Konservatiivinen seksismi

John Stuart Mill kirjoitti vuonna 1869 teoksessaan The Subjection of Women lauseen, joka on 157 vuodessa menettänyt täsmälleen nolla prosenttia osuvuudestaan:

"The generality of the male sex cannot yet tolerate the idea of living with an equal."

Mill ei kirjoittanut poikkeusyksilöistä. Hän kirjoitti rakenteesta. Järjestelmästä, joka uusintaa itseään ei pakkokeinoin vaan siksi, että se onnistuu näyttämään luonnolliselta niille, jotka ovat kasvaneet sen sisällä. Mill nimesi tämän suoraan: jokainen sorron muoto näyttää luonnolliselta niille, jotka sen alla elävät. Orjuus näytti luonnolliselta. Naisten alistaminen näytti luonnolliselta. Ja aina kun tätä luonnollisuutta haastettiin, vastauksena oli sama: emme muuta asiaa itse, muutamme tapaa jolla se esitetään.

Tämä logiikka elää. Kun konservatiivinen puolue menettää naisten kannatuksen, reaktio on aina sama: viestintäongelma. Ei politiikkaongelma. Ei arvoristiriita. Viestintäongelma. Tunne ei välity. Empatia ei näy. Pitää puhua pehmeämmin, sydämellä, lähempänä arkea. Samaan hengenvetoon ylpeilläään siitä, että ollaan Excel-Niiloja, numeroihmisiä, faktaihmisiä, ikään kuin se olisi jo itsessään vastaus.

Diagnoosissa on kaksi virhettä. Ensimmäinen on seksistinen. Toinen on taloustieteellisesti väärässä.

Oletus joka ei tunnista itseään

Mill osoitti, että konservatismin suhde naisiin ei ole koskaan perustunut tiedolle siitä, mitä naiset ovat. Se on perustunut oletukselle siitä, mitä heidän kuuluisi olla.

"It is only a man here and there who has any tolerable knowledge of the character even of the women of his own family" 

ja silti tuo mies päättää naisten puolesta mitä he tarvitsevat, mitä he ymmärtävät ja mihin he pystyvät. Tämä ei ole muuttunut. Se on vain pukeutunut uusiin vaatteisiin.

Kun naisten lähtö selitetään liian teknisellä otteella ja liialla kylmyydellä, tehdään samalla oletus jonka kukaan ei lausu ääneen, koska ääneen lausuttuna se kuulostaa siltä miltä se on. Naiset eivät reagoi faktoihin vaan tunteisiin. He tarvitsevat pehmeämpää kieltä ymmärtääkseen saman asian.

Se ei ole empatiaa. Se on paternalismia setämieheltä, joka ei tunnista itseään.

Psykoanalyyttisesti kyse on projektiosta sen klassisimmassa muodossa. Puolue joka on rakentanut politiikkansa tunnepitoiselle ideologialle, velkapelottelulle, trickle-down-uskolle, moraaliselle kertomukselle ahkeruudesta ja laiskuudesta, projisoii irrationaalisuutensa naisiin. Oma tunneperäinen maailmankuva naamioidaan tieteeksi. Toisen rationaalinen kritiikki leimataan tunteellisuudeksi. Freud kutsui tätä reaktiomuodostelmaksi: se mitä ei voi myöntää itsessään käännetään vastakohdakseen ja heitetään toiselle.

Erilainen vai eri asemassa

Mill esitti kysymyksen, johon ei ole vastattu kunnolla sitten 1869: mistä tiedämme, millaisia naiset oikeasti ovat, kun heitä ei ole koskaan päästetty kehittymään vapaasti?

"What is now called the nature of women is an eminently artificial thing, the result of forced repression in some directions, unnatural stimulation in others." 

Naisen luonne ei ole luonto. Se on kasvatuksen, pakottamisen ja palkitsemisen tulos. Minkälaisia sukupuolieroja jäisi jäljelle, jos niitä ei ensin tuotettaisi?

Tähän ei ole vastausta, koska koetta ei ole tehty. Se on aina kesken.

Lacan täydentää tätä hieman syvemmältä. Hänen mukaansa subjekti rakentuu kielessä ja symbolisessa järjestyksessä, ei ennen sitä. Lapsi ei saavu maailmaan valmiina identiteettinä, hän tulee sellaiseksi peilien, katseiden ja nimeämisten kautta. Tyttölapsi sijoittuu tähän tilaan eri positiosta kuin poika, ei siksi että hän on erilainen, vaan siksi että symbolinen järjestys kohtelee häntä eri tavalla jo ennen kuin hän osaa puhua.

Ja sitten hän menee päiväkotiin.

Siellä joku konservatiivisella otteella kasvatettu poika kertoo hänelle, mitä tytöt voivat tehdä ja mitä eivät. Mitä he osaavat ja mihin he eivät pysty. Se ei ole yksittäinen tilanne. Se on toistuva, arkinen, niin tavallinen ettei aikuinen välttämättä edes huomaa sitä tai jos huomaa, ohittaa sen pienellä. Pojat ovat poikia. Lapset ovat lapsia. Ei se nyt mitään tarkoita.

Mutta Lacanin mukaan juuri tässä symbolinen järjestys kirjoittaa itseään sisään. Ei väkivallalla vaan toistolla. Tyttö oppii, että hänen kykynsä ja oikeutensa ovat jonkun toisen kommentoitavissa. Että hänen osaamisestaan voidaan päättää ulkopuolelta. Ja jos kukaan aikuinen ei puutu, viesti on selvä: tämä on normaalia. Näin asiat ovat. Sinun paikkaasi määrittelee joku muu ja se on hyväksyttävää.

Tyttö ei unohda tätä. Hän vie sen mukanaan luokkaan, kotiin, myöhemmin työpaikalle ja neuvotteluhuoneeseen, ja jokaiseen tilanteeseen jossa hänen pitäisi ottaa tilaa.

Hänelle opetetaan lisää, mitä hänestä odotetaan. Ei suoraan sanoin, vaan katseilla, reaktioilla, sillä mikä saa kiitosta ja mikä hiljaisuuden. Tyttölapsi oppii nopeasti, että tietynlainen olemus palkitaan. Kiltteys. Mukautuminen. Muiden tarpeiden asettaminen omien edelle. Oman tahdon pienentäminen niin, ettei se häiritse. Kokoomuksessakin voi olla mukana kunhan ei vaan sano mitään omaa.

Tästä seuraa jotain, josta harvoin puhutaan suoraan. Kun rakenne palkitsee mukautumista, ne jotka eivät mukaudu nousevat näkyviin helpommin. Narsistinen nainen, joka osaa käyttää rakennetta hyväkseen, joka osaa esittää itsensä oikealla tavalla ilman että se oikeasti maksaa hänelle mitään, saa tilaa. Hän oppii peilaamaan ympäristön odotukset takaisin juuri niin kuin ne halutaan nähdä, ja saa siitä palkinnon. Ne naiset, jotka ovat aidosti läsnä, aidosti ristiriitaisia, aidosti omia, maksavat siitä. Heidän kompleksisuutensa luetaan hankaluutena. Tämä näkyy lähes kaikilla aloilla, harrastuksissa, sosiaalisesti.

Rakenne ei siis vain alisteta naisia. Se valikoituu. Se nostaa esiin tietynlaisen naiseuden ja painaa toisen alas. Ja sitten tätä valikoimaa käytetään todisteena siitä, millaisia naiset ovat.

Mill kirjoitti myös siitä, kuinka naisille ei anneta mahdollisuutta kehittää omaa identiteettiään ja kykyään riippumattomasti, minkä jälkeen heidän riippuvuutensa esitetään todisteena siitä, etteivät he kykene itsenäisyyteen. Suljetaan naiset ulos päätöksenteosta, poistetaan resurssit joiden varassa he toimivat, ja selitetään sitten heidän tyytymättömyytensä viestintäongelmaksi. Tämä kehä ei ole vahinko. Se on rakenne joka palvelee itseään.

Sama logiikka toistuu politiikassa. Konservatiivinen rakenne sallii naiset, jotka sopivat sen symboliseen järjestykseen. Jotka eivät kyseenalaista perusoletuksia. Jotka kommunikoivat oikealla tavalla, oikeissa kehyksissä, oikeilla äänenpainoilla. Korkeakoulutetut naiset kaikkoavat puolueesta joka väittää olevansa Excel-Niiloja, koska he osaavat lukea numeroita. Myös niitä, joita ei esitetä kokouksissa.

Säästö joka tulee kalliiksi

Virhe on yksinkertainen: katsotaan yhtä saraketta kerrallaan, yhtä kvartaalia. Ei kuunnella ketään, koska oma identiteetti sisältää jo lähtökohtaisesti asiantuntijuusharhan.

Menoja leikataan. Budjettiriville kirjataan säästö. Ollaan tyytyväisiä. Ei lasketa mitä tapahtuu kun palvelu poistuu, minne sen käyttäjät menevät, mitä se maksaa siellä, milloin lasku tulee ja kenelle. Kustannuksista ja sotkun hoidosta voi aina syyttää vasemmistoa, naisia, niitä tunne-ajattelijoita, muita.

Ennaltaehkäisevä perhetyö maksaa 5 000–15 000 euroa vuodessa per perhe. Huostaanotto laitoshoitoon maksaa 50 000–120 000 euroa vuodessa per lapsi, usein vuosia. THL:n laskelmissa yksi huostaanotto maksaa elinikäisessä tarkastelussa yli 500 000 euroa. Hallitus leikkasi silti juuri ennaltaehkäisevästä työstä, perhekeskuksista, varhaisesta tuesta, matalan kynnyksen palveluista. Budjettiriville kirjautui säästö. Todellisuuteen kirjautui ajastin.

Yksi päivystyskäynti erikoissairaanhoidossa maksaa 800–1 500 euroa. Yksi avohoitokäynti mielenterveyspalveluissa maksaa 150–300 euroa. Kun avopalveluita leikataan, ihmiset eivät parane nopeammin, he kriisiytyvät pidempään ja päätyvät kalliimpaan hoitoon. OECD:n mielenterveysraportti dokumentoi, että investointi mielenterveyspalveluihin tuottaa 4–5 euron taloudellisen hyödyn jokaista sijoitettua euroa kohden. Leikkaaminen on negatiivinen sijoitus. Jos tämä olisi yritys, talousjohtaja olisi jo erotettu.

THL ja Valtiontalouden tarkastusvirasto ovat molemmat laskeneet syrjäytyneen nuoren elinikäiset kustannukset: 1,2–1,4 miljoonaa euroa per henkilö menetetyissä verotuloissa, sosiaaliturvassa ja terveydenhuollossa. Nuorisopalveluiden ja etsivän nuorisotyön leikkaukset maksavat siis sen saman summan per nuori jonka ne menettävät. Tämä ei ole arvio. Se on dokumentoitu luku.

Housing First -mallissa tuettu asuminen maksaa 15 000–25 000 euroa vuodessa. Kriisimajoitus ja päivystyspalvelut kierteessä maksavat 30 000–50 000 euroa samalle henkilölle. Suomi rakensi tästä mallista maailman toimivimman version, ja se on halvempi kuin vaihtoehto. Silti juuri sen tukipalveluita nyt leikataan.

Numerot ovat konservatiivimiehille (ja heitä larppaaville naisille) ilmeisen vaikeita ymmärtää.

Se toinen välilehti

Keynes osoitti jo 1930-luvulla, että valtion ja kotitalouden logiikka eroavat rakenteellisesti. Kotitalous joka leikkaa menojaan laskusuhdanteessa toimii rationaalisesti omalta kannaltaan. Valtio joka tekee saman samaan aikaan kuin kaikki muutkin leikkaavat vahvistaa taantumaa, koska valtion menot ovat jonkun toisen tuloja. Tämä löytyy taloustieteen johdantokurssin luvusta kaksi.

IMF on mitannut fiskaalisen kertoimen arvoksi laskusuhdanteessa 1,5–2,5, eli yksi euro leikkauksista tuottaa 1,5–2,5 euron negatiivisen vaikutuksen kokonaistuotantoon. Orpon hallitus aloitti massiiviset leikkaukset tilanteessa jossa yksityinen kulutus oli jo paineen alla, inflaatio oli juuri syönyt ostovoimaa ja reaalipalkat olivat laskeneet. Tässä suhdannetilanteessa kerroin on korkein. Alijäämä ei ole pienentynyt suunnitellulla vauhdilla, verotulot ovat jääneet ennusteista, kasvu on ollut heikompaa kuin projisoitu. Tämä oli ennakoitu, siitä varoitettiin.

Yhden sarakkeen laskeminen ei ole talouspolitiikkaa. Se on kirjanpitoa ilman, että katsetta nostetaan taulukosta yhtään pidemmälle. Ei niin johdeta edes yritystä kovin kauan.

Se sarake jota ei avattu ollenkaan

Mill kirjoitti, että yhteiskunnan rakenteet aina alkavat tunnustamalla ne suhteet jotka jo ovat olemassa ja sitten pyhittävät ne laiksi ja tavaksi. Suomalainen budjettipolitiikka on toiminut juuri näin sukupuolen suhteen. Epätasa-arvo on jo olemassa. Leikkaukset vahvistavat sen. Ja sitten ihmetellään miksi naiset lähtevät.

Naiset ovat 71% julkisen sektorin työntekijöistä, kun leikataan, heidän työpaikkansa vähenevät ensin. Naisvaltaiset alat, hoiva, varhaiskasvatus ja sosiaalityö ovat saaneet suurimmat leikkaukset. Matalammat palkat ja enemmän osa-aikatyötä tarkoittaa, että sosiaaliturvaleikkaukset osuvat tilastollisesti enemmän naisiin. Yksinhuoltajista 85% on naisia, asumistuki, toimeentulotuki, varhaiskasvatusmaksujen korotukset kohdistuvat eniten juuri heihin.

Suomen lainsäädäntö velvoittaa sukupuolivaikutusten arviointiin budjettipolitiikassa. Sitä ei tehty kunnolla.

Foucault kuvasi biopolitiikkaa mekanismina joka ei vain hallitse väestöä vaan tuottaa sen, optimoi elämää talouden tarpeisiin, ei ihmisen tarpeisiin. Kun puolue käsittelee naisia kannatusongelmana jota ratkaistaan viestintäkonsulteilla, tapahtuu juuri tämä. Nainen ei ole kansalainen jonka intressit ovat legitiimejä, hän on kohderyhmä joka täytyy saada ostamaan tuote uudelleen.

Puolueella ei ole koskaan ollut naispuheenjohtajaa. Naisten katoamista selittämään kokoonnutaan miehet. Gramsci kutsui tätä hegemoniaksi: valta joka uusintaa itseään ei pakkokeinoin vaan normalisoinnin kautta, tekemällä yhdestä näkökulmasta luonnollisen ja kaikesta muusta erityisintressin.

Mill kirjoitti tämän jo 1869:

"Was there ever any domination which did not appear natural to those who possessed it?"

Ei ollut. Ja se näkyy edelleen.

Naiset eivät kaipaa empaattisempaa pakkausta huonoille päätöksille. He haluavat eri päätöksiä, ja he ovat tarpeeksi hyviä taloustieteessä laskeakseen miksi.