Kova oikeisto

Politiikassa vallitsee sävy, jossa kurinalaisuus on muuttunut ihmisyyden mittapuuksi. Ei puhuta enää yhteiskunnasta, vaan suoriutumisesta. Ei yhteydestä, vaan kelpoisuudesta. Jossain puoluepuheen ja mainoslauseen välimaastossa on alkanut elää lause, jonka sisältö tuntuu samalta, vaikka sen muodot vaihtelevat: mene töihin. Ota vastuu. Älä valita.

Sitä sanotaan, vaikka töitä ei ole. Sitä sanotaan, vaikka ihmistä ei ole nähty eikä realiteetteja otettu huomioon. Huudetaan investointien ja kasvun perään vaikka on ensin tyhjennetty ihmisten kompakot ja samalla hävitetty yrittäjien asiakkaat.

Näiden sanojen taustalla ei ole neutraali politiikka, vaan erityinen moraalikäsitys, jota yhä useampi suomalainen on alkanut omaksua, osin tiedostamattaan. Se ei elä yksin kokoomuksen talouspuheessa tai perussuomalaisten asenteissa, vaan on hiljaisesti omaksuttu myös kristillisdemokraattien, keskustalaisten ja yhä useamman “järkeväksi” itsensä nimeävän linjan kieleen. On syntynyt eräänlainen poliittis-moraalinen unisono: sävy, jossa heikkous on epäluotettavaa, tarvitsevuus epämiellyttävää, ja empatia jotenkin väärin suunnattua. Kaikki ei sovi enää sävelkulkuun.

Tällaisessa ilmapiirissä ei enää kuunnella, mitä ihminen sanoo, vaan arvioidaan, kestääkö hän olla hiljaa. Kertomuksen, todisteen ja kivun yli puhuu oletus: jos sinä et pärjää, vika on sinussa, jos et ole vahva, sinulla ei ole mitään arvoa.

Tämä ei ole uusi asetelma. Se on palautus menneeseen, jossa sosiaalinen arvo ja inhimillinen oikeutus syntyivät työkyvyn ja vaikenemisen perusteella. Mutta siinä on myös jotain uutta: halu jäljitellä tätä kovuutta, omaksua sen tyyli, sen kylmyys, sen ääni. Aivan kuin subjektin eheyden voisi palauttaa noudattamalla niitä sääntöjä, jotka ovat jo tehneet hänet näkymättömäksi.

Hegelin ajattelussa ihmisyys edellyttää tunnustuksen vastavuoroisuutta – tietoisuutta toisesta, joka tunnistaa sinut vapaana olentona. Tämän tunnustuksen puuttuessa syntyy väärä itsetietoisuus: ihminen alkaa rakentaa minuuttaan sen kautta, miten hänet nähdään hyödylliseksi, ei aidosti vapaaksi. Juuri tätä oikeistolainen kovuuden eetos nyt tuottaa: subjekteja, jotka omaksuvat alistavan sävyn itselleen, koska pelkäävät jäävänsä kokonaan vailla merkitystä.

Lacan sanoisi, että halu ei ole koskaan autenttinen, vaan muodostuu toisen halun kautta. Siksi kovuutta jäljitellään: koska se tuntuu olevan se tapa, jolla ihminen tänä aikana halutaan nähdä. Subjekti haluaa halutuksi tulemista, ja matkii sitä, mikä näyttää tuottavan hyväksyntää – vaikka se olisi empatiattomuutta, vaikka se olisi välinpitämättömyyttä, vaikka se olisi itsensä kieltämistä. Kärsitään ylpeästi.

Nietzschelle tämä olisi syvää ressentimenttia: ei luovaa voimaa, vaan halua määrittää oma arvo sen kautta, kuinka paljon pystyy torjumaan. Halua asettua moraalisesti ylemmäksi sen vuoksi, että ei tarvitse – tai ainakin näyttää siltä. Tämä ei ole vapauden moraali, vaan kaunan sisäänkirjoittama roolipeli, jossa yksilö ei enää pyri kasvamaan, vaan vaientamaan sen, mikä hänessä liikkuu.

Mutta maailmassa, jossa empatia muuttuu epäilyttäväksi, tapahtuu myös toinen liike: arvo siirtyy pois olemisesta. Ei riitä, että on ihminen. Täytyy olla tehokas ihminen. Täytyy olla hiljainen, skarppi, jaksava, sitkeä – tai ainakin näytellä sitä. Täytyy sietää ylikuormaa ja niellä häpeä, jos ei selviä. Täytyy hymyillä kun on nälkä ja kiittää kun leikataan.

Tällaisessa ilmapiirissä kasvava lapsi ei opi ilmaisemaan itseään vaan hillitsemään. Luova nuori ei opi katsomaan sisäänpäin, vaan optimoimaan suoritustaan, leikkelemään omia intohimojaan tehokkuuden ja hyödyllisyyden nimeen. Taiteilija ei saa hiljaisuutta ajatteluun vaan tuottamisen paineen, joka tulee ennen merkitystä. Ja yhteiskunta, joka alkaa toimia näin, ei enää synnytä tulevaisuutta – se säilyttää menneisyyttä, jossa oli helpompaa, koska kukaan ei vielä puhunut.

Innovaatio ei synny siitä, että ihminen yrittää olla kone. Se syntyy herkkyydestä, joka saa hengittää. Siitä, että joku uskaltaa kysyä ennen kuin vastaa. Siitä, että joku uskaltaa jäädä hauraaksi muiden katseen alle. Mutta tämä edellyttää kulttuuria, jossa hauraus ei ole virhe vaan ehto. Siinä missä kovuus rakentaa rajat, empatia avaa tiloja. Luova tila ei synny käskemällä ja kiristämällä. Se syntyy vasta, kun toista ei enää epäillä siitä, että hän on olemassa väärin.

Siksi oikeistolainen kovuus ei ole pelkkä asenne. Se on kielellinen ja emotionaalinen infrastruktuuri, joka järjestää maailman niin, että vain osa ihmisyydestä on enää sallittua. Se tukahduttaa kasvun ottamalla pois kasvuvaran. Se tekee yhteiskunnasta paikan, jossa ihmiset eivät enää katso toisiaan kasvotusten, vaan kilpailuasetelmien kautta. Ei enää kuunnella, vaan huudetaan kilpaa kakofoniassa ideologiaa, kuka on kovin ja kylmin.

Empatian puute ei ole “hinta kehityksestä”. Se on kehityksen luhistuminen. Ja se on samalla moraalinen koepiste: uskallammeko enää edes kuvitella sellaista yhteiskuntaa, jossa ei tarvitse teeskennellä pärjäämistä ollakseen hyväksytty?