuulla heidän edustajiaan – ei viitteellisesti, vaan velvoittavasti. On käsittämätöntä, että Suomessa voidaan säätää lapsipolitiikkaa ilman että lapsiasiainvaltuutettu osallistuu, päättää vammaisten palveluista ilman järjestöjen ääntä, säätää pienyrittäjien verotusta kuulematta niitä, jotka juuri ja juuri elättävät itsensä yrittämällä. Tämä ei ole enää vain poliittinen ongelma – se on rakenteellinen dissonanssi, jossa hallinto menettää kosketuksensa siihen elävään kudokseen, josta se on noussut. Osallistaminen ei ole este prosessin esteettisyydelle – se on osa totuutta, ilman jonka kuulemista ei voida kirjoittaa järjestelmää, joka kestäisi aikaa.

On myös tunnustettava eettinen perusperiaate: kenelläkään ei tulisi olla oikeutta päättää toisten elämästä, jos ei ymmärrä, mitä on päättämässä. Se, että joku on äänestetty tehtävään, ei vielä oikeuta määrittämään muiden arkea, ellei hän ole perehtynyt siihen arkeen tavalla, joka ylittää pelkän hallinnollisen tulkinnan. Ei tulisi olla mahdollista istua valiokunnassa ja muotoilla lakia, joka ohittaa kokonaisen ihmisryhmän kokemuksen, ymmärtämättä sen semanttisia ja affektiivisia vivahteita, jotka elävät arjen hiljaisimmissa tiloissa. Ei tulisi olla sallittua säätää työlainsäädäntöä, jos ei tiedä miltä tuntuu tehdä aliarvostettua työtä selkä vääränä, jatkuvan epävarmuuden soinnissa. Ei tulisi olla mahdollista määrittää asumistukea, jos ei tiedä mitä tarkoittaa asua toivottomassa lähiössä nollatuloilla, ilman, että kukaan enää kysyy, miten voit. Demokratia ei ole pelkkää numerofraasien toistoa – se on eettinen kaanon, jonka keskeyttäminen ilman kuulemista rikkoo kokonaisuuden ja jättää jälkeensä falskin kakofonian.

Lopulta on pysähdyttävä myös sen äärelle, kuinka vallankäytön rajat hämärtyvät, kun ministerinpaikka toimii ponnahduslautana lobbaustehtäviin tai tuleva virka valmistellaan oman kauden päätöksillä – tämä on muunneltua korruptiota, jossa valta käytetään omaksi hyödyksi, ei kansan eduksi. Perustuslakivaliokunta ei voi olla poliittinen elin, ei mikään hiljainen marionetti, jonka käsissä perustuslaki muovataan poliittisen intressin mukaiseksi. Sen kokoonpanon on perustuttava riippumattomuuteen ja oikeudelliseen kompetenssiin. Sen jäsenet eivät saa olla hallituspuolueiden äänitorvia, vaan juridisesti ja eettisesti päteviä ihmisiä, jotka eivät vastaa puoluekurille vaan perustuslain hengelle ja sen hiljaiselle, mutta täsmälliselle legitimiteetille.

Meidän on aika muistaa, että demokratia ei ole yksi vaali, yksi hallitus, yksi samanmielisten enemmistö joka jyrää. Se on kudelma, jossa jokaisen ääni punoutuu yhteiseksi merkitykseksi – ja juuri siksi sitä on puolustettava, ei vain sanoilla vaan rakenteilla, jotka tekevät kuulemisesta pakollista. Vain silloin hiljaisuus muuttuu jälleen puheeksi – ja huuto tuuleen muuttuu vastaukseksi.

"Demokratia ei ole vain oikeus äänestää, vaan velvollisuus kuulla." – Abbie Hoffman