Feminiinisyys - Feminiinisen ja maskuliinisen erottelun harha osa 3

“The feminine part of God has been circumcised out of all the religions... God is a patriarchal force, a very masculine energy, and the feminine has been subservient—either the mother, the lover, the virgin—but never equal.”— Tori Amos

Feminiinisyys ei ole synonyymi naiselle, vaikka kulttuurinen kielioppi niin meille väittää. Se ei ole mekko, ei kyynel, ei alttius miellyttää. Feminiinisyys on energiaa, liikettä, tunnetta, muodonmuutosta. Se voi olla värisevä, dynaaminen, viisas, raivoisa, vastaanottava tai johtava – eikä yksikään näistä ole toistaan vähemmän arvokas. Historian varrella feminiinisyys on kuitenkin pelkistetty yhdeksi kuvaksi: lempeäksi, hiljaiseksi, uhrautuvaksi. Tämä kuva ei ole vain virheellinen – se on vaarallinen.

Jo muinaisissa kulttuureissa feminiinisyys oli paljon muutakin kuin alistuvaa äitiyttä. Pohjoisessa Euroopassa shamaanit saattoivat olla naisia, joiden sana oli yhteisön moraalinen sävel. Kelttiläisissä tarustoissa esiintyy naissotureita, jotka eivät olleet poikkeuksia vaan osa rakenteita. Varhaisissa suomalaisissa myyteissä nainen oli sekä metsänhaltija että kuoleman valtias. Johtajuus, viisaus, puolustaminen ja luominen kuuluivat kaikki feminiinisyyteen. Se oli voimaa, ei vain hoivaa.

Modernissa länsikulttuurissa tämä feminiinisyyden kokonaisuus on silvottu. Siitä on tehty vain hoivaava ja hellä, usein niin, että siihen ei mahdu aggressio, eikä edes terävä puhe. Siitä on otettu pois vastustus, voima sanoa ei. Tytöistä kasvatetaan uhreja poistamalla heistä ominaisuuksia, joilla voisi puolustautua. Heille ei opeteta sanomaan ei, kiroilemaan, huutamaan, lyömään takaisin vaan väistämään, miellyttämään, joustamaan, olemaan herttaisia ja hyväkäytöksisiä aina. Tämän jälkeen sama kulttuuri ihmettelee, miksi tytöt joutuvat hyväksikäytetyiksi, miksi he eivät nouse vastarintaan, miksi he “eivät valita ajoissa”. Feminiinisyys ei ole luontaisesti alistuvaa – mutta se muovaillaan sellaiseksi.

Tätä tukee myös tytöille ohjattu maailma: harrastukset, mieltymykset tulee olla vaaleanpunaisia ja naisille miellettyjä, feminiinisiksi ajateltuja. Tekninen ja fyysinen leikki typistyy “sopiviin” lajeihin, tyttö voi meikkailla, laulaa ja mennä pianotunneille, muttei paiskoa rumpuja tai korjata mopoa. Hoivapainotteiset ammatit eivät ole kutsumuksia vaan kulttuurisesti tiukasti rajattuja polkuja, joille tyttö työnnetään jo ennen murrosikää. Ja jos hän yrittää poiketa, kulttuurinen sanktio on välitön: "poikatyttö", “röyhkeä”, “ärsyttävä”, “liian kunnianhimoinen”. Samalla rajataan monet harrastukset, värit, ammatit pois pojilta, koska feminiininenhän tarkoittaisi homoa.

Feminiinisyys nähdään yhä pyhänä – mutta väärällä tavalla. Se nostetaan jalustalle vain, kun se on hiljainen ja kärsivä. Äitimyytti tuottaa naisen, jonka oletetaan olevan luonnostaan hoivaava, uhrautuva ja hyvä. Tämä ei vain kavahduta naisia, vaan satuttaa myös miehiä. Isät menettävät monesti lapsensa oikeudessa, koska äidillä on “kultakohtu” – ei kirjaimellisesti, vaan symbolisesti. Huoltajuus menee naiselle, vaikka tämä olisi hirviö ihmisenä, koska pyhitetty feminiinisyys ohittaa todellisuuden.

”It actually doesn’t take much to be considered a difficult woman. That’s why there are so many of us.” – Jane Goodall

Tarvitsee vain sanoa mitä ajattelee, olla eri mieltä.” Tämä lause tiivistää, kuinka feminiinisyys ei saa olla totuudellista. Sen on oltava hyväksyvää, sovittelevaa, hiljaista. Kun nainen toimii toisin, hänet ei nähdä naisena vaan uhkana. Sama mekanismi pätee tyttöjen sosiaaliseen aggressioon: koska kulttuuri ajattelee, että feminiinisyys on hyväntahtoista, se ei tunnista tytön julmuutta. Näin syntyy kiusaamista, joka jää näkymättömäksi – ja yhä vaarallisemmaksi.

Entä feminiinisyys miehessä? Usein juuri sitä ei siedetä. Mies, joka ilmaisee herkkyyttä, hellyyttä tai kauneudentajua, suljetaan maskuliinisuuden rajojen ulkopuolelle. Kyky kasvaa ja olla empaattisempi vaikka naisia kohtaan nähdään jopa säälittävänä (simp). Vielä pahempaa, jos hän on homo: silloin hänen feminiiniset piirteensä pilkataan naismaisiksi, ikään kuin feminiinisyys olisi vika – asetettu naiselle, mutta ei kenellekään muulle.

Tämä on järjetöntä. Feminiinisyys ei ole naisellinen käytös, vaan psyykkinen suuntautuminen – mahdollisuus reagoida, vastaanottaa, heijastaa, liikkua. Se on aivan yhtä olennainen miehelle kuin naiselle. Ja kun sitä tukahdutetaan, syntyy yksinäisyyttä, raivoa, sulkeutumista, toksista maskuliinisuutta ja sisäistettyä misogyniaa.

Feminiinisyys on havaitsemisen herkkyyttä, kykyä murtua, purkaa ja kasata itsensä eheämmäksi uudelleen, rohkeutta kasvaa, luovaa voimaa, hengittävää viisautta. Se ei suostu kaavaan, vaan liikkuu kuin fraasi joka ei tarvitse tahtilajia, mutta ei silti katoa. Se on pehmeys joka on vahingollisen kovan egon vastavoima.

Siksi olisi terveellistä vihdoin nähtävä feminiinisyys täytenä spektrinä inhimillistä olemusta. Sillä vain silloin emme enää kasvata rikkinäisiä miehiä ja naisia – vaan kokonaisia ihmisiä. Ja silloin, vasta silloin, voimme nähdä, että feminiinisyys, herkkyys ei ole heikkoa. Se on rohkeaa ja vahvaa.