Ei politiikkaa ilman empatiaa

Politiikka ilman empatiaa ei ole järjestelmä – se on kone. Ja kone ei koskaan kysy, mihin se on menossa. Se toimii, kunnes se särkee kaiken ympäriltään. Sillä ei ole suuntaa.

Empatia ei ole rationaalisuuden tai vastuullisuuden vastakohta, vaan inhimillisen päätöksenteon edellytys. Sitä ei voi korvata exceleillä, eikä sen puutetta voi tilkitä kansliakielellä. Kysymys on siitä, millaisista ihmisistä politiikka rakentuu – ja ketä varten se ylipäätään puhuu.

Finanssipolitiikka, joka ei perustu kansan etuun, perustuslailliseen harkintaan tai tutkittuun tietoon, ei ole kasvun väline vaan raju, itsekäs irtiotto äänestäjien kunnioittamisesta. Kasvu ei ole yksin taloudellinen ilmiö. Se on myös eettinen. Ja silloin sitä täytyy tarkastella subjektiivisena kokemuksena, objektiivisena rakenteena ja yhteisenä mahdollisuutena – juuri niin kuin Hegelin hengen kolmijako sen jäsentää.

Subjektiivinen henki on yksilön kokemus, tunteet, järki, sisäinen kehityskaari. Ilman tätä ei ole ihmistä, jota politiikka voisi koskettaa. Objektiivinen henki on laki, instituutiot, yhteiset pelisäännöt. Ilman niitä ei ole järjestystä, joka tunnustaisi subjektiivisen ihmisarvon. Mutta nämä molemmat jäävät vajaiksi, jos ne eivät koskaan murtaudu kohti absoluuttista henkeä: ihmiskuntaa, joka kykenee ymmärtämään itseään ei vain yksilöinä tai valtioina, vaan jonakin yhteisesti kannettavana.

Tätä ei voi hahmottaa, jos politiikassa ei ole filosofista ajattelua, taiteellista herkkyyttä tai psykologista itsetuntemusta. Jos politiikka on vain teknistä ohjaamista, kvartaalien ja media-aikataulun seuraamista, siinä ei ole ketään kotona. Silloin kukaan ei ota vastuuta ihmisestä.

Siksi politiikka tarvitsee kulttuurin edustajia, jotka ymmärtävät hiljaisia merkityksiä ja ihmisyyden muotoja. Siksi siellä täytyy olla filosofeja, jotka jaksavat kysyä, vaikka vastaukset ovat viivästymisen arvoisia. Ja siksi siellä täytyy olla mielenterveyden ammattilaisia, jotka tunnistavat, missä vaiheessa ihminen ei enää kestä. Siellä pitää olla luovan ilmaisun ammattilaisia, jotka tulkitsevat elämää ja ihmisyyttä työkseen.

Keskustelun laatu on demokratian eettinen testi. Tästä on muistuttanut johdonmukaisesti terapeutti Ville Merinen, joka ei pelkää kysyä eduskunnalta, onko tämä puhe enää ihmiselle sopivaa. Hän on hiljaisella sitkeydellä tehnyt näkyväksi sen, mitä poliittinen ilmapiiri kätkee: väsymystä, torjuntaa, ylilatautuneita työryhmiä, joissa ei enää kuulla vaan reagoidaan. Allekirjoittanut nostaa hattua, ja toivoo, että vastakkainasettelun kakofoniaa jaksetaan jatkossakin haastaa. Politiikka, jossa ei ole kuuntelua, vastaantuloa, kompromisseja tai konsensusta, ei ole enää yhteiskunta. Se on suljettu tila, jossa päätökset muuttuvat itsensä tarkoitukseksi. Ja silloin ei kasva enää mikään, varsinkaan talous.

Siksi tämä blogi tarkastelee subjektiivista ja objektiivista henkeä aina absoluuttisen hengen näkökulmasta. Ei siksi, että filosofia olisi ylellisyys, vaan siksi, että ilman sitä kumpikaan muu ei kehity inhimillisesti hyvään suuntaan.