Hyvä mies tässä ajassa

Mitä on hyvä mies? Kysymys herättää levottomuutta, puolustusreaktioita, ironiaa. Se kuulostaa vaatimukselta, jota ei voi täyttää – tai ohjenuoralta, joka unohtaa ihmisyyden moninaisuuden. Silti kysymys on yhä polttavampi. Se ei ole retorinen, vaan eettinen: ei mitä miehen pitäisi olla, vaan mitä hän voisi olla, jos häntä ei olisi kasvatettu sulkemaan itseään.

Patriarkaalinen mieskuva ei ole syntynyt tyhjästä. Se rakentui ensin myytiksi, sitten normiksi, lopulta näkymättömäksi rakenteeksi. Abrahamilaisten uskontojen historiallisessa jatkumossa mies määriteltiin perheen päänä – hallitsijana, johtajana, Jumalan edustajana, joka tietää kaiken ja määrää ilman kyseenalaistusta. Nainen oli rinnalla, mutta ei vertaisena. Hänen sanansa voitiin kuunnella – tai olla kuulematta. Hän oli avustava sielu, ei oma toimija.

Tämä ajattelu ei ole enää eksplisiittistä, mutta sen perintö näkyy: yhä on miehiä, jotka eivät koskaan kuuntele. Yhä on naisia, joiden ajatukset ovat “lisä”, eivät lähtökohta. Hyvä mies ei ole sellainen. Hän ei määrittele itseään muiden ylitse – vaan kykenee olemaan yhteydessä ilman että hänen identiteettinsä vaarantuu. Hyvä mies myös jaksaa hiukan paremmin, kun ei odota tietävänsä ihan kaikkea.

Mutta tähän ei kasva tyhjästä. Toksinen maskuliinisuus ei ole yksilön vika, vaan kulttuurisesti istutettu malli siitä, miten mies säilyttää asemansa: tukahduttamalla herkkyytensä, sivuuttamalla hoivan tarpeensa, eristämällä affektiivisen kipunsa. Tämä alkaa jo lapsuudessa. Poikavauvoille ilmehditään ja elehditään vähemmän, ja heidän itkua siedetään vähemmän.

Pojat jätetään usein vaatimusten ulkopuolelle niissä asioissa, jotka rakentavat sosiaalista ja emotionaalista kypsyyttä. Kun tytöt opetetaan osallistumaan arkeen, hoitamaan pienempiä, ottamaan vastuuta ja ilmaisemaan tunteensa hyväksytysti, monet pojat kasvavat maailmaan, jossa empatian, kotitöiden tai koulumenestyksen vaatimuksia ei sanoteta lainkaan. He ovat “poikia vain” – vapaampia, mutta myös heitteille jätettyjä.

Koulussa tyttöjen oletetaan pärjäävän, ja heidät myös kasvatetaan siihen. Pojat nähdään helpommin levottomina, motivoitumattomina – ja se hyväksytään. Mutta ehkä kysymys ei ole siitä, että pojat olisivat vähemmän kykeneviä, vaan siitä, että heiltä ei odoteta kuuluvuutta siihen samaan maailmaan, jota tytöt jo arjessaan rakentavat.

Ja sitten on kotien dynamiikka, joka ansaitsee rehellisen huomion. On äitejä, jotka eivät koskaan päästä irti. He eivät rakenna pojastaan itsenäistä miestä, vaan jäävät hänen kauttaan elämään jotakin, mikä on elämässä muuten tyhjää. He pesevät aikuisen poikansa kalsarit tarmokkaasti, tarjoavat joka lauseessa ratkaisun, rajaavat hiljaa pois kaiken muun. Poika ei opi tarpeen kautta, vaan täyttämällä tyhjiötä.

Silloin ei enää kasvateta ihmistä, joka olisi valmis maailmaan – vaan suhdetta, joka täyttää vanhemman omat ehkä hieman perverssit tarpeet läheisyydestä, ei olla vanhempia, vaan riippuvaisia. Pojasta tehdään hiljaisesti merkityksen astia, seuralainen, jonka elämän on tarkoitus lunastaa vanhemman olemassaolo. Tällaisesta suhteesta ei synny vastuullista yksilöä, vaan sisäisesti ristiriitainen ihminen, joka ei erota rakkautta lohduttomasta riippuvuudesta.

Simone de Beauvoir kirjoitti, että nainen ei synny naiseksi – hänet tehdään sellaiseksi. Sama pätee miehiin. Kukaan ei synny hyväksi mieheksi, mutta jokainen kasvatetaan joksikin. Ja jos kasvatus rakentuu symbioosiin, jossa äidin identiteetti sulautuu pojan kautta uudelleenmuotoiltavaksi, ei synny erillistä yksilöä. Syntyy peili. Eikä peili näe toista.

Donald Winnicottin mukaan lapsi tarvitsee riittävän hyvän äidin – ei täydellistä. Hyvä vanhempi vetäytyy vähitellen, mahdollistaa irtautumisen. Mutta jos äiti ei suostu olemaan vain tausta, jos pojan autonomia merkitsee hänelle hylkäämistä, silloin poika ei saa tilaa tulla mieheksi, vaan jää seuralaiseksi ja ikuiseksi lapseksi.

Toinen henkisesti väkivaltainen dynamiikka on vanhemman omien huonojen suhdekokemusten viljely tai projektio lapseen, katkeruus miehiin tai naisiin, molemmat ovat aikuiselta myrkkyä lapselle.

John Gottman, yksi tunnetuimpia parisuhdetutkijoita, on osoittanut toistuvasti, että miehen kyvyttömyys ottaa vaikutteita puolisoltaan ei ole vain ihmissuhteiden ongelma – se on myös terveysriski. Gottmanin mukaan yksi onnistuneen parisuhteen tärkeimmistä tunnusmerkeistä on se, että mies sallii naisen vaikuttaa häneen: kuuntelee, muuttuu, ottaa huomioon. Miehet, jotka eivät tätä tee, altistuvat tutkitusti paitsi erolle myös krooniselle stressille ja fyysisille sairauksille. Gottman ei syytä – hän osoittaa, että muutos alkaa pienestä: kyvystä olla reagoimatta defensiivisesti, kyvystä kuulla toisen tarina ilman että oma romahtaa. Kehoitus kuunnella puolisoaan ei ole kehoitus kuunnella narsistista naista, puoliso on itse valittu ja toivottavasti kuitenkin kunnioituksen arvoinen.

Hyvä mies ei ole heikko, kun hän kuuntelee. Hän ei ole epäonnistunut, kun hän itkee. Hän ei ole huono, kun hän epäröi. Hän on todellinen, kokonainen, aito. Ja juuri siksi hän on vahva.

“Alpha-mies” on termi, joka on matkannut kulttuurissa vääristyneenä. Alkujaan se perustui susitutkimukseen, jossa lauman johtaja nähtiin dominoivana yksilönä. Myöhemmin, kun tutkijat ymmärsivät lauman olevan perhe eikä kilpailuyksikkö, käsite itsessään kumottiin. Todellinen johtaja – susi tai ihminen – ei alista. Hän suojaa. Hän kantaa vastuuta, ei valtaa.

Tässä ajassa hyvä mies ei tarvitse titteliä ollakseen kantava. Hän ei tarvitse muiden pelkoa, koska hän ei enää pelkää itseään. Hän on se, joka pysyy, kun kaikki huutavat. Se, joka kuuntelee, kun toiset korottavat ääntä. Se, joka kysyy, vaikka voisi käskeä.

Hyvä mies lukee lastaan, ei kontrolloi häntä. Hän kuuntelee puolisoaan, ei argumentoi tätä hiljaiseksi. Hän sanoo "en tiedä", ja kasvaa joka kerta, kun tekee niin.

Yhdysvaltalainen kasvatustieteilijä bell hooks (oikealta nimeltään Gloria Jean Watkins) sanoi, että patriarkaatti tuhoaa miesten kykyä rakastaa, koska se estää heitä tuntemasta turvallisesti. Hänen mukaan rakkaus ei ole sentimentaalista vaan poliittista – ja sen harjoittaminen vaatii tietoista valintaa, kurinalaisuutta, hoivaa, vastuunkantoa ja rajojen kunnioittamista.

Toivo paremmasta syntyy, kun joku sanoo: “Minä en jatka tätä enää, minä haluan voida hyvin.” Kun mies lakkaa olemasta kulttuurinsa tuote ja alkaa kirjoittaa sitä uusiksi. Kun hän ei enää väistele valoa, vaan kantaa sitä.

Hyvä mies ei ole valmis. Mutta hän ei piiloudu keskeneräisyytensä taakse. Hän ei siirrä kipua eteenpäin, vaan pysäyttää sen. Hän ei pelkää rakastaa niin, että se näkyy.

Tämä teksti on osa yhteistä kysymystä: millaista mieskuvaa haluamme rakentaa? Vasemmistoliiton uusi miespoliittinen ohjelma tarjoaa tähän konkreettisia avauksia hyvinvoinnin, tasa-arvon ja tunnekasvatuksen näkökulmasta.Lue ohjelma: vasemmisto.fi/wp-content/uploads/2024/04/Miespoliittinen_ohjelma_Vasemmistoliitto_2024.pdf