Koululuokka ei ole tuotantolinja

Ihminen ei enää saa kasvaa ihmisenä, vaan investointina. Lapsi ei ole lapsi, vaan projekti. Nuori ei ole matkalla itseensä, vaan odotettu tuotto.

Yhä nuoremmille puetaan päälle vaatimuksia, joita aikuiset itsekin tuskin jaksavat kantaa: tehokkuutta, hyödyllisyyttä, “kannattavuutta”. Päiväkodeissa vertaillaan vaatteita, ei enää vain värejä tai lempihahmoja, vaan merkkejä ja hintoja, ja kiusataan armottomasti varattomia. Kouluissa puhutaan työelämätaidoista jo ennen kuin leikki on lakannut resonoimasta. Opiskelijoille painotetaan, että valmistumisen tulee olla nopeaa, opinnot kustannustehokkaita, uran tuottava – mielellään kansainvälisesti.

Ja sitten ihmetellään, miksi lapset ahdistuvat.

Kehityspsykologisesti varhainen lapsuus on sensitiivistä aikaa: siinä rakentuvat omanarvontunto, itsesäätely, turvallinen kiintymys ja kyky tunnistaa oma paikka maailmassa. Kun näihin hetkiin tunkeutuu laskennallisen suoriutumisen eetos, moduloidaan ihmisen sisin ulkoiseksi rytmiksi – sellaiseksi, jonka perusta ei ole oma kokemus, vaan muiden mittarit. Lapsi oppii, että olemassaolon arvo ei perustu inhimilliseen läsnäoloon, vaan siihen, kuinka sujuvasti hän skaalautuu toivottuihin formaatteihin.

Tämä näkyy koululuokissa, joissa yhä useammin unohdetaan, että jokaisella lapsella on oma tonaalisuutensa, oma kromaattinen kenttänsä, joka kaipaisi tilaa. Yhdessä luokassa on joku urheilija, jolla on intuitiivinen kehotaju. On joku, joka rakentaa maailmaa luontevasti bittien ja logiikan kautta. On joku, joka maalaa kuin impressionisti, toinen, joka soittaa korvakuulolta kappaleita, joita ei ole vielä kirjoitettu. On myös se lapsi, joka ei vielä puhu paljoa, mutta havainnoi kaiken. Joka ei kilpaile huomiosta, koska tarkkailee ilmiöitä niiden omassa rytmissä. Usein juuri tällainen lapsi kantaa poikkeuksellista hahmotuskykyä, kykyä yhdistää seikkoja, joita muut eivät vielä huomaa liittyviksi. Hänen älykkyytensä ei ole näkyvää, mutta se on syvää – ja helposti ohitetaan, jos arviointi perustuu vain ulkoiseen aloitteellisuuteen ja mitattavaan suoritukseen. Lapsi, joka vaikuttaa hiljaiselta, voi todellisuudessa käydä monimutkaista ajatteluprosessia sisäisesti. Tätä ei voi mitata suoralla kysymyksellä, mutta se voidaan oppia tunnistamaan herkällä kasvatuksella.

Mutta mitä koulu tekee? Se virittää kaikki samalle taajuudelle: matematiikka, fysiikka, insinööritieteet. Humanismi, musiikki ja kuvataide saavat olla, mutta sivussa, ilman että niitä enää pidetään varteenotettavina urapolkuina. Taidekoulutus nähdään harrastuksena, ei sielun inkarnaationa. Musiikki on koulupäivän irtonainen dissonanssi, ei pedagoginen sävelkulku, jonka varassa identiteetti voisi muotoutua. On myös huomattava, että peruskoulussa ei systemaattisesti opeteta filosofiaa eikä tunnetaitoja – ei välineitä ajatteluun eikä kielen antamista tunteille. Oppilas oppii kyllä ulkoa biologian rakenteet, mutta ei saa tilaa kysyä, miksi olemme täällä. Hän oppii nimeämään kemiallisia yhdisteitä, mutta ei omaa sisäistä jännitteitään. Tällaisessa opetuksessa kasvatetaan suoriutujia, ei ajattelevia ihmisiä.

Meiltä katoaa polyfonia: eri äänien yhteissointi, jossa merkitykset eivät kilpaile vaan kantavat toisiaan. Tilalle jää yksittäinen melodia – numeerinen, rationaalinen, käyttökelpoinen – jonka toistamiseen lapsi opetetaan niin varhain, ettei hän koskaan ehdi kysyä, kuka hän olisi, jos ei joutuisi jatkuvasti todistamaan olemassaoloaan.

Ihminen ei koskaan tee epämielekästä työtä yhtä hyvin kuin sitä, mikä on hänelle totta. Tätä ei voi kiistää ilman että kiistetään myös inhimillisen kokemuksen uskottavuus. Filosofi Simone Weil kirjoitti: “Todellinen huolenpito ihmisestä on se, että hänellä on tilaa ilmaista oma kutsumuksensa.” Tämä tila ei synny, jos häntä arvioidaan heti lähtöviivalta käsin hyötynä, eikä olemisena.

Eikä tämä ole vain yksilön tappio – se on myös yhteiskunnan menetys. Kun kaikki pakotetaan samasta putkesta samoille aloille, syntyy strukturaalinen kakofonia, ei harmonia. Alat kyllä täyttyvät, mutta usein subjekteilla, jotka ovat mukautuneet vaatimuksiin itsensä ohittamisen kautta. Ne, joille jokin työ olisi ollut sisäisen halun ilmaus – elämän mittainen koherenssi, ei pelkkä tehtävä – jäävät ulkopuolelle, ilman mahdollisuutta tulla kuulluiksi omassa rytmissään. He jäävät symbolisen järjestyksen marginaaliin: ei siksi, etteivät olisi kykeneviä, vaan koska heidän halunsa ei sopinut ennalta laadittuun kaavaan.

Me emme tarvitse lisää suoriutujia ja rahan palvojia. Jokaisella ihmisellä on oikeus kasvaa kohti omaa potentiaaliaan – ei ulkoa määriteltyjen mallien vaan sisäisen muotonsa mukaisesti. Luova lapsi tarvitsee tilan, jossa mielikuvitus saa toimia ajattelun välineenä. Pohdiskeleva saa käyttää järkeään syvyyden, ei vain ratkaisujen, palveluksessa. Kehollisesti orientoitunut saa tuntea älyn lihaksissa ja rytmissä. Soiva, kuunteleva, rakentava – jokainen suunta ansaitsee tulla tunnustetuksi. Myös matemaattisesti lahjakas ei ole yhteiskunnan insinööritarpeen osa, vaan ihminen, jolla on vapaus valita mihin ymmärrystään taivuttaa.

Kun lapselta viedään oikeus kasvaa omana itsenään, hänen sisäinen sävelensä alkaa hämärtyä. Ja jos se katoaa tarpeeksi varhain, tilalle jää vain toisten kirjoittama partituuri – joka ei koskaan soi oikein.