Itsensätyöllistämisestä

"Ihmisen tulee tehdä sitä työtä, jossa hänen kykynsä ja luonteensa löytävät yhteyden maailmaan." Näin kirjoitti John Stuart Mill – ja osui johonkin, mitä suomalainen työelämä on alkanut unohtaa.

Työ ei ole vain toimeentuloa. Se on myös itsetuntemuksen ja -ilmaisun muoto. Kyky käyttää omia taitojaan, omaa rytmiään ja omaa sisäistä motiiviaan tuottavasti, ilman että täytyy jatkuvasti mahtua toisten määrittelemään aikatauluun tai normiin.

Tätä on itsensätyöllistäminen silloin, kun se on parhaimmillaan: ei pakko vaan mahdollisuus, ei väsymistä vaan kukoistamista.

Mutta juuri tähän mahdollisuuteen puututaan Suomessa lainsäädännön tasolla.

Arvonlisäveron (alv) alaraja on Suomessa 20 000 euroa vuodessa. Kun tämä raja ylittyy, yrittäjän on tilitettävä 25,5 % arvonlisäveroa valtiolle koko summasta. Palvelualoilla asiakas ei välttämättä voi vähentää tätä veroa – toisin kuin yritysasiakas tuotteita ostaessaan.

Laskelma näyttää karun totuuden: Jos yksinyrittäjä tekee liikevaihtoa 25 000 euroa vuodessa (eli noin 2 083 €/kk), hän maksaa alv:ta 5 313 euroa. Tällöin jäljelle jää 19 687 €. Tästä vähennetään vielä työvälineet, tarvikkeet, tilavuokrat ja mahdollinen YEL-vakuutus (minimissään noin 1 200 €/vuosi). Lopulta hänelle voi jäädä käyttöön alle 1000 euroa kuukaudessa – ilman lomia, sairaspäiviä tai eläkekertymää. On täysin mahdollista, että yrittäjä joutuu hakemaan asumistukea vain siksi, että halusi tehdä työtä. Ja tästä odotetaan kasvua sekä innovaatioita.

Tätä ei voi pitää onnistuneena järjestelmänä. Se ei rohkaise työllistämään itseään, vaan tekee siitä käytännössä kannattamatonta. Erityisen vahingollinen tämä on niille, joille oma työtahti ja autonominen tekeminen ei ole valinta vaan edellytys jaksamiselle: neurokirjon ihmisille, uupuneille, luovan alan tekijöille, tai niille, joille normaalien työmarkkinoiden ehdot ovat psykologisesti kuormittavia tai mahdottomia.

Englannissa asia on ratkaistu toisin. Alv-raja on 90 000 puntaa, eli noin 105 000 euroa. Yrittäjä saa kasvaa rauhassa, rakentaa liiketoimintaansa, investoida, löytää asiakaskuntansa ja kehittää tuotteitaan tai palveluitaan – ja maksaa veroja sitten, kun niitä aidosti kestää maksaa. Tämä ei maksa valtiolle, vaan tuottaa: ihmiset voivat pärjätä ilman tukiviidakkoa ja kokeilla kevyemmin kynnyksin uutta. Näin syntyy vientiä, konsepteja ja innovaatioita. Suomi sen sijaan tarjoaa epävarmuutta, katkeraa byrokratiaa ja viestiä: älä onnistu liian pian, älä yritä omin ehdoin. Kokoomus puhuu usein paljon yrittämisen ja ahkeruuden puolesta, mutta toimii täysin toisin, vastoin omia puheitaan ja pienyrittäjälle vahingollisesti.

Ei ole kyse vain taloudesta – kyse on myös oikeudesta ihmisarvoon.

Suomen perustuslaki 18 § sanoo näin:“Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle mahdollisuus työllistymiseen.” Jos verotus ja sääntely estävät nimenomaan sen, että ihminen voisi tehdä työtä omalla tavallaan, ne rikkovat paitsi tämän periaatteen henkeä, myös sen käytännön toteutusta.

Simone Weil, filosofi ja tehdastyöläinen, kirjoitti:“Ihminen tarvitsee työtä sielulleen yhtä paljon kuin kehollensa. Työ, jossa ei ole ajattelua eikä omaa jälkeä, on orjuuttavaa.” Tätä voi soveltaa myös päinvastoin: työ, jossa saa käyttää omaa luovuuttaan, rytmiään ja vastuullisuuttaan, on vapauttavaa. Sellaisesta työstä ei pitäisi rankaista, vaan tukea.

Itsensätyöllistäminen ei ole rikkaiden etuoikeus, vaan monelle ainoa keino pärjätä, elää mielekästä elämää ja säästyä byrokratian kuiluilta. Yhteiskunta, joka ei tätä tunnista, on itsetuhoinen, tai haluaa hyödyntää, tai passivoida kansaa, ei huolehtia siitä. Se rakentaa järjestelmää, jossa yksilön on kannattavampaa jäädä pois työelämästä kuin osallistua siihen omalla panoksellaan. Tai vielä pahempaa, järjestelmää, jossa työttömillä voi teetättää tukia vastaan kaiken työn ilman palkkaa, paimentaa kuin tuotantokarjaa.

Tämä ei ole tehokkuutta. Se on julmaa ja näköalatonta ihmisen, ajan ja yhteiskunnan tuhlausta.