Sodankäynnin taito / Moderni Ryöstöretki

"The greatest victory is that which requires no battle."

– Sun Tzu, The Art of War

Moderni sota ei enää kutsu itseään sodaksi – vaan "terrorisminvastaiseksi operaatioksi", "interventioksi". Se ei ole kauhea asia, jota halutaan välttää – se on instrumentti. Se on taktinen harhautus, tarkoitus himmennetty, ja lankeamme manipulaatioon hyvin helposti. Ainoa ydinaseita käyttänyt valtio iskee "estääkseen toista maata kehittämästä sellaista", ja lähdemme valtio toisensa perään hokemaan perässä, että hyökätyllä maalla ei saa koskaan olla ydinaseita. Emme osaa kyseenalaistaa, ajattelemme niin kuin käsketään.

Sun Tzun teos ei ole voimankäytön opas, vaan hillinnän ylistys. Siinä fyysinen sota on viimeinen keino, ei strateginen ensivaihe. Johtajuus mitataan siinä, kuinka moni säästyy kuolemalta – ei siinä, kuinka paljon saa hävitettyä. Vastustaja on ihminen, jolla on älyä, kunniaa ja oikeus puolustaa itseään. Häntä pyritään voittamaan ymmärtämällä, strategialla, ei murskaamalla. The Art of War on sodankäynnin kirja humanistille: tarkka, varoittava, psykologinen. Vihollinen ei ole este, vaan haastaja, vastustajan kansa ei ole vihollinen, vaan liittolaiseksi houkuteltava. Siksi taitava voitto saavutetaan ennen kuin taistelua edes tarvitaan.

Valitettavasti Sun Tzun opit antavat välineet myös niille, joilla ei ole minkäänlaista moraalia tai kunnioitusta elämää kohtaan.

"All warfare is based on deception."– Sun Tzu

Psykopaattinen, narsistinen lukija ottaa tästä tietenkin kopin, eikä kaihda keinoja. Heille on aina olemassa vääränvärisiä, vääräuskoisia, villejä, liian liberaaleja... ..joista on syytä hankkiutua eroon jollain verukkeella. Juuri siksi on tärkeää erottaa oikeutettu puolustussota ja rikollinen hyökkäyssota toisistaan. Puolustautuminen on inhimillistä ja perusteltua. Terrorismi on uusi nimi mafiaperheiltäkin tutulle kostonkierteelle, joka on pohjattoman surun julmin muoto. Sen sijaan hyökkäys, joka naamioidaan turvallisuusoperaatioksi tai interventioksi, mutta jonka todellinen tavoite on kontrolli resursseista, on yksiselitteisesti rikollinen. "Ennaltaehkäisevä" isku ei ole puolustussotaa, se on teatteria.

Ei ole olemassa hyökkäyssotaa, jonka tavoitteena olisi rauha.

Kukaan ei hyökkää turvallisuuden vuoksi, vaan vallan takia. Tämän eron tunnustaminen on nykyisin poliittisesti vaikeaa, koska vaalimme yhteistyötä ja riippuvuussuhteita etiikan kustannuksella – emme voi tuomita. Hyökkääjä vain rohkeasti syyttää kohdettaan siitä, mihin itse syyllistyy, ja katselemme puhdasta narsismia rähmällämme.

Moderni Ryöstöretki

Jos nykyajan ryöväyssodalla olisi oma oppikirja, se ei alkaisi varoituksesta – vaan kartasta. Ei strategiseksi vaan logistiseksi. Sota ei olisi sota, vaan operaatio luonnonvarojen hallitsemiseksi. Täältä saa öljyä, täältä mineraaleja, tuonne kivan lomakohteen. Inhimillisyys, paikallinen kulttuuri, luonnonsuojelu eivät ole riskejä, vaan heikompien mielten häiriöitä – haitallisia tekijöitä bisnekselle.

Kolonialismin henki ei ole kadonnut – se on vain mutatoitunut. Enää ei perusteta siirtomaita, vaan rakennetaan "turva-alueita", "tukikohtia", "infrastruktuurihankkeita". Mutta tavoite on sama: resurssien haltuunotto ja alistaminen. Nykyinen ryöväyssota ei kanna lippua, vaan lehdistötiedotetta.

Hyökkäyssotaan valmistautuminen on tunnustus siitä, että tavoittelee hyötyä.

Sun Tzu opetti rakentamaan sillan, jota pitkin vihollinen voi vetäytyä. Uudessa sodassa vetäytyminen on PR-riski. Siksi suljetaan reitit, ammutaan ja raiskataan siviilit, siivotaan silminnäkijät. Jos et tee yhteistyötä hyökkääjän ehdoilla, et ansaitse elää. 

Sun Tzu varoitti tuhoamasta maata, jota haluaa hallita. Uudessa sodassa juuri tuho on se, millä saa kaiken. Kun infrastruktuuri tuhotaan, voidaan rakentaa uudelleen – sopimuksilla, joista hyötyvät omat yhtiöt. Taloudellinen kontrolli korvaa hallinnan. Ja silloin sota ei pääty, vaan yksityistyy.

Psykologisesti tämä kertoo paljon: sodankäynnin tarkoitus ei enää ole voitto, vaan valvonnan jatkuvuus. Ihmismielen näkökulmasta tapahtuu eräänlainen siirtymä: sodan alkuperäinen pakko muuttuu mielihaluksi, eikä se halu enää lopu. Maailman vauraimmat haluavat polttavalla vimmalla lisää.

Dehumanisaation psykologia

Vanha sotataito perustui inhimillistämiseen – uuden logiikka alkaa dehumanisoinnista.

Psykologisesti siirrytään empatiasta objektointiin. Vihollinen ei enää esiinny kasvoilla tai äänellä, vaan terminä: "uhka", "kohdealue", "turvaton vyöhyke". Tämän jälkeen tappaminen ei tunnu samalta. Se ei ole enää teko, vaan toimenpide.

Sun Tzu: "Treat your men as your own beloved sons."

Ryöväyssota: Sotilaat ovat expendable assets – kulutusyksiköitä, joiden kuolemasta jää jäljelle grafiikka ja muistovideo.

Psykologinen ero: lojaalius ei synny kunnioituksesta vaan pelosta tai pakosta.

Kun ihminen muuttuu resurssiksi, hänen kärsimyksensä ei enää kuulu tappion hintaan. Se on osa kulurakennetta. Sodankäynnin kieli on nykyisin retoriikkaa, ei realismia. On helpompi aloittaa sota, kun se ei ole sota.

"We don't need legitimacy. We exist. Therefore we are legitimate."

– Menachem Begin, Israelin pääministeri (1977–1983)

Beginin toteamus ei jäänyt metaforaksi – se on käytännön sodan viestinnällinen perusta. Kun olemassaolo julistetaan riittäväksi oikeutukseksi, mikään ei enää estä. Tapahtuma ei tarvitse oikeutta, kun tarina on hallussa. Hyökkäyksestä tulee ennaltaehkäisevää puolustussotaa, jota ei tietenkään voi pitää terroristisena – terroristejahan tässä torjutaan. Siksi sota ei tapahdu pelkästään taistelukentällä – vaan uutisotsikossa, algoritmissa ja poliittisessa muistissa. Realistisesti ei ole olemassa kirurgisia iskuja, on vain tappokäskyjä.

Sisältäpäin hajottaminen – halvin sota

Sun Tzun mukaan huonoin strategia on hyökätä linnoitettuun kaupunkiin, usein tulkittu niin, ettei kannata yrittää rikkoa mikä on ehjää.

Tämä ei autoritäärisille vallanhaluisille johtajille tarkoita, ettei hyökätä: ei lähdetä perinteiseen sotaan vaan aloitetaan maltillisesti informaatiovaikuttamisella. Syötetään kaaosta – kansa tappelee keskenään. Kylvetään epäluottamusta – kansa ei luota mediaan. Ruoki ääripäitä, hajota yhteinen kieli, identiteetti, me-henki. Saat valtion, joka ei tarvitse valloittajaa – se luhistuu itse. Tätä olemme nähneet Venäjän harjoittamana strategiassa, jossa ei hyökätä ensisijaisesti rajoille, vaan sisään: horjutetaan poliittista järjestelmää, kylvetään eripuraa, edistetään populismin nousua. Tunnepitoisella isänmaallisella hengennostatuksella syntyy populistisia hämäyspuolueita, joiden avulla yhteiskunta jakautuu yhä syvemmin, ja jotka hyökkäävät valtaa saatuaan valtion sivistykseen, ihmisoikeuksiin ja perusturvaan. Se ei vaadi piiritettyä linnoitusta, armeijaa, pommeja – vain tarpeeksi säröjä sisältäpäin. 

Tätä on nähty Yhdysvalloissa, Suomessa, monissa Euroopan valtioissa. Kun instituutioihin ei enää uskota, totuus on mikä tuntuu mieleiseltä, viha on rohkeutta, kansa on ajettu vähintään henkiseen sisällissotaan ja ryövätty samalla köyhäksi. Linnoitettuun kaupunkiin voi nyt rauhassa kävellä sisään.

Joko Sun Tzun oppi elää – mutta sen tulkitsijat ovat myrkyllisiä, tai kolonialismin perijöillä on käytössä aivan toiset oppaat, ehkä fasistisemmat. Enää ei kysytä, miten sota vältetään, vaan miten se voidaan naamioida. Ja lopulta, jokainen sodankäynnintaidon hallinnut imperiumi on kaatunut, sydämet tyhjänä hienoimman strategian tieltä.

Inhimillinen sota ei tavoittele voittoa, ei hyökkää, ei käy sotaa ylpeänä, vaan ainoastaan jos se on viimeinen keino puolustaa jotakin hyvää.

Inhimillisten arvojen puolustajilla on kynä ja lakikirja, psykopaateilla ydinpommi ja rikosrekisteri. Rauha ei tule hyökkäämällä, mutta ei myöskään toivomalla.

Polarisaatio - Kiusaamisen kulttuuri

Kuvitellaan seuraava tilanne: koululuokka, jossa on kolmekymmentä oppilasta.

Seuraavaksi vaihdetaan lapset heidän vanhempiin. Pannaan tämä kirjava porukka aikuisia koulunpenkille tekemään samoja tehtäviä. Vuorotellaan, jaetaan vuoroja, kuunnellaan toista, ei puhuta päälle ja puhelin pois. Tehdään ryhmätöitä, ollaan toverillisia, välkällä pitää ottaa kaikki mukaan leikkiin. Et voi istua kaverin viereen, et voi valita ryhmätyötiimiä.

Siitä tulee sota.

Luokkassa istuu rinnakkain ihmisiä vasemmalta ja oikealta ja kaikkea siltä väliltä. On rasisteja, misogynistejä, uskovaisia, perinteisiä sukupuolirooleja ja heteronormia tiukasti ajavia, ja lihaa syöviä. Seassa vegaaneja, feministejä, luonnonuskoisia, sateenkaarivanhempia, maahanmuuttajia. Toisilla on pari audia ja miljoonatalo omalla uima-altaalla, toiset ulosotossa.

Ei onnistu edes kokonaista päivää, saatika sitten vuosien koulutaivalta.

Aikuiset eivät tule enää ollenkaan toimeen toisten kanssa, joilla on erilainen arvomaailma, historia tai tunneilmaisu. Emme enää yritä ollenkaan. Ja juuri siksi emme kykene enää opettamaan sitä lapsille. Lapsilta toivotaan moraalista ylemmyyttä, jota ei itse pystytä toteuttamaan. Kukaan ei ota vastuuta mistään ja kaikki on aina jonkun toisen vika. Pyydetään hyvyyttä, jota ei mallinneta. Kielletään syrjintä, vaikka omassa keskustelukulttuurissa naureskellaan jatkuvasti erilaisuudelle. Lapsilta vaaditaan ryhmätaitoja, vaikka koko aikuisten yhteiskunta on polarisaation halkoma.

"Jos haluat että sinua kuunnellaan, on parasta itse ensin kuunnella."

– Rölli

Meillä on tästä hyvä esimerkki, kun erilaiset aikuiset joutuvat tekemään töitä yhdessä, eduskunta. Jos sovellettaisiin koulun järjestyssääntöjä opposition ja hallituksen väliseen kanssakäymiseen, istuntoja olisi pakko keskeyttää jatkuvasti, jälki-istunnossa istuttaisiin päivittäin. Saisikohan koko oppositio - hallitus työnjakoa olla olemassa, vai pitäisikö kaikki sittenkin ottaa mukaan? Puheenvuoroja saa vain viittaamalla, puheenjohtaja ei saa valikoida kuka puhuu enemmän. Ei päällehuutoja, ei ölinää. Toisten puhetta kuunnellaan hiljaa ilman puhelimen räpläämistä. Ja jos ei käyttäydy, tulee vilma viestiä. Tuloksia pitää saada yhdessä kenen tahansa kanssa, ei omien kavereiden. Työ ei kelpaa jos se ei ole asiantuntevaa ja perustu faktoihin, lähteet oikein merkittynä. Ei voi kirjoitella faktana mielipidettä. Ei saa omaa tahtoa läpi vaan koska haluaa. Osaamisesta saisi arvosanan tai jäisi luokalle jos ei opi.

En ole varma pitäisikö itkeä vai nauraa. Sillä juuri ne säännöt, joita pidämme perusteltuina lapsille, ovat meille aikuisina aivan mahdottomia. Me emme halua jaksaa tai yrittää enää yhteistoimintaa, joka ei perustu samanmielisyyteen. Meidän solidaarisuutemme toimii vain, kun ryhmä on homogeeninen. Me olemme unohtaneet, mitä on empatia, joka ylittää erilaisuuden. Ja juuri siksi kiusaaminen ei katoa koulusta, vaikka kuinka tehdään kampanjoita ja julistetaan että nyt on kiva koulu.

Kiusaus ei ole vain yksittäisten pahojen, ongelmaisten lasten teko. Se, ettei poika halua oppia ainakaan naisopettajalta yhtään mitään, ei ole koskaan lapsen omaa keksintöä. Se on suora seuraus siitä, mitä me olemme antaneet omalla esimerkillä, olemme mallintaneet kilpailua, poteroitumista, klikkiytymistä, ivallista puhetta ja sosiaalista ulossulkemista kaikkialla. Se on opittu taito, imetty meiltä, aikuisilta.

"Kiusaaminen ei ole yksilön patologia vaan yhteisön äänettömästi sallima ilmiö."

– Juha Perttula, kasvatuspsykologi

Kiusaaminen on usein epäturvallisen yhteisön tuote. Jos ryhmässä ei ole tilaa haavoittuvuudelle tai erilaisuudelle, syntyy tarve hakea voimaa kontrollista. Jos kotona vastaus lähes kaikkiin tilanteisiin on väkivalta tai halveksunta, ei kiusaajalla ole mitään muita malleja, joilla reagoida. Kun ei uskalla olla oma itsensä, on helpompi määrittää joku toinen alempiarvoiseksi. Kiusaus on yritys hallita omaa pelkoa epävarmassa ryhmässä. Mutta jos kukaan ei tee sille rajaa, siitä tulee normi. Ja jos aikuiset eivät tunnista omaa osuuttaan, se jatkuu. Et voi kotona laukoa vihamielisiä mielipiteitä toisista ihmisistä tai kuitata toisten mielipiteet tyhmiksi ja silti odottaa, että lapsesi toimii koulussa kunnioittavasti kaikkia kohtaan. Et voi loukkaantua joka kerta, kun tiede ei vastaa mielipidettäsi asiasta ja odottaa, että lapsesi uskoo koulussa mitään tietoa. Lapsi elää vanhempiensa katseessa, ja opettelee loistamaan siinä.

Kiusaaminen on seuraus siitä, että kasvatamme yksilöitä, mutta unohdamme kasvattaa yhteisöä. Me kysymme lapselta, miten hän onnistui kokeessa, mutta emme kysy, miten hän auttoi kaveria. Emme kerro lapselle, miksi ihmiset ovat erilaisia, eri mieltä tai että siitä olisi kenties jotakin hyötyä. Emme näytä mallia miten toimimme hyvin ihmisten kanssa, joiden kaikkia näkemyksia emme voi allekirjoittaa. Emme enää ymmärrä, että erilaisuuden arvostaminen ja yhteisen sävelen etsiminen ovat välttämättömiä taitoja ihmisten kanssa toimimisessa – emmekä siksi osaa niitä myöskään opettaa.

Kiusaaminen ei synny pahantahtoisuudesta, vaan huonosta esimerkistä. Se on oire yhteisöstä, jossa ei kanneta vastuuta yhteisestä tilasta. Ja vastuu alkaa meistä aikuisista – ei pelkkänä puheena, vaan tapana elää ja kohdata toiset.

"Lapset oppivat vihaamaan, kun he kuulevat vihaa puheissamme, näkevät sitä teoissamme ja aistivat sen hiljaisuudessamme."

– Barbara Coloroso (kirjasuositus: The Bully, the Bullied, and the Bystander)

Ihmisenä oleminen ei ala identiteetistä, vaan perustavasta tarpeesta tulla nähdyksi toisen katseessa. Kun tämä kohtaaminen puuttuu, ihminen rakentaa minuuttaan vertailemalla ja erottelemalla – ei yhteyden, vaan erottautumisen kautta. Se synnyttää vieraantumista, jossa subjektiivinen henki jää vaille peilausta objektiivisessa hengessä. Toiset ihmiset eivät näyttäydy enää mahdollisuutena, vaan uhkana – eikä yhteys synny, koska Hegelin kuvaama hengen liike ei kanna yli yksilön.

Yhteys jää haaveeksi, koska yhteistä kieltä ei enää muodostu. Yhteys erilaisiin ihmisiin syntyy kunnioituksesta ja pelisäännöistä - yhteistyökyvystä.

Ajassamme subjektiivinen henki jää ilman todellista vastakaikua. Sisäinen maailma ei kohtaa jaettua todellisuutta, koska objektiivisen hengen kenttä – instituutiot, normit ja säännöt – ei enää rakennu yhteisöllisyyden, vaan yksilön selviytymisen varaan. Kun arkea ei jaeta, minuutta ei kehitetä suhteessa toiseen, vaan suhteessa uhkaan. Näin syntyy erillisyyttä, joka ei ole autonomiaa vaan pelkoa.

"He who cannot put his thoughts on ice should not enter into the heat of dispute."

– Friedrich Nietzsche

Yhteiset rakenteet eivät enää kanna merkityksiä vaan kilpailevat niistä. Ne eivät ole yhteisen hengen heijastuma, vaan sirpaloitunut kenttä, jossa yhteys yksilöiden välillä katoaa. Absoluuttinen henki – se, mikä voisi ylittää yksilön ja instituution ristiriidan yhteiseksi ihmisyydeksi – ei pääse esiin, koska kumpikaan pohja ei kanna. Ja kun tämä katkos jää tunnistamatta, menetämme mahdollisuuden rakentaa mitään, mikä olisi yhteistä ja kestävää.

Kiusaus on merkki siitä, että tämä kohtaaminen on estynyt. Että yhteys yksilöiden välillä ei kanna, ja että yhteiset rakenteet eivät enää tue sen syntymistä. Kun yksilö ei tunne itseään kannatelluksi, hän alkaa kontrolloida – itseä, muita, ympäristöä. Ja juuri tästä maaperästä kiusaaminen, kuten kaikki muukin vallankäyttö nousee. Siksi ratkaisu ei ole pelkkä kielto tai rangaistus, vaan kulttuurinen käänne: paluu kohti yhteyttä, jossa toisen ihmisyyden tunnistaminen on tärkeämpää kuin samanmielisyys.

Maailma ei ole parempi jos kaikki ovat samaa mieltä - vaikka väkisin.

"We’re different behind the eyes, but we all cry the same tears."

– Black Sabbath

Ei voi kasvattaa käyttäytymällä itse miten sattuu ja ulkoistamalla kaiken kasvatuksen koululle. Ei voi kasvattaa pelkällä puheella tai säännöillä, vaan esimerkillä ja vastuunkannolla.

Kaikki mitä vaadimme lapsilta, tulisi olla meillä itsellä hyvin hallussa.

Munattomat hyvikset – Mukavuudenhalu ja sen hinta ihmiselle

“The choice for mankind lies between freedom and happiness and for the great bulk of mankind, happiness is better.”

- George Orwell, 1984

"The world will not be destroyed by those who do evil, but by those who watch them without doing anything to stop them"

-Albert Einstein

Haluamme ajatella, että riittää kun olemme yksityiselämässämme kohteliaita, ahkeria, ystävällisiä ja lainkuuliaisia. Että jos emme ilku tummaihoisia, jos lajittelemme jätteet ja hymyilemme naapurille, maailma kyllä korjaa itsensä. Tämä illuusio johon tuudittaudumme antaa meille rauhan elää mukavasti – samalla kun luovutamme vastuun toiminnasta jollekin muulle. Joku muu taistelee ja puolustaa. Joku sellainen, ehkä vähän eksentrinen, räväkkä, jolla on kova tunteen palo jollekin asialle, joku joka ei aina käyttäydy niin sivistyneesti..

Fiksuimmat ihmiset lankeavat usein rajuimmin – eivät tietämättömyyteen, vaan mukavuuteen. Illuusioon, että jos vain pysyy rauhallisena, hiljaa ja kohtuullisena, voi välttää ongelmat ja konfliktit. Jaamme "keep calm" meemejä huumorilla tajuamatta, että oikea aika raivostua oli eilen. Jos meitä ottaa jokin päähän, valitamme asiasta hetken kahvitauolla, ja menemme takaisin töihin, business as usual. Turvassa ja rauhassa piilee kuitenkin ansa: pahuus kukoistaa aina siellä, missä älykkyys väistelee, sovittelee, ei ota kantaa. Se tietää, että älykkäät epäröivät, odottavat merkkiä reagoida niinkuin sammakot kuumenevassa vesikattilassa, keskustelevat suvaitsevaisuuden ja myötäsyyllisyyden rajasta niin kauan, että raja on jo ylitetty ja kaikki, mitä oli pelastettavissa, on palanut.

Hyvä ihminen ei voi hyvin keskittymällä vain itseensä ja omiin läheisiin, jos hänen yhteisössään toiset voivat sietämättömän huonosti, ei vaikka kuinka meditoisi, liikkuisi ja söisi hyvin. Se, että yhä useampi kykenee voimaan hyvin puuttumatta mihinkään, vaikka ympärillä ihmiset kärsivät, ei ole kehitystä – se on eräänlainen moraalinen hermovaurio. Kyse on erosta egosentrisen ja eettisen subjektiuden välillä: edellinen suojelee omaa elintilaa, jälkimmäinen tunnistaa itsensä toisten kautta. Ihminen myös suojelee omaa rauhaa dissosioimalla, irrottaa oman hyvinvointinsa muiden kohtalosta – koska yhteys siihen tuottaisi liikaa ahdistusta, eikä mukavuus siedä dissonanssia.

"Hope is taking action"

-Greta Thunberg

Moni kuvittelee, ettei hänen tarvitse puolustaa oikeuksia, koska joku muu tekee sen kuitenkin. Että yhteiskunta säilyy jotakuinkin toimivana, vaikka itse ei koskaan osoita mieltä, ei kirjoita valituksia, ei seiso barrikadeilla. Että lakko on itsekästä vaikka työnantajan osingot eivät korreloisi tekijöiden kitupalkkojen kanssa millään lailla, aktivismi lapsellista, noloa ja mielenosoitus jotain, mitä "radikaalit, hihhulit" tekevät koska eivät varmaan käy töissä. On helpompaa pitää järjestelmäongelmia yksittäisten ihmisten vikana, kuin myöntää, että me kaikki elämme järjestelmässä, jonka olemme kollektiivisesti sallineet rappeutua.

"We can’t save the world by playing by the rules, because the rules have to be changed"

-Greta Thunberg

Meidät on opetettu miellyttämään työnantajaa jo työhaastatteluikäisinä. Olemme niin pitkään halunneet introjektoida "yrittäjämäistä asennetta" työntekijän persoonaan, että olemme vahingossa asentaneet sinne onnellisen orjan mentaliteetin – kuuliaisuuden, sopeutumisen ja riskien karttamisen. Oikeasti yrittäjämäinen asenne vaatisi itsenäistä ajattelua, omaperäisyyttä ja vastuunottoa – juuri niitä, jotka on kansalaisista kitketty. Jos pidämme lakkoa vastuuttomana, emme ymmärrä vastuusta enää yhtään mitään.

Ei ole vastuullista alistua. Ei ole kunnollista vaieta. Ei ole kypsyyttä pitää järjestelmää arvokkaana vain siksi, että se on olemassa. Ja kun emme puolusta jotain, menetämme sen – ei vuosikymmenessä, vaan yhdessä hetkessä. Historia toistaa itseään vain koska haluamme elää laput silmillä ja tulpat korvissa.

Kun hallitus polkee työehtoja, tuhoaa ympäristöä ja leikkaa kaikkein heikoimmilta, suuri osa kansasta katsoo mieluummin muualle. Toiset jopa taputtavat – koska uskovat yhä siihen valheeseen, että rikkaat luovat työpaikkoja ja että voimme kaikki olla rikkaita, jos vain ahkeroimme ja tottelemme tarpeeksi. He todella uskovat valheeseen, että on vastuutonta huolehtia muista, että velka on paljon vakavampi asia kuin ihmishenki. Kuinka monen vastaantulijan täytyy sekoilla uusissa muuntohuumeissa ennenkuin osaamme ajatella asiasta muuta, kuin ettei kyseinen henkilö nyt oikein ole jahdannut tavoitteitaan tai kehittänyt omaa parasta versiota itsestään. Missä vaiheessa huomaamme, ettei voida hyvinä ihmisinä elää tyytyväisinä tilanteessa, jossa toisilla ole kattoa päänsä päällä tai ruokaa, samaan aikaan kun me valitsemme erikoislattea vaihtelun vuoksi. Kyllä, empatia kiskoo sinut epämukavuusalueelle, mutta myös takaisin ihmisyyteen.

Rajuille varallisuuseroille pitäisi uskaltaa sanoa ei, vaikka joku kutsuisi kommunistiksi. Lakkoa pitäisi tukea, vaikka media sättisi. Mieltä pitää osoittaa kadulla, vaikka se olisi hieman epämukavaa. Fasismille pitää uskaltaa sanoa ei – ei sen jälkeen, kun ihmisiä kerätään rajattuun paikkaan menettämään henkensä, vaan silloin kun aavistus vielä varjostaa ilmaa.

Euroopan unionin puolustuskyvyttömyys on tehnyt siitä riippuvaisen Natosta – ja juuri tästä epäitsenäisyydestä kumpuaa kyvyttömyys sanoa ei. Kun oli tilaisuus puolustaa omia arvoja, NATO:n pääsihteeriksi sittemmin valittu, Alankomaiden entinen pääministeri Mark Rutte kutsui Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpia “daddyksi” yksityisviestissä, jonka Trump tietenkin mielissään itse julkaisi. Tämä ei ollut harmiton heitto, vaan paljastava hetki: riippuvuussuhde tuottaa mielistelyä, vaikka vastapuolella istuisi autoritaarinen valta, joka toimii täysin Hitlerin käsikirjan mukaan – dehumanisoimalla vähemmistöt, lietsoen vihaa, kieltäen historian ja rakentaen järjestelmällistä sortoa normalisoinnin varaan.

Jos emme tuomitse täysin arvojemme vastaista toimintaa vain siksi, että olemme riippuvaisia toisten aseista, meillä ei enää ole arvoja, joita puolustaa.

YK vaikenee. EU vaikenee. Ja Suomi vaikenee. Meillä on hallitus, joka ei uskalla sanoa pienemmillekään hallituspuolueille ei – koska mukavuus ja valta on tärkeämpää kuin moraali. Olemme tyytyväisiä uutispimentoon maailman kauheuksista, ja naurahdamme loppukevennyksille, kunnes itseemme osuu.

Kolumbian presidentti Gustavo Petro sanoi 16. heinäkuuta 2024 pitämässään puheessa Haagin kansainvälisessä oikeudessa:

"Se, mitä näemme Gazassa, on harjoitus siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu niille, jotka pakenevat etelän maista ilmastokriisin vuoksi. Rikkaat maat ovat jo normalisoineet siirtolaisten tukahduttamisen, ja barbariaa käytetään järjestelmällisesti suojellakseen fossiilista elämäntapaansa. Gaza on koe, ei poikkeus."

Petro on oikeassa. Tämä aika määrittelee, minkälainen ihminen olit kun sinua tarvittiin.

"And the pain that is all around you, is the pain that you ignore."

-Pink Floyd, On The Turning Away