Työ, tuki vai varkaus

Ihmisellä on kautta aikain ollut kolme vaihtoehtoa, kun tarvitaan jotain mitä itsellä ei ole tai mitä ei kykene itse tekemään. Ensimmäinen vaihtoehto on vaihtaa. Tehdään jotain, mitä osataan hyvin, ja annetaan se toiselle vastineeksi siitä, mitä tarvitaan. Nykyään tuo vaihto ei tapahdu oravannahoilla tai muilla tavaroilla vaan rahalla. Tämä on se tie, jota kutsutaan työksi, yrittäjydeksi tai kaupankäynniksi. Se on ainoa vaihtoehto, jossa omia vahvuuksia voidaan käyttää aidosti ja saada vastineeksi elämän tarvikkeita.

Toinen vaihtoehto on pyytää. Anellaan, kerjätään tai haetaan tukea. Tämä vaihtoehto on hyvä ja tarpeellinen silloin, kun ei kyetä tekemään toisille arvokasta. Siihen kuuluvat tilanteet kuten vammaisuus, invaliditeetti, mielenterveysongelmat tai sairaudet. Se ei ole häpeällistä. Se on inhimillisyyttä. Yhteiskunnan sivistystaso todella mittaantuu sillä, kuinka kohtelemme heikointa jäsentä.

Kolmas vaihtoehto on ottaa väkisin. Varastetaan, ryöstetään tai tehdään rikoksia. Tämä tie jää yleensä viimeiseksi vaihtoehdoksi, kun ensimmäiset kaksi eivät enää tuo elantoa pöydälle. Osa jää silti toteuttamaan työn ja vaihdantatalouden mallia, vaikka omalla keholla, mieluummin kuin varastaa.

“The purpose of life is not to be happy. It is to be useful, to be honorable, to be compassionate, to have it make some difference that you have lived and lived well.”

– Ralph Waldo Emerson

Kapitalismi ja raha ainoana arvona ja ihmisen mittana tuottavat myös itsessään jo rikollisuutta. Se ei tarvitse seuraavaa hauskaa suomirokkibändiä tai jotain muuta viatonta, toisinaan jopa kansallisidentiteettiä vavhistavaa luovaa purkautumaa. Kulttuuri kirjaimellisesti moukaroidaan shoppailukeskusten alle. Se tuottaa rikollisuutta suoraan, koska se asettaa rahan ainoaksi arvoksi. Kun ihmisen arvo mitataan vain sillä, paljonko hän tuottaa rahaa, kuinka kalliit vaatteet on päällä, ne jotka eivät tuota joutuvat joko pyytämään tai ottamaan väkisin. Yhteiskunnan arvot eivät ole neutraaleja. Ne luovat paineita ja ne luovat myös murtumia, tästä syystä kaikkea nuorisorikollisuutta tulee tarkastella heille annettujen arvojen, tavoitteiden ja mallien kautta. Monesti heidän touhut ovat ratkaisuja, vaikkakin rajuja.

“The quality of a society and of its culture will depend on the status of its unemployed.”

- Ivan Illich

Helmikuussa 2026 Suomessa oli 312 000 työtöntä. Työttömyysaste oli 10,9 prosenttia. Toukokuusta alkaen Kelan peruspäiväraha ja työmarkkinatuki korvautuvat uudella yleistuella. Yleistuki vastaa suuruudeltaan aiempia tukia eli noin 37,21 euroa päivässä eli keskimäärin noin 800 euroa kuukaudessa. Tuen saanti on kuitenkin aiempaa tiukemmin tarveharkintaista, ja pääomatulot sekä muut tulot voivat vähentää tai estää tuen kokonaan. Leikkaukset ovat olleet kovat. Samalla oikeistohallituksen politiikka on korostanut aktiivisuutta ja yrittäjyyttä ikään kuin jokainen voisi vain päättää treidata osakkeilla tai perustaa firman. Mutta entä jos ei osaa. Entä jos ei jaksa. Entä jos se, mitä osaa, ei enää kelpaa kenellekään.

“The mystery of human existence lies not in just staying alive, but in finding something to live for.”

– Fyodor Dostoyevsky

Tässä kohtaa malli muuttuu vaaralliseksi. Kun ensimmäinen tie vaihtoon on tukossa ja toinen tie tukeen kapenee, kolmas tie alkaa näyttää yllättävän järkevältä. Ei vain taloudellisesti. Myös eksistentiaalisesti.

Robert Merton kuvasi jo 1930-luvulla rasitusteoriaa eli strain-teoriaa. Yhteiskunta asettaa kaikille saman kulttuurisen tavoitteen: menestys, raha ja kulutus ovat niitä asioita, joita jokaisen odotetaan tavoittelevan. Samalla se kuitenkin rajoittaa legitiimejä keinoja tuon tavoitteen saavuttamiseen. Kun tavoitteen ja keinojen väliin syntyy kuilu, syntyy sisäinen jännite. Yksi sopeutumistapa on innovaatio: kun hyväksytyt keinot eivät toimi, keksitään uusia, jopa laittomia tapoja päästä samaan päämäärään. Rikollisuus ei ole tällöin yksilön luonteen vika tai moraalinen lankeemus. Se on looginen seuraus järjestelmästä.

“Köyhyys on rikoksen ja vallankumouksen äiti”

—Aristoteles

Foucault näki vastaavan ilmiön biopolitiikkana. Hyvinvointivaltio ei ole koskaan ollut pelkkä lempeä auttaja, joka jakaa apua ilman ehtoja. Se on ollut mekanismi, joka muokkaa ihmisistä tuottavia ja itseään hallitsevia subjekteja. Nyt tuo mekanismi on muuttumassa. Valtio vetäytyy auttamasta ja julistaa uuden käskyn: ole aktiivinen, ole yrittäjä, ole treidaaja tai katoa tilastoista. Se ei vain hillitse, vaan tuottaa ja optimoi elämää talouden tarpeisiin. Iso toinen, joka aiemmin lupasi jonkinlaista turvaa, lopettaa lupauksensa. Subjekti jää yksin puutteen kanssa.

Freud kirjoitti teoksessaan "Sivilisaatio ja sen tyytymättömyys", että jokainen sivilisaatio perustuu vaistojen tukahduttamiselle. Aggressio, libido ja perusvietit on pakotettava sopusointuun yhteiskunnan vaatimusten kanssa. Kun tukirakenne pettää, tukahdutettu palaa takaisin. Se voi purkautua ulospäin aggressiona tai sisäänpäin täydellisenä romahduksena. Suomalainen masokismi on perinteisesti ollut se tapa, jolla olemme sietäneet tätä jännitettä. Kestän, kestän, kestän, vaikka olosuhteet puristavat. Mutta kestämisen rajat tulevat vastaan kun on tarpeeksi kova nälkä ja varallisuuden kontrasti voimistuu.

Nietzsche puolestaan puhuu ressentimentistä. Kun voimaton ei voi toimia suoraan, hän kääntää katkeruutensa sisäänpäin ja alkaa arvostaa heikkoutta hyveenä. Tuet muuttuvat tällöin slave moralityn ilmentymäksi; heikkous korotetaan moraaliseksi ansioiksi, kunnes sekin riisutaan pois. Silloin jäljelle jää vain tahto valtaan, joka etsii tiensä ulos vaikka väkivallalla. Moderni yhteiskunta ei poista ressentimenttiä vaan vahvistaa sitä.

Lacan täydentää tätä kuvaa konstitutiivisella puutteella. Subjekti ei koskaan täyty täysin, koska sen ytimessä on manque, puute, joka ei täyty millään tuella tai esineellä. Kun valtio vetäytyy ja Iso Toinen lopettaa lupauksensa, subjekti kohtaa Realin, sen, mikä jää symbolisen järjestyksen ulkopuolelle. Silloin voi tapahtua transgression, rajoja rikkova teko, joka ei ole pelkkää taloudellista pakkoa vaan yritys kohdata se tyhjyys, jota mikään tuki ei enää peitä.

Kyse ei ole siitä, että tukea ei pitäisi olla. Päinvastoin. Tuet ovat yhteiskunnan vakauttaja ja inhimillisyyden mittari. Ne antavat tilaa sille, että ihminen voi joskus olla heikko ilman että se tuhoaa hänet. Mutta tuet eivät saa olla ainoa vastaus. Jokaiselle pitäisi olla ensisijaisesti mahdollisuus mielekkääseen tekemiseen, siihen ensimmäiseen tiehen, jossa omia kykyjä käytetään ja saadaan vastineeksi elämän tarvikkeita. Että tuilta kannattaa tulla pois, täytyy palkkatyön ja yrittämisen ehdottomasti olla kannattavampaa, vastaus ei ole leikata ihmisiltä ruokaa tai asuntoa alta kannustimeksi mahdottomassa taloustilanteessa.

Tämänhetkinen oikeistopolitiikka leikkaa juuri sitä inhimillistä turvaverkkoa, joka estää rikollisen tien houkutuksen. Se ei vain säästä rahaa. Se tuottaa ulkopuolisuutta ja katkeruutta. Samalla kun kannustetaan ahkeruuteen ja yrittäjyyteen, ei kuitenkaan nosteta arvonlisäveron alarajaa. EU-alueella tuo raja saisi olla jopa 85 000 euroa vuodessa. Silloin yrittäjä voisi elää ihan hyvin ilman yhteiskunnan tukia ja saisi aidosti kasvatettua yritystään ilman jatkuvaa byrokratian ja tukiriippuvuuden puristusta, monet palvelut olisivat myös kuluttajalle tasavertaisemmin mahdollisia. Nyt tilanne on päinvastainen; pienyrittäjää verotetaan järjettömän ankarasti jo pienillä liikevaihdoilla, kun taas tukileikkaukset kohdistuvat juuri niihin, joilta ensimmäinen tie on jo valmiiksi kapea.

Ehkä pitäisi kysyä itseltämme: halutaanko elää yhteiskunnassa, jossa yhä useampi joutuu valitsemaan pimeän tien vai sellaisessa, jossa oman tekemisen väylä on auki kaikille ja yhdessä ylläpidetty tukiverkko, tuet turvana silloin kun niitä tarvitaan. Siinä vastauksessa on koko ero kehittyneen sivilisaation ja kaaottisen barbarismin välillä.

Suomalaisen small talk

Suomalainen ei harrasta small talkia. Näin sanotaan, ja se on ylpeyden asia. Mutta tämä on myytti, jota ylläpitää lähinnä se, että emme tunnista sitä. Meillä se näyttää hieman erilaiselta. Meillä se vaatii kahvin, kasvot ja huumoria.

Kahvi kulkee kaikkialle mukana ja sen kanssa kulkee kaikki muu. Autokorjaamolla odotellessa, hautajaisissa sivupöydän ääressä, kampaajalla, toimiston käytävällä kuppi kädessä, mökin terassilla kesäyönä. Ei tarvita erityistä tilaisuutta eikä erillistä hetkeä. Riittää että on kahvia ja joku toinen ihminen, ja kohta käydään läpi Rumpin viimeisimmät, Kaasa, Stuppi, se Essaijahhi, Puuttini, hallituksen uusin älyttömyys ja naapurin auton parkkeeraus. Tuurnperin Reetan tempaukset. Tämä on suomalainen small talk. Se koskee kaikkea mahdollista, ja se on täysin vilpitöntä.

Aristoteles kuvasi käsitteellä theoria kontemplatiivista havainnointia, tarkkaavaista läsnäoloa maailman tapahtumissa. Kahvipöytäkeskustelu on parhaimmillaan juuri tätä: asiaan perehdytään, sitä pyöritellään, sen absurdius tunnistetaan ääneen. Kukaan ei teeskentele ettei välitä. Välitetään kyllä, ja se näytetään. Se on jo enemmän kuin monessa muussa kulttuurissa, jossa politiikasta ei sovi puhua lainkaan. Arendt kirjoitti julkisesta tilasta paikkana jossa kansalaiset kohtaavat ja puhuvat yhteisistä asioista, ei hallinnon käytävillä vaan siellä missä ihmiset oikeasti ovat. Suomalainen kahvipöytä on tämän epävirallinen versio, agora ilman pylväitä, jossa politiikka elää konkreettisena eikä abstraktiona.

Hegelin objektiivisen hengen liike näkyy tässä selvästi: kahvipöytä on se paikka jossa yhteiskunnallinen todellisuus, lait, päätökset, valtasuhteet, tulee osaksi ihmisten jaettua tietoisuutta. Se ei tapahdu eduskunnan penkillä vaan kahvikupin ääressä, ja se on aivan yhtä todellista. Erich Fromm kirjoitti teoksessaan Escape from Freedom (1941) siitä, kuinka ihminen käsittelee vapauden ahdistusta liittymällä konformistiseen joukkoon. Kahvipöytä tekee tämän lempeästi ja rakentavasti: se luo jaetun todellisuuden, yhteisen katseen maailmaan, tunteen kuulumisesta porukkaan joka kyllä tietää miten asiat ovat. Se ei ole pako vastuusta vaan ihmisen perustarve kuulua johonkin ja tulla kuulluksi.

Kun ranskalainen näkee hallituksen tekevän jotain sietämätöntä, hän pistää työt ja opiskelut seis ja menee kadulle raivoamaan. Suomalainen vääntää asian ensin vitsiksi, sitten vielä älyttömämmäksi, keksii äkkiä vaikka kusidirektiivin ja kurssin jossa opitaan kusemaan suoraan, ja saadaan siitä kusipassi jolla saa sitten luvan kusta. Näin jaksetaan älyttömiä lakeja, huonoa politiikkaa ja leikkauksia jotka kohdistuvat aina samoihin ihmisiin. Purnaamme keskenämme, keksimme nokkelimman vitsin, nauramme hetken ja menemme takaisin töihin. Saatamme jaksaa ja malttaa vähän liikaakin, mutta keino on oikein hieno. Psykoanalyyttisesti tätä kutsutaan reaktiomuodostelmaksi. Freud kuvasi mekanismin, jossa sietämätön tunne, viha, voimattomuus tai häpeä, muunnetaan vastakkaiseksi: kevyeksi, ironiseksi, nokkelaksi. Suomalainen huumori on tässä aidosti taitavaa, mustaa ja tarkkaa, se osuu oikeaan. Lacanin imaginaarisen rekisterin kautta tarkasteltuna kahvipöytäpuhe on peilisuhde maailmaan: tunnistamme Rumpin, nimeämme talouden ongelmia, kommentoimme Stuppia, mutta pysymme itse kuvastimen toisella puolella, kuivina ja koskemattomina. Se on ollut viisasta kansanpsykologiaa. Se on pitänyt suomalaisen toimintakykyisenä sukupolvien ajan, antanut etäisyyden joka tarvitaan kun maailma on liian raskas kannettavaksi suoraan.

Tässä on syytä myös pysähtyä: suomalainen kahvipöytäkeskustelu ei ole niin kahtiajakautunut kuin some antaa ymmärtää. Siellä persut, kepulaiset ja vassarit istuvat saman pöydän ääressä ja puhuvat silti ihmisiksi toisilleen. Some on luonut vinoutuneen kuvan omasta ilmapiiristämme, koska sen äänekkäin sisältö ei synny siitä mukavasta huumoripitoisesta kahvikuppikeskustelusta, vaan pienen ja väsymättömän ihmisryhmän öykkäröinnistä. Emme oikeasti ole näin raakoja, riidanhaluisia tai kahtiajakautuneita kuin ruudulta näyttää. Suomalainen kasvokkain on eri ihminen kuin suomalainen ruudun takaa.

Mutta nyt jokin on muuttunut.

Some ei anna enää sitä prosessointiaikaa joka kahvipöytäfilosofiaan on aina kuulunut. Gazan räjähtänyt lapsi ei ole abstraktio, se on video puhelimessa ennen aamukahvia. Epsteinin kansiot eivät ole kaukaa tuleva uutinen vaan vallan ytimessä, tuttujen nimien vieressä, järjestelmässä johon luotettiin. Niitä ei setvi harjaantunut rikospoliisi vaan sinä. Ukrainan sota ei alkanut seitsemän uutisten mukaan, vaan kesken seuraamaasi tiktok-liveä. Maailman julmuus tulee nyt niin lähelle ja niin nopeasti ettei sitä ehdi etäännyttää, ei keksiä sille passia, ei vääntää vitsiksi ennen kuin seuraava asia on jo silmillä.

Se adaptiivinen defenssi, jonka varassa suomalainen on selvinnyt, rakoilee nyt ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Ei siksi että suomalainen olisi muuttunut, vaan siksi että maailma ei enää anna lupaa siihen lupsakkaan asenteeseen. Hannah Arendt kirjoitti pahan banaaliudesta: siitä miten suuri osa historiallisesta pahasta on syntynyt hyvien ihmisten ajattelemattomuudesta ja haluttomuudesta ottaa kantaa. Absoluuttisen hengen tasolla, siellä missä kulttuuri tulee tietoiseksi itsestään, tämä kysymys on nyt akuutimpi kuin pitkään aikaan. Kahvipöytäfilosofia riitti kun pahuus pysyi riittävän etäällä. Nyt se räiskyy silmille kädessä olevalta ruudulta taukoamatta. Nuorilla ei ole asioiden prosessointiin mitään rutiinia.

Ehkä kehitymme teknologian perässä jaksamaan sitäkin paremmin.

Ihmisen patologisointi

Jokaisella ajalla on oma tapansa katsoa ihmisen erikoisia piirteitä. Keskiajalla se oli merkki, renessanssissa nero tai hullu, teollisella ajalla tuottamaton, nyt se on diagnoosi. Muoto vaihtuu, mutta rakenne pysyy: jokin ihmisessä erotetaan, nimetään ja palautetaan hänelle merkittynä. Michel Foucault kutsui tätä kliiniseksi katseeksi, institutionaalisesti muodostuneeksi tavaksi tuottaa tietoa ihmisestä niin, että tietäjällä on valta ja tiedon kohteella on diagnoosi.

Terveydenhuolto ei ole tässä yksin. Koko kulttuuri on omaksunut diagnoosin kielen ja levittänyt sen arjen jokaiseen kolkkaan. Naisten- ja miestenlehdissä kysytään, oletko liian riippuvainen puolisostasi, ryyppääthän kavereiden kanssa tarpeeksi usein ilman puolisoa, onko kotona kaikki asiat nyt menneet 50/50. Hyvinvointidiskurssi on tuottanut käsitteen läheisriippuvuus kuvaamaan sitä, mitä aiemmin kutsuttiin rakkaudeksi. Kaipaus on regressiota. Mustasukkaisuus aina kontrollia. Suru on prosessoitava päätökseen. Tavallinen inhimillinen kokemus on asetettu patologian epäilyyn, ja siitä on tullut hyvinvointikulttuurin keskeinen projekti: voimaantua ulos tunteista niin perusteellisesti, ettei mikään enää oikeasti satu, ei tarvitse ketään. Erich Fromm kirjoitti jo vuonna 1955 teoksessaan The Sane Society, että yhteiskunta voi itse olla sairas, ja että sopeutuminen sairaaseen normiin ei ole terveys vaan sen puuttuminen. On hyvin mahdollista, ettei jokainen nuori tarvitse ketiapiinia ja ssri-nappeja että sopeutuu, jos maailma jossa eletään on täysin mielisairas. On mahdollista, että nuori reagoi ihan terveellä tavalla.

Sama reduktionistinen logiikka on ulottunut henkisyyteen. SCID-II-kysely, jota käytetään persoonallisuushäiriöiden kartoittamiseen, sisältää kohtia joissa yliluonnollinen kokemus, tunne yhteydestä johonkin suurempaan tai kokemus merkityksellisyydestä tavalla jota ei voi rationaalisesti selittää, kerää pisteitä rajatilaisen persoonallisuushäiriön suuntaan. Kulttuurimme sietää henkisyyden ainoastaan institutionaalisessa muodossa: jos Jeesus puhuu sinulle, se on uskontoa. Jos koet jotain muuta, se on psykoottista.

Samaan diagnostiseen pinoon päätyy vankka tahto, voimakas luonne ja varsinkin naisella näkyvä kunnianhimo. Lääkärin kritisointi, vaikka syystä. Luovan ihmisen kokemus siitä, että oma kyky odottaa tunnustamistaan, riittää pisteeksi narsistisen persoonallisuushäiriön alueelta. Nämä eivät ole oireita. Ne ovat tavallisia ihmisen piirteitä, jotka kulttuurimme on päättänyt katsoa vinoon. Tutkimus on osoittanut, että ihmiset jotka raportoivat kokevansa äärimmäisiä tai intensiivisiä tunteita säännöllisesti saivat korkeampia pistemääriä luovan kyvyn mittareissa kuin ne jotka vain raportoivat positiivisia tai negatiivisia tunteita. Emme kuitenkaan salli voimakkaita tunteita, diagnosoimme ne epävakaaksi tai bipolariaksi.

Eräs harvinaisen hyvä lääkäri totesi osuvasti, että luovuudella on hintansa, ja luova ihminen saa minkä tahansa vikadiagnoosin mitä lähtee kaivamaan. Toteamus ei ole kyyninen vaan tarkka. DSM on tilastollisen keskiarvon ympärille rakennettu järjestelmä, ja poikkeaminen siitä on jo itsessään epäilyttävää. Mutta ihmiskunta on aina edennyt niiden varassa, jotka poikkeavat. Normatiivisuus ei ole synonyymi terveydelle.

Neurokirjon kohdalla tämä on erityisen polttavaa. Suomalaisia voi kutsua leikillisesti nepsykansaksi, ja vaikka leikki on liioittelua, se osuu johonkin todelliseen. Kun diagnosoitavien joukko kasvaa riittävän suureksi, herää väistämätön kysymys: missä vaiheessa kyse ei enää ole häiriöstä vaan normaaliuden määritelmän kapeudesta? Missä vaiheessa siirrymme vikojen korjaamisesta itsemme ymmärtämiseen? Tällä hetkellä hankalasta lapsesta tehdään ongelma, jonka lopullinen osoite on laitos. Laitoksessa puuttuu kaikki mikä tekee elämästä elämän, pysyvät rakastavat aikuiset, vapaus, yhteys, mielekkyys. Sieltä alkaa usein polku jonka suunta on jo liian monesta nähty: päihteet, rikokset, syrjäytyminen. Järjestelmä, joka halusi auttaa, tuotti sen mitä pelkäsi. Eugenistisena esteenä sukusolujen luovutukselle neurokirjo on yhä monessa yhteydessä läsnä, mikä kertoo enemmän vallitsevasta ihmiskäsityksestä kuin tieteestä.

Naisten kohdalla neurokirjon alidiagnosointi on lisännyt tähän oman rakenteellisen kerrostumansa. Autismin diagnostiset kriteerit rakennettiin alun perin pojista tehtyjen havaintojen varaan, ja nainen joka on oppinut peittämään, sosiaalisesti mukautumaan, hymyilemään oikeaan aikaan, pääsee läpi seulasta vuosikymmeniä. Kun diagnoosi viimein tulee, se ei aina tuo ymmärrystä vaan leiman. Toisaalta itsediagnoosi, jota sosiaalinen media on demokratisoinut, ei sekään ratkaise ongelmaa. Se voi antaa kielen omalle kokemukselle, mutta se ei korvaa aitoa kohtaamista eikä rakenteellista muutosta.

Terveydenhuollossa on lisäksi sisäinen toimintakulttuuri, jota harvoin ääneen tunnistetaan: kun potilaan ja ammattilaisen välille syntyy kitkaa, selitys löytyy lähes poikkeuksetta potilaasta. Hän on hankala, hoitovastainen, joustamaton, äkkipikainen. Tämä on narsistinen rakenne siinä mielessä, että järjestelmä ei kykene reflektoimaan omaa osuuttaan vuorovaikutukseen. Hoitaja joka nostaa esille, että vika saattaisi olla itse hoitajissa, saa vihat päällensä. Jacques Lacan kirjoitti subjektista, joka olettaa tietävänsä, ja terveydenhuollon hierarkiassa tämä oletus rakentuu sisään jo koulutukseen. Omakantaan kirjataan kerros kerroksen päälle, ja jossain vaiheessa tuo sedimentoitunut kerrostuma alkaa elää omaa elämäänsä. Lääkäri joka tapaa ihmisen ensimmäistä kertaa lukee ensin historian ja kohtaa jo valmiiksi muodostetun käsityksen. Omakanta on läjä sairaskertomuksia, ei koko ihminen. Mutta pahimmillaan sitä luetaan kuin elämänkertaa, ja terveetkin tapahtumat katsotaan sairauksien kautta, kaikki mitä ihminen tekee tai sanoo nähdään oireena.

Vanhan ajan suhde poikkeavuuteen oli simppeli, se hyväksyi, koska sillä ei ollut välineitä ymmärtää. Kyläyhteisö piti mukanaan ihmisiä joita ei osattu nimetä, koska nimeäminen ei ollut tarpeen. Tarvittiin vain kädet ja läsnäolo. Nykyaika on tuottanut käsitteet mutta samalla synnyttänyt luokittelun kulttuurin, jossa ihminen on ennen kaikkea tapaus. Kumpikaan aika ei ollut täydellinen, mutta jokin kysymys on silti mielekäs: kummassa saattoi parhaiten se ihminen, joka oli luova, intensiivinen, rakkaudessa kokonaan läsnä ja henkisyydessään vailla selitystä?

Jos ongelmaan saa apua mutta ihmiselle sallitaan samalla normaali tunne-elämä, suru, henkisyys, intohimo, eksistentiaalinen levottomuus, kaipaus, ehkä voidaan paremmin. Emme mahdu normaalin tai terveen raameihin jos patologisoimme koko ihmisen tunne- ja kokemuskirjon.

"Sielulla täytyy olla tilaa laajentua, muuten se tukehtuu."

-Virginia Woolf