Kovuus ihanteena

Ranskalainen filosofi ja mystikko Simone Weil käsitteli syvästi kärsimyksen, empatian ja herkkyyden teemoja. Hän korosti, että herkkyys toisten kärsimykselle on moraalisen toiminnan perusta. Weilin mukaan todellinen oikeudenmukaisuus ja myötätunto syntyvät kyvystä kuunnella ja ymmärtää toisten kipua ilman välitöntä tarvetta korjata tai hallita sitä.

On vaikea sanoa, milloin siitä tuli hyve, mutta nyt se on kaikkialla. Kovuus. Selviytyjän sävy, karsittu katse. Vihapuhe, heikomman alistus ja halventaminen. Hiljaisuus, jota ei kuulla, koska se ei tuota mitään. Taitava valehtelu, ja siinä onnistumisen psykopaattinen riemu.

Nykykulttuuri ei enää kysy, miksi joku ei jaksa. Se kysyy silmät innosta palaen, miksi joku ei vaan yritä enemmän.

Kovuus ei ole ominaisuus. Se on reaktio. Se on kehon muisti siitä, ettei saanut tulla näkyväksi silloin, kun olisi eniten tarvinnut. Traumapsykologisesti kovuus syntyy silloin, kun turvattomuus muuttuu normiksi, kun herkkyys ei ole sallittua, ihminen alkaa tukahduttaa sen, mitä ei voi lopettaa tuntemasta.

Pehmeydestä tulee vaarallista, koska siihen on joskus liittynyt kipua, nöyryytystä tai hylkäämistä. Ihminen, joka oppii jo varhain, että heikkous ei suojele, ei myöhemmin päästä ketään lähelleen, eikä siedä sitä muissakaan.

Silloin syntyy se yhteiskunnallinen muoto, jota nyt elämme: ymmärrystä ei enää vaadita, vaan vaikenemista. Jos olet sairas, älä näy. Jos olet väsynyt, älä jää jälkeen. Pitää selvitä yksin, vaikka maailmassa on reilusti yli kahdeksan miljardia ihmistä. Pahimmillaan ei enää auta edes hiljaisuus. Pitäisi jaksaa uskotella, että jaksaa.

On virhe ajatella, että vain miesten pitäisi vapautua kovuudesta. Ei kenenkään kuulu kantaa roolia, jossa rehellisyys itselle tarkoittaa yhteiskunnallista epäonnistumista. Miehille ei anneta tilaa olla hauraita. Naisille ei anneta anteeksi, jos he ovat.

Ja nyt on noussut esiin kuvottava ilmiö: naiset, jotka kilpailevat siitä, kuka osaa olla kovin.

Kylmä, kova ja analyyttinen nainen saa nykyisin enemmän tilaa kuin myötätuntoinen ja syvällinen. Oikeistonuket, jotka alleviivaavat kylmyyttään, laskelmoitua rationaalisuuttaan, talouspuheeseen valjastettua ankaruutta, kuin se olisi jokin eettinen tai älyllinen meriitti. He rakentavat julkisuuskuvansa kovuudella, ei kapasiteetilla, aivan kuin pehmeys olisi vastaväite heidän oikeutukselleen puhua. Tämä ei ole vapautta. Tämä on sukupuolitetun kontrollin sisäistämistä, jossa naiseus kelpaa vain, jos se tuottaa toksisen maskuliinista muotoa.

Sukupuolesta riippumatta se, mikä ei ole suoritusta, tulkitaan puutteeksi.

Ranskalainen filosofi ja psykoanalyytikko Luce Irigaray kysyi miksi niin moni ajattelee, että lempeys ei ole vakavasti otettavaa, tai että vaikuttuminen on merkki epäkypsyydestä? Irigarayn mukaan herkkyys ja affektiivisuus ovat tärkeitä inhimillisen kokemuksen osa-alueita, joita ei tulisi aliarvioida tai pitää heikkouksina. Herkkä ihminen kuulee asioita, joita muut eivät ehdi pysähtyä erottamaan. Hän ei ole hidas, vaan syvyyteen suuntautunut. Tällainen ihminen ei elä rytmikaaviossa, vaan kuljettaa mukanaan tonaalisuuksia, jotka eivät ratkea nopeasti. Häntä pidetään usein vaikeana, ei siksi, että hän tekisi väärin, vaan koska hän ei sovi siihen rytmiin, jota pidetään normaalina.

Tunteet, jotka liikkuvat hitaammin tai syvemmältä, häiritsevät suoraviivaisuutta. Mutta kulttuuri ei synny lineaarisuudesta. Se syntyy resonanssista. Siitä, että jokin viipyy, että jokin jää elämään pidempään kuin hetken. Siitä, että kokemus ei ole pelkkä isku, vaan jälkikaiku.

Tarkovskyn Stalker-elokuvassa sanotaan näin:

“Heikkous on suuri asia, ja vahvuus ei ole mitään. Kun ihminen syntyy, hän on heikko ja taipuisa. Kun hän kuolee, hän on kova ja tunnoton. Kun puu kasvaa, se on herkkä ja taipuisa. Mutta kun se on kuiva ja kova, se kuolee. Kovuus ja vahvuus ovat kuoleman kumppaneita. Taipuisuus ja heikkous ovat olemassaolon tuoreuden ilmentymiä. Sillä mikä on kovettunut, ei koskaan voita.”

Ei ole kyse vain ihmisestä. Tässä on kyse hengestä, siitä mikä elää ja liikkuu meissä, ja mikä alkaa kuihtua, kun kulttuuri ei enää siedä haavoittuvuutta.

Herkkyyden, vahvojen tunteiden ja voimakkaan empatian diagnosoiminen häiriöiksi, ja tottelevaisen, kaikkeen iloisesti alistuvan ihmisen normalisointi palvelee ainoastaan markkinataloutta, ja sitäkin vain idealistisesti. Ihminen ei ole kone, ei vaikka karsittaisi kaikki muut pois paitsi tehokkaasti suoriutuvat tunnekylmät. He talloisivat toisensa ennen pitkää, eikä yhteiskuntaa ei ole olemassa ilman yhteisöä. Terveen ihmisen luonteeseen kuuluu myös haavoittuvuus, tunteet, reagointi asioihin muullakin kuin pelkällä inholla ja vihalla. Jos subjektit (Hegel) kieltäytyvät tunnustamasta toistensa inhimillisyyttä – esimerkiksi halveksimalla herkkyyttä, kipua tai keskeneräisyyttä, henki ei kehity, vaan jää staattiseksi, epäkypsäksi.

Italialaisen filosofin Luisa Muraron mukaan ei ole ihmisyyttä ilman omaa ääntä. Ja jos ääni ei saa kantaa säröä, se ei kanna mitään. Hän korostaa, että herkkyys ja haavoittuvuus ovat olennaisia osia inhimillistä kokemusta ja että niiden tunnustaminen voi johtaa syvempään ymmärrykseen itsestä ja toisista.

Herkkyys ei ole vastakohta ihmisarvolle. Se on sen osoitus. Pehmeys ei ole epäkypsyyttä. Se on vastaanottava kypsyys, joka ei kiellä todellisuutta vaan kohtaa sen. Ja empatia ei ole koriste, se on kulttuurin ainoa elinkelpoinen perusta.

Jos arvostamme vain kovuutta, me emme selviä. Me kyllä suoriudumme, mutta emmekä enää elä. Emme ole enää ihmisiä.