Vire jolla voi soittaa vain sotaa - Feminiinisen ja maskuliinisen erottelun harha osa 2

“We’ve defined masculinity so narrowly that it becomes a prison.”– Terry Real

Maskuliinisuudesta puhutaan harvoin käsitteenä. Useimmiten se esiintyy miehen kautta, ikään kuin se olisi synonyymi biologiselle sukupuolelle. Mutta maskuliinisuus ei ole liha, se on ideaali. Se on kulttuurinen rakenne, symbolinen kenttä, joka ei aina ole yhteydessä kokemukselliseen ihmisyyteen.

Maskuliinisuus syntyy, muuntuu ja periytyy arvojen, eleiden, kasvatuksen ja rooliodotusten kautta. Siinä missä feminiinisyydestä voidaan nykyään puhua monimuotoisesti, maskuliinisuus elää yhä kapeassa rekisterissä. Se määritellään yhä ulospäin suuntautuneeksi, selkeäksi, hallitsevaksi – mutta samalla emotionaalisesti etäiseksi ja erillisyyteen pyrkiväksi. Tämä tuottaa sisäisen ristiriidan: kaipuu yhteyteen ja tarve suojautua kulkevat rinnakkain.

John Stuart Mill totesi jo 1800-luvulla, että miesten roolit ovat kahlehtivia, ja että yhteiskunta rankaisee miehiä, jotka poikkeavat niistä. Maskuliinisuus ei siis ole vapautta, vaan usein juuri sen vastakohta: tiukasti rajattu suoritus.

Tämän seurauksena moni mies joutuu etäännyttämään itsestään kokemuksia, jotka eivät sovi maskuliiniseen profiiliin. Pelko, hellyys, epävarmuus, hoiva, herkkyys – kaikki tämä on usein ulkoistettava, tai ainakin naamioitava ironialla, väkivaltaisella huumorilla tai vitsillä, joka tekee tunteesta turvallisen vain siksi, ettei se tunnu enää miltään. Musiikkimaku, vaatteet, mitä voi sanoa tai tuntea, kaikki filtteröidään tarkasti maskuliiniseksi ajatellun äijä suodattimen läpi, feminiiniset asiat pois, ettei vain ole liian homoa. Maskuliiniseen raamiin jää näin hyvin vähän tilaa, siinä missä nainen voi jo liukua vapaammin käsitteiden välissä, laittaa housut jalkaan, laulaa rumasti, pitää mistä tahansa musiikista ilman että menetetään naiseus samalla.

“A lot of men don’t cry because they were never allowed to. But if you don't cry, you also stop laughing properly. You become flat.”  - Steven Wilson

Maskuliinisuuden ahtaus ei siis tukahduta vain surua – vaan myös kyvyn kokea iloa täysipainoisesti.

Kulttuurinen tilanne on kummallinen. Mies, joka pitää miehistä, pyritään usein työntämään maskuliinisuuden ulkopuolelle, vaikka samalla pidetään kiinni siitä, että maskuliinisuus on vain miesten ominaisuus. Näin käy myös naisille, jotka ilmentävät voimakkuutta tai suoraa ilmaisuvoimaa – he ovat liian jotain, väärällä tavalla miehiä. Maskuliinisuus ei siis ole vain miehiin liitetty ominaisuus, vaan tiukasti rajattu diskurssi siitä, kenellä on oikeus ilmaista toimijuutta.

“I was taught not to feel. The wall is what we build to keep the pain out, but it ends up keeping love out too.”– Roger Waters

Tuo muuri, jota maskuliinisuudella puolustetaan, ei ole pelkästään ulospäin suunnattu. Se on myös sisäinen rakenne, joka estää elämää virtaamasta vapaasti. Psykologisesti se näkyy kyvyttömyytenä tunnistaa tunteita, vaikeutena asettua suhteeseen, ja tarpeena dominoida, koska muuta tapaa ilmaista itseä ei ole opetettu. Tämä ei ole toksisen maskuliinisuuden alkuperä – vaan sen oire.

Maskuliinisuutta on molemmissa sukupuolissa, ehkäpä se äijä ja ämmä osa meitä, miehiltä uupuu vielä miten elää, tuntea ja olla sen ulkopuolella. Sisällyttääkö maskuliinisuuteen herkkä puoli, vai hyväksyä feminiinisyys osana miestä, vai ajatella sielua kaikkena ja ei minään - samaan aikaan.