Tytöt ja pojat – Feminiinisen ja maskuliinisen erottelun harha osa 1

”In our age, the only way to be pure is to violate the forms.”– Anaïs Nin

Ehkä on syytä käsitellä julistusta "tytöt on tyttöjä ja pojat poikia" kahta ajatusta pidemmälle.

Meille opetetaan varhain, että kovuus on maskuliinista ja pehmeys feminiinistä. Kontrolli on miehen ominaisuus, vastaanottavuus naisen. Mutta tämä jako ei kestä tutkimista. Se on kulttuurinen kaanon, ei psykologinen totuus. Taide, psykologia ja filosofia todistavat päinvastaista: feminiinisyys ja maskuliinisuus eivät ole sukupuolia vaan sävyjä, virityksiä, muotoja, saman kolikon kaksi puolta. Ne voivat asettua keneen tahansa, missä tahansa yhdistelmässä. Niiden harmonia on ihmisyyden täyteläinen resonanssi, ei yksioikoinen stemma. Parisuhteessa ei tarvitse kummankaan olla kaiken aikaa se vahvempi, se joka tietää ja päättää.

Lapsi ei synny feminiinisenä tai maskuliinisena. Hän syntyy herkkyytenä, joka ottaa vastaan maailman ja etsii muotoa, jolla vastata siihen. Vasta kulttuuri alkaa kirjoittaa käsikirjoitusta: pojalle annetaan rytmi, joka ei saa horjua; tytölle melodia, joka ei saa häiritä. Mutta entä jos tytön maailma rakentuu jännitteisistä murroskohdista ja pojan sisin sykkii avoimuutta ja helliä kerrostumia? Entä jos ihmisessä ei ole koskaan ollutkaan vain yhtä kulkua, vaan monitasoinen kokonaisuus, joka kaipaa tulla kuulluksi?

Kulttuurihistoria on täynnä malleja, joissa feminiininen ei ole ihminen vaan allegoria. Hiljainen äiti, uhrautuva vaimo, siveä neitsyt – tai toisaalta viettelevä noita, arvaamaton lutka, synnin ruumiillistuma. Nämä eivät ole ihmiskuvia vaan kulisseja, joilla yhteiskunta tukee omaa sävellystään. Ja kulisseissa ei saa liikkua väärään tahtiin. Siksi niin moni ihminen joutuu hylkäämään osia itsestään: miehisyydestään herkkyyden, naisellisuudestaan voiman. Näin syntyy psykologinen dissonanssi – ihminen, joka ei ole kosketuksissa omaan dynamiikkaansa.

Sabina Spielrein kirjoitti feminiinisyydestä voimana, joka ei ole passiivista vaan transformatiivista. Naisen rooli ei hänen mukaansa ollut vastaanottaa vaan muuttaa, synnyttää uutta maailmaa psyyken rajapinnassa. Tämä käy ilmi myös kehityspsykologiassa: tytöt eivät ole automaattisesti empaattisempia, mutta he oppivat säätelemään tunteitaan sosiaalisen mallin kautta. Pojat eivät ole luontaisesti kilpailullisempia, mutta heitä rohkaistaan siihen – samalla tukahduttaen varhaiset affektiiviset yhteydet, joita lapsi tarvitsee kasvaakseen eheäksi. Kuten kehityspsykologi Niina Junttila on todennut: "Me emme opeta poikia puhumaan tunteistaan. Me opetamme heidät vaikenemaan."

Tällainen tukahdutus ei tapahdu ilman seurausta. Maskuliinisuuden kieltäminen pehmeydestä tuottaa kovuutta, joka ei kanna, ei anna ilmaista tunteista kuin vihaa. Feminiinisyyden kieltäminen voimasta tuottaa alistumista, joka ei toimi. Se tuottaa tyttöjä, jotka eivät koskaan koe olevansa sopivia.

Muinaisessa kiinalaisessa filosofiassa yin ja yang eivät olleet sukupuolia vaan energioita – liikettä ja hiljaisuutta, sisäänpäin vetäytyvää ja ulospäin suuntautuvaa, kumpikin tarpeellinen, kumpikin toistaan täydentävä. Se ei ollut hierarkia, vaan hengittävä kokonaisuus. Ehkä meidän pitäisi vihdoin oppia sama: että ihmisyyden syvin muoto ei löydy sukupuolista, vaan niiden välisestä soinnista.

Tämä ei ole pelkästään yksilön kysymys. Se on myös pedagoginen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen haaste. Niin kauan kuin opetamme pojille, että he ovat kovia, ja tytöille, että he ovat pehmeitä, viestimme heissä olevan valmiiksi epäsopivia osia. Silloin emme tue lapsia kasvussa – vaan rakennamme ongelmaisia, rajoittuneita ihmisiä. Parisuhteita niinkuin palapeliä sahaamalla osat väkisin sopiviksi, mutta rikkinäisiksi.

.