Suomalaisen small talk

Suomalainen ei harrasta small talkia. Näin sanotaan, ja se on ylpeyden asia. Mutta tämä on myytti, jota ylläpitää lähinnä se, että emme tunnista sitä. Meillä se näyttää hieman erilaiselta. Meillä se vaatii kahvin, kasvot ja huumoria.

Kahvi kulkee kaikkialle mukana ja sen kanssa kulkee kaikki muu. Autokorjaamolla odotellessa, hautajaisissa sivupöydän ääressä, kampaajalla, toimiston käytävällä kuppi kädessä, mökin terassilla kesäyönä. Ei tarvita erityistä tilaisuutta eikä erillistä hetkeä. Riittää että on kahvia ja joku toinen ihminen, ja kohta käydään läpi Rumpin viimeisimmät, Kaasa, Stuppi, se Essaijahhi, Puuttini, hallituksen uusin älyttömyys ja naapurin auton parkkeeraus. Tuurnperin Reetan tempaukset. Tämä on suomalainen small talk. Se koskee kaikkea mahdollista, ja se on täysin vilpitöntä.

Aristoteles kuvasi käsitteellä theoria kontemplatiivista havainnointia, tarkkaavaista läsnäoloa maailman tapahtumissa. Kahvipöytäkeskustelu on parhaimmillaan juuri tätä: asiaan perehdytään, sitä pyöritellään, sen absurdius tunnistetaan ääneen. Kukaan ei teeskentele ettei välitä. Välitetään kyllä, ja se näytetään. Se on jo enemmän kuin monessa muussa kulttuurissa, jossa politiikasta ei sovi puhua lainkaan. Arendt kirjoitti julkisesta tilasta paikkana jossa kansalaiset kohtaavat ja puhuvat yhteisistä asioista, ei hallinnon käytävillä vaan siellä missä ihmiset oikeasti ovat. Suomalainen kahvipöytä on tämän epävirallinen versio, agora ilman pylväitä, jossa politiikka elää konkreettisena eikä abstraktiona.

Hegelin objektiivisen hengen liike näkyy tässä selvästi: kahvipöytä on se paikka jossa yhteiskunnallinen todellisuus, lait, päätökset, valtasuhteet, tulee osaksi ihmisten jaettua tietoisuutta. Se ei tapahdu eduskunnan penkillä vaan kahvikupin ääressä, ja se on aivan yhtä todellista. Erich Fromm kirjoitti teoksessaan Escape from Freedom (1941) siitä, kuinka ihminen käsittelee vapauden ahdistusta liittymällä konformistiseen joukkoon. Kahvipöytä tekee tämän lempeästi ja rakentavasti: se luo jaetun todellisuuden, yhteisen katseen maailmaan, tunteen kuulumisesta porukkaan joka kyllä tietää miten asiat ovat. Se ei ole pako vastuusta vaan ihmisen perustarve kuulua johonkin ja tulla kuulluksi.

Kun ranskalainen näkee hallituksen tekevän jotain sietämätöntä, hän pistää työt ja opiskelut seis ja menee kadulle raivoamaan. Suomalainen vääntää asian ensin vitsiksi, sitten vielä älyttömämmäksi, keksii äkkiä vaikka kusidirektiivin ja kurssin jossa opitaan kusemaan suoraan, ja saadaan siitä kusipassi jolla saa sitten luvan kusta. Näin jaksetaan älyttömiä lakeja, huonoa politiikkaa ja leikkauksia jotka kohdistuvat aina samoihin ihmisiin. Purnaamme keskenämme, keksimme nokkelimman vitsin, nauramme hetken ja menemme takaisin töihin. Saatamme jaksaa ja malttaa vähän liikaakin, mutta keino on oikein hieno. Psykoanalyyttisesti tätä kutsutaan reaktiomuodostelmaksi. Freud kuvasi mekanismin, jossa sietämätön tunne, viha, voimattomuus tai häpeä, muunnetaan vastakkaiseksi: kevyeksi, ironiseksi, nokkelaksi. Suomalainen huumori on tässä aidosti taitavaa, mustaa ja tarkkaa, se osuu oikeaan. Lacanin imaginaarisen rekisterin kautta tarkasteltuna kahvipöytäpuhe on peilisuhde maailmaan: tunnistamme Rumpin, nimeämme talouden ongelmia, kommentoimme Stuppia, mutta pysymme itse kuvastimen toisella puolella, kuivina ja koskemattomina. Se on ollut viisasta kansanpsykologiaa. Se on pitänyt suomalaisen toimintakykyisenä sukupolvien ajan, antanut etäisyyden joka tarvitaan kun maailma on liian raskas kannettavaksi suoraan.

Tässä on syytä myös pysähtyä: suomalainen kahvipöytäkeskustelu ei ole niin kahtiajakautunut kuin some antaa ymmärtää. Siellä persut, kepulaiset ja vassarit istuvat saman pöydän ääressä ja puhuvat silti ihmisiksi toisilleen. Some on luonut vinoutuneen kuvan omasta ilmapiiristämme, koska sen äänekkäin sisältö ei synny siitä mukavasta huumoripitoisesta kahvikuppikeskustelusta, vaan pienen ja väsymättömän ihmisryhmän öykkäröinnistä. Emme oikeasti ole näin raakoja, riidanhaluisia tai kahtiajakautuneita kuin ruudulta näyttää. Suomalainen kasvokkain on eri ihminen kuin suomalainen ruudun takaa.

Mutta nyt jokin on muuttunut.

Some ei anna enää sitä prosessointiaikaa joka kahvipöytäfilosofiaan on aina kuulunut. Gazan räjähtänyt lapsi ei ole abstraktio, se on video puhelimessa ennen aamukahvia. Epsteinin kansiot eivät ole kaukaa tuleva uutinen vaan vallan ytimessä, tuttujen nimien vieressä, järjestelmässä johon luotettiin. Niitä ei setvi harjaantunut rikospoliisi vaan sinä. Ukrainan sota ei alkanut seitsemän uutisten mukaan, vaan kesken seuraamaasi tiktok-liveä. Maailman julmuus tulee nyt niin lähelle ja niin nopeasti ettei sitä ehdi etäännyttää, ei keksiä sille passia, ei vääntää vitsiksi ennen kuin seuraava asia on jo silmillä.

Se adaptiivinen defenssi, jonka varassa suomalainen on selvinnyt, rakoilee nyt ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Ei siksi että suomalainen olisi muuttunut, vaan siksi että maailma ei enää anna lupaa siihen lupsakkaan asenteeseen. Hannah Arendt kirjoitti pahan banaaliudesta: siitä miten suuri osa historiallisesta pahasta on syntynyt hyvien ihmisten ajattelemattomuudesta ja haluttomuudesta ottaa kantaa. Absoluuttisen hengen tasolla, siellä missä kulttuuri tulee tietoiseksi itsestään, tämä kysymys on nyt akuutimpi kuin pitkään aikaan. Kahvipöytäfilosofia riitti kun pahuus pysyi riittävän etäällä. Nyt se räiskyy silmille kädessä olevalta ruudulta taukoamatta. Nuorilla ei ole asioiden prosessointiin mitään rutiinia.

Ehkä kehitymme teknologian perässä jaksamaan sitäkin paremmin.

Ihmisen patologisointi

Jokaisella ajalla on oma tapansa katsoa ihmisen erikoisia piirteitä. Keskiajalla se oli merkki, renessanssissa nero tai hullu, teollisella ajalla tuottamaton, nyt se on diagnoosi. Muoto vaihtuu, mutta rakenne pysyy: jokin ihmisessä erotetaan, nimetään ja palautetaan hänelle merkittynä. Michel Foucault kutsui tätä kliiniseksi katseeksi, institutionaalisesti muodostuneeksi tavaksi tuottaa tietoa ihmisestä niin, että tietäjällä on valta ja tiedon kohteella on diagnoosi.

Terveydenhuolto ei ole tässä yksin. Koko kulttuuri on omaksunut diagnoosin kielen ja levittänyt sen arjen jokaiseen kolkkaan. Naisten- ja miestenlehdissä kysytään, oletko liian riippuvainen puolisostasi, ryyppääthän kavereiden kanssa tarpeeksi usein ilman puolisoa, onko kotona kaikki asiat nyt menneet 50/50. Hyvinvointidiskurssi on tuottanut käsitteen läheisriippuvuus kuvaamaan sitä, mitä aiemmin kutsuttiin rakkaudeksi. Kaipaus on regressiota. Mustasukkaisuus aina kontrollia. Suru on prosessoitava päätökseen. Tavallinen inhimillinen kokemus on asetettu patologian epäilyyn, ja siitä on tullut hyvinvointikulttuurin keskeinen projekti: voimaantua ulos tunteista niin perusteellisesti, ettei mikään enää oikeasti satu, ei tarvitse ketään. Erich Fromm kirjoitti jo vuonna 1955 teoksessaan The Sane Society, että yhteiskunta voi itse olla sairas, ja että sopeutuminen sairaaseen normiin ei ole terveys vaan sen puuttuminen. On hyvin mahdollista, ettei jokainen nuori tarvitse ketiapiinia ja ssri-nappeja että sopeutuu, jos maailma jossa eletään on täysin mielisairas. On mahdollista, että nuori reagoi ihan terveellä tavalla.

Sama reduktionistinen logiikka on ulottunut henkisyyteen. SCID-II-kysely, jota käytetään persoonallisuushäiriöiden kartoittamiseen, sisältää kohtia joissa yliluonnollinen kokemus, tunne yhteydestä johonkin suurempaan tai kokemus merkityksellisyydestä tavalla jota ei voi rationaalisesti selittää, kerää pisteitä rajatilaisen persoonallisuushäiriön suuntaan. Kulttuurimme sietää henkisyyden ainoastaan institutionaalisessa muodossa: jos Jeesus puhuu sinulle, se on uskontoa. Jos koet jotain muuta, se on psykoottista.

Samaan diagnostiseen pinoon päätyy vankka tahto, voimakas luonne ja varsinkin naisella näkyvä kunnianhimo. Lääkärin kritisointi, vaikka syystä. Luovan ihmisen kokemus siitä, että oma kyky odottaa tunnustamistaan, riittää pisteeksi narsistisen persoonallisuushäiriön alueelta. Nämä eivät ole oireita. Ne ovat tavallisia ihmisen piirteitä, jotka kulttuurimme on päättänyt katsoa vinoon. Tutkimus on osoittanut, että ihmiset jotka raportoivat kokevansa äärimmäisiä tai intensiivisiä tunteita säännöllisesti saivat korkeampia pistemääriä luovan kyvyn mittareissa kuin ne jotka vain raportoivat positiivisia tai negatiivisia tunteita. Emme kuitenkaan salli voimakkaita tunteita, diagnosoimme ne epävakaaksi tai bipolariaksi.

Eräs harvinaisen hyvä lääkäri totesi osuvasti, että luovuudella on hintansa, ja luova ihminen saa minkä tahansa vikadiagnoosin mitä lähtee kaivamaan. Toteamus ei ole kyyninen vaan tarkka. DSM on tilastollisen keskiarvon ympärille rakennettu järjestelmä, ja poikkeaminen siitä on jo itsessään epäilyttävää. Mutta ihmiskunta on aina edennyt niiden varassa, jotka poikkeavat. Normatiivisuus ei ole synonyymi terveydelle.

Neurokirjon kohdalla tämä on erityisen polttavaa. Suomalaisia voi kutsua leikillisesti nepsykansaksi, ja vaikka leikki on liioittelua, se osuu johonkin todelliseen. Kun diagnosoitavien joukko kasvaa riittävän suureksi, herää väistämätön kysymys: missä vaiheessa kyse ei enää ole häiriöstä vaan normaaliuden määritelmän kapeudesta? Missä vaiheessa siirrymme vikojen korjaamisesta itsemme ymmärtämiseen? Tällä hetkellä hankalasta lapsesta tehdään ongelma, jonka lopullinen osoite on laitos. Laitoksessa puuttuu kaikki mikä tekee elämästä elämän, pysyvät rakastavat aikuiset, vapaus, yhteys, mielekkyys. Sieltä alkaa usein polku jonka suunta on jo liian monesta nähty: päihteet, rikokset, syrjäytyminen. Järjestelmä, joka halusi auttaa, tuotti sen mitä pelkäsi. Eugenistisena esteenä sukusolujen luovutukselle neurokirjo on yhä monessa yhteydessä läsnä, mikä kertoo enemmän vallitsevasta ihmiskäsityksestä kuin tieteestä.

Naisten kohdalla neurokirjon alidiagnosointi on lisännyt tähän oman rakenteellisen kerrostumansa. Autismin diagnostiset kriteerit rakennettiin alun perin pojista tehtyjen havaintojen varaan, ja nainen joka on oppinut peittämään, sosiaalisesti mukautumaan, hymyilemään oikeaan aikaan, pääsee läpi seulasta vuosikymmeniä. Kun diagnoosi viimein tulee, se ei aina tuo ymmärrystä vaan leiman. Toisaalta itsediagnoosi, jota sosiaalinen media on demokratisoinut, ei sekään ratkaise ongelmaa. Se voi antaa kielen omalle kokemukselle, mutta se ei korvaa aitoa kohtaamista eikä rakenteellista muutosta.

Terveydenhuollossa on lisäksi sisäinen toimintakulttuuri, jota harvoin ääneen tunnistetaan: kun potilaan ja ammattilaisen välille syntyy kitkaa, selitys löytyy lähes poikkeuksetta potilaasta. Hän on hankala, hoitovastainen, joustamaton, äkkipikainen. Tämä on narsistinen rakenne siinä mielessä, että järjestelmä ei kykene reflektoimaan omaa osuuttaan vuorovaikutukseen. Hoitaja joka nostaa esille, että vika saattaisi olla itse hoitajissa, saa vihat päällensä. Jacques Lacan kirjoitti subjektista, joka olettaa tietävänsä, ja terveydenhuollon hierarkiassa tämä oletus rakentuu sisään jo koulutukseen. Omakantaan kirjataan kerros kerroksen päälle, ja jossain vaiheessa tuo sedimentoitunut kerrostuma alkaa elää omaa elämäänsä. Lääkäri joka tapaa ihmisen ensimmäistä kertaa lukee ensin historian ja kohtaa jo valmiiksi muodostetun käsityksen. Omakanta on läjä sairaskertomuksia, ei koko ihminen. Mutta pahimmillaan sitä luetaan kuin elämänkertaa, ja terveetkin tapahtumat katsotaan sairauksien kautta, kaikki mitä ihminen tekee tai sanoo nähdään oireena.

Vanhan ajan suhde poikkeavuuteen oli simppeli, se hyväksyi, koska sillä ei ollut välineitä ymmärtää. Kyläyhteisö piti mukanaan ihmisiä joita ei osattu nimetä, koska nimeäminen ei ollut tarpeen. Tarvittiin vain kädet ja läsnäolo. Nykyaika on tuottanut käsitteet mutta samalla synnyttänyt luokittelun kulttuurin, jossa ihminen on ennen kaikkea tapaus. Kumpikaan aika ei ollut täydellinen, mutta jokin kysymys on silti mielekäs: kummassa saattoi parhaiten se ihminen, joka oli luova, intensiivinen, rakkaudessa kokonaan läsnä ja henkisyydessään vailla selitystä?

Jos ongelmaan saa apua mutta ihmiselle sallitaan samalla normaali tunne-elämä, suru, henkisyys, intohimo, eksistentiaalinen levottomuus, kaipaus, ehkä voidaan paremmin. Emme mahdu normaalin tai terveen raameihin jos patologisoimme koko ihmisen tunne- ja kokemuskirjon. Virginia Woolf kirjoitti päiväkirjaansa: "Sielulla täytyy olla tilaa laajentua, muuten se tukehtuu."

Suomalainen masokismi

1. kivun, kurin ja kieltojen estetiikka

Kuvittele itsesi seisomassa festivaalialueella, auringon alla. Olet juuri ostanut ruokaa yhdestä pisteestä, ja nyt mielesi tekisi siemaista siideriä, mutta se pitää hakea toiselta alueelta, ja nauttia siellä, sinne ei saa viedä ruokaa. Haluaisit myös sytyttää savukkeen, mutta sitä varten on erillinen tupakkavyöhyke. Joudut pysähtymään ja katsomaan maahan: missä on raja, jossa saa pitää juomaa kädessä? Missä kohtaa ruoka ja alkoholi eivät enää saa kohdata? Missä kohdassa tupakka on laiton? Oliko tähän joku kurssi josta saa luovimiseen passin? Ulkomainen vierailija nauraa hihaansa rakentamaamme aikuisten lastentarhaa.

Samanaikaisesti toisessa Euroopan maassa ystäväsi vie ravintolaan oman viininsä mukanaan, jonka on voinut ostaa kelloa katsomatta marketista. Kukaan ei kysy mitään. Kukaan ei pillastu. Kukaan ei vaadi lupaa. Suomessa istut lämpimänä kesäyönä terassilla, kunnes sinulle tullaan karjumaan että täytyy siirtyä sisälle ahtaaseen sillipurkkiin, koska kellonaika.

Tässä kohtaavat kaksi maailmaa, kaksi kulttuurista käsikirjoitusta. Suomessa kirjoitetaan sääntökieltä, jonka kielioppiin kuuluu ajatus, että ilman kieltoa syntyy kaaos, täysi anarkia. Että vapaus ilman tiukkaa valvontaa on pohjimmiltaan uhka johon voimme kuolla.

Me emme pelkää viranomaista. Me pelkäämme sen poissaoloa.

2. Kivusta hyve, kurista identiteetti

Suomalaisessa kulttuurissa on kivun ja kuuliaisuuden kaava. Kipu on muoto, jossa ihminen koettelee itseään, lunastaa arvonsa ja sovittaa olemassaolonsa. Kärsimys ei ole vain siedettävää vaan moraalisesti jalostavaa. Siitä on tehty hyve, se on sisua.

Tämä ei ole yksilöllinen taipumus vaan kollektiivinen kompositio. Viktor Frankl, keskitysleirikokemuksistaan ammentanut eksistentiaalipsykologi, kirjoittaa teoksessaan Man’s Search for Meaning (1946), että ihmisellä on syvä tarve kokea kärsimys mielekkääksi. Suomalaista kulttuuria tarkasteltaessa näyttää siltä, että tämä tarve ei ole vain sisäistetty vaan institutionalisoitu.

Kivusta on tullut suomalaiselle kansalliselle superegolle soitin, jonka kautta moraalista kelvollisuutta mitataan.

Tähän liittyy elimellisesti nuukuus, ei vain yksilöllisenä valintana vaan kulttuurisena normina, joka on juurtunut köyhyydestä ja sen romantisoinnista. Suomessa ei ole koskaan syntynyt laajaa hyväksyntää köyhän oikeudelle elää muuta kuin kurinalaista, huomaamatonta ja vähään tyytyvää elämää. Vähään tyytyminen on nostettu yleväksi, mutta samalla siitä on tehty näkymätön häkki: jos poikkeat siitä, sinua paheksutaan.

Siksi on erityisen kiinnostavaa tarkastella ilmiötä, jossa ainaisessa nuukuudessa elävä pienituloinen suomalainen törmää halpoihin kiinalaisiin verkkokauppoihin. Yhtäkkiä hänkin voi ostella kuin miljonääri, hetken mielijohteesta. Tilata olohuoneen pöydän, vaihtaa verhot, hankkia led-valot terassille, tilata lapselle koristeellisen prinsessamekon, itselleen muovikukkia tai uuden kahvimukin. Kyse ei ole kulutushysteriasta vaan pienestä tunteesta: nyt minäkin saan. Nyt minäkin voin.

Mutta tämä ei ole kulttuurisesti hyväksytty hetki. Se ylittää suomalaisen estetiikan ja moraalin normit. Yllättäen tämä ei aiheuta poliittista keskustelua oikeudesta arkeen, vaan aaltoja paheksuntaa. Puututaan materiaan, tyyliin, kuluttamiseen. Otetaan esiin ekologisuus, ilmastovastuu, muovin ongelmat, kerskakulutuksen kauhut, mutta ei koskaan pohdita sitä, mitä merkitsee elää kokonainen elämä ilman oikeutta impulssiin, mielihyvään tai hetken kauneuteen. Unohdetaan ihminen.

Ekologinen puhe toimii tässä usein repressiivisenä välineenä. Se on totta, mutta sitä käytetään väärässä suunnassa. Ei vaadita vastuuta tuotannon rakenteilta tai rikkailta, vaan hiljaisilta kansalaisilta, jotka juuri nyt ensimmäistä kertaa elämässään saavat valita jotakin itse. Valita esteettisesti, ei pelkästään käytännöllisesti. Valita mielensä mukaan, ei hätäisesti laskien.

Mitä tämä kertoo meistä? Että suurin osa kansasta halutaan pitää nöyränä. Että pieni- ja keskituloisen ihmisen pitää olla kiitollinen, ei kokeileva. Että pienessä pysyminen on sopivaa, sekin vain jos on hiljaa, ei näy liikaa eikä tilaa uutta mattoa.

Tässä kivusta tulee yhteiskunnallisen hallinnan muoto. Jos kärsit, olet kunniallinen. Jos iloitsit, saat hävetä. Jos haluat, että asunto on lämmin etkä kuole sähkölaskuun, haluat liikoja. Hyvä suomalainen kehuu sosiaalisessa mediassa säätäneensä asunnon lämpötilan viiteentoista asteeseen ja istuvansa kolme toppatakkia päällä.

3. Superegon säveltämä kansa

Sigmund Freud määritteli superegon Das Ich und das Es ‑teoksessaan (1923) osaksi psyyken rakennetta, joka sisäistää yhteisön normit ja vanhempien käskyt, ja valvoo yksilöä sisältä käsin – usein ankarammin kuin mikään ulkoinen auktoriteetti. Superego ei ole järki eikä tunne, vaan moraalinen koneisto, joka toimii eräänlaisena sisäisenä poliisina, tuomarina ja syyttäjänä samanaikaisesti.

Suomalaisessa kulttuurissa tämä superego ei ainoastaan toimi. Se dominoi. Se ei toimi taustalla, vaan etulinjassa. Se ei kuiskaa, vaan puhuu painokkaasti. Ei nyt. Ei tässä. Ei sinulle.

Rentoutuminen ei ole suotavaa, ellei se ole aikataulutettu. Ilo ei ole neutraalia, ellei se ole ansaittua. Vapaus ilman valvontaa ei ole kevyt vaan vaarallinen tunne, joka kutsuu häpeän paikalle.

Meillä ei tarvita poliisia jokaisessa kadunkulmassa, koska olemme sisäistäneet järjestyksen rakenteet niin syvälle, että jopa poikkeaminen yksin yössä tuntuu rikokselta. Suomalainen ei välttämättä ylitä tietä punaisilla edes täysin tyhjällä kadulla. Eikä siksi, että pelkäisi sakkoa, vaan siksi, että jokin sisäinen osa meistä kokee vapauden ilman sääntöä moraalisesti vääräksi.

Tämä ei ole satunnainen piirre, vaan systemaattinen kulttuurinen rytmi.

Superegon sävy on meillä lakoninen, mutta ehdoton. "Ole hiljaa", se sanoo. "Odota vuoroasi aina maltilla vaikka tunteja." "Älä ole huomionhakija, älä naura missä sattuu." "Tee työsi niin hyvin, ettei kukaan huomaa sinua." Tämän äänensävyn alla on painetta, jota emme enää edes erota normaalista.

Siksi ei ole harvinaista nähdä sosiaalisessa mediassa päivitystä, jossa huolestunut tai ärtynyt kansalainen kertoo, että rannalla on nuoria laulamassa yhdessä, selvin päin.

Donald Winnicott huomautti, että yksilön kyky leikkiin ja spontaaniin olemiseen edellyttää ympäristöä, joka sietää epävarmuutta. Meillä epävarmuus torjutaan ennalta. Spontaaneille reaktioille ei ole tilaa, koska järjestyksen oletetaan olevan hauraampaa kuin se onkaan. Järjestys vaatii jatkuvaa ylläpitoa, jatkuvaa sisäistä valvontaa.

Ja juuri siksi suomalainen superego ei ole hiljaa edes silloin, kun kukaan ei katso. Eikä varsinkaan silloin, kun joku kehtaa laulaa julkisella paikalla. Jos jollain jossain on hauskaa, jotain rikollista varmasti tapahtuu.

4. Askeettinen kristinusko ja moraalisen nautinnon poissulku

Luterilainen kristinusko ei saapunut Suomeen vapauttamaan vaan järjestämään. Max Weber kuvaa Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki ‑teoksessaan (1905), kuinka protestanttinen eetos tuotti sellaista sisäistettyä kurinalaisuutta, jossa nautinto on pahe ja työ pelastuksen väline.

Nietzsche kirjoittaa Antikristuksessa (1895), että kristinusko ei vain alista kehoa vaan tekee kärsimyksestä pyhää. Ilon, keveyden ja yltäkylläisyyden hetket ovat poikkeuksia, joita seuraa syyllisyys. Nautinto on synti joka ei mahdu ahkeran ja tunnollisen kalenteriin.

Lepo on laiskottelua.

5. Autoritaarinen suojakuori ja itseen käännetty viha

Theodor Adornon ja hänen kollegoidensa tutkimuksessa The Authoritarian Personality (1950) kuvataan yhteiskunnallista rakennetta, jossa yksilö taipuu ylhäältä tulevaan valtaan ja purkaa turhautumisen alaspäin. Kyse ei ole ideologiasta vaan persoonallisuuden rakenteesta.

Suomalaisessa kulttuurissa tämä näkyy siinä, miten ihmiset seuraavat sääntöjä, vaikka ne olisivat kuinka järjettömiä. Ja miten he vaativat myös muita tekemään niin, vitutushan täytyy ehdottomasti aina jakaa. Kunnollisuus ei ole moraalinen hyve vaan sosiaalinen velvoite, jonka mitta on alistuminen.

Psykoanalyytikko Donald Winnicott huomautti, että terve minä tarvitsee leikkiä, spontaaniutta ja tilaa epävarmuudelle (Playing and Reality, 1971). Suomessa kulttuurinen minä rakentuu kurin ja kontrollin kautta. Leikki typistyy käyttökelpoisuuteen, ja luovuus alistuu järjestykselle. Naapurin kanssa tarkkaillaan mitä se nuori vuokra-asuja nyt tekee, eikä naureta kahvin ja pullan äärellä.

6. Fasismin esiasteet: järjestys ilman etiikkaa

Hannah Arendt kirjoittaa Eichmann in Jerusalem (1963) ‑teoksessaan "pahan banaaliudesta": kun ihmiset lopettavat ajattelemisen ja alkavat vain totella, syntyy rikoksia ilman pahuutta.

Suomalaisessa kulttuurissa tämä on mahdollista ilman univormuja. Viranomainen ei ole paha, mutta hänen käskynsä ohittaa harkinnan. Kun valvontaa ei vastusteta vaan ihannoidaan, syntyy järjestys ilman etiikkaa.

Fasismin esiaste ei ole viha vaan huojennus: joku muu tietää paremmin. Kovaa kuria ja kärsimystä huutava vallankäyttäjä on varmasti vastuullinen, vaikka veisi lapsilta leivän suusta. Kyllä vahva, rohkeasti puhuva johtaja tietää totuuden, vaikka puhuisi puutaheinää.

7. Ilon epäily ja nautinnon rajoittaminen

Suomessa ilo herättää epäluuloa. Se ei ole lähtökohtaisesti sallittua, vaan se vaatii oikeutuksen. Ilo ilman näkyvää syytä koetaan häiritsevänä, jopa sopimattomana, kuin tahaton häiriö hiljaisessa tilassa, jossa jokainen on oppinut kuuntelemaan enemmän sääntöjä kuin toisiaan.

Psykologi ja trauma-asiantuntija Alice Miller kirjoittaa kirjassaan The Drama of the Gifted Child (1979), että kontrolloidussa ja emotionaalisesti kylmässä ympäristössä lapsi oppii säätelemään ilonsa ympäristön reaktioiden mukaan. Hän oppii, ettei ilo ole neutraali tunne vaan mahdollinen uhka. Väärä ilo, väärässä paikassa tai väärään aikaan, voi johtaa torjuntaan, rangaistukseen tai häpeään. Hullu tyhjää nauraa. Lapsi ei lakkaa iloitsemasta, mutta oppii nauttimaan varovasti, hiljaa, salassa. Kasvatamme elämän ja luonnon ulos lapsesta, emmekä siedä lapsia sellaisina kuin he luonnostaan ovat, kovaäänisiä, pieruille nauravia, tanssivia, laulavia, aina luovia.

Tämä malli siirtyy kulttuuriin niin täydellisesti, ettei sitä enää tunnisteta poikkeamaksi. Aikuinen suomalainen ei huuda riemusta, ellei ole humalassa tai ottanut vastaan olympiakultaa. Ilo on rajattua, kohdennettua, irrotettua arjesta. Se saa olla olemassa vain erityisissä hetkissä, ja silloinkin hillitysti, sivistyneesti, mielellään juhlavaatteissa.

Siksi ei ole harvinaista, että joku paheksuu naurua julkisessa liikenteessä. Että värejä pidetään "huomiota herättävinä". Että ruuasta, pukeutumisesta tai vaikkapa kodin somistamisesta nauttiminen aiheuttaa itsellekin häivähdyksen häpeää.

Suomessa iäkkäämpikään nainen ei välttämättä lakkaa varpaankynsiään räikeällä lempivärillään, vaikka kukaan ei sitä näkisikään. Ei siksi, ettei hän haluaisi, vaan siksi, että jokin sisäinen ääni kuiskaa: ei nyt. Ei sinun ikäisesi. Ei saa näkyä.

Tämä ei ole moraaliin perustuva säännöstely, vaan tunnetason säätely, joka syntyy vuosikymmenien alistamisesta. Yhteiskunta ei sanonut suoraan, ettei saa nauttia. Se vain antoi ymmärtää, että nautinto ei kuulu meille. Että se on turhaa. Että tärkeää on se, mistä selviää, ei se, mikä tekee hyvää.

Musikaalisesti tämä näkyy kulttuurin yleisluonteessa. Dynamiikka on pidätelty, tempo hidas, sävelkulut yksinkertaisia ja huipennukset vältettyjä. Rytmi ei kutsu tanssiin vaan marssittaa kuulijan läpi maiseman, jossa harmonia tarkoittaa ennen kaikkea järjestystä. Suomalainen kulttuurinen muoto on lähellä andantea ilman variaatiota, tasaista, harkittua, vailla yllätyksiä tai jännitettä.

Tämä ei ole sattumaa vaan seurausta emotionaalisesta pidättyväisyydestä, jolle ei koskaan annettu vaihtoehtoa. Meillä ei ollut varaa iloon, ja kun se olisi ollut mahdollista, emme enää muistaneet kuinka siihen mennään.

Nautinto on meille edelleen kuin ulkomaan kieli. Voimme ymmärtää sen teoriassa, mutta puhumme sitä murtaen ja harvoin.

8. Ruoan funktio: ravinto vai elämys?

Suomalainen ruokakulttuuri pohjautunee siihen, että nostetaan perunoita, korkeintaan keitetään, syödään ja juostaan takaisin nostamaan perunoita. Mitään ei kultivoida, mitään turhia ei mietitä, ruokakulttuuri ei kehity ollenkaan, vieläkään. Kunhan saa protskut, hiilarit ja rasvat kullekin mieleisessä suhteessa, ja sitten takaisin suorittamaan.

Vertaa tätä kiinalaiseen maaseutuperheeseen, jossa riisiä ei vain keitetä vaan muotoillaan, höyrytetään, sidotaan bambulehdillä, koristellaan ja personoidaan. Jokaisessa taloudessa vähän eri tyylillä. Ruoka on filosofia ja rituaali, ei logistiikka.

Gert Hofsteden kulttuuriteorian mukaan nautinnon sieto ja aikakäsitys kulkevat yhdessä (Cultures and Organizations, 2010). Suomessa ruoka ei ole kohtaaminen vaan suoritus. Se ei ole elämän osa vaan välttämättömyys.

Hyvinvointivaltiossa tämä on paradoksi: resursseja on, mutta nautinto puuttuu. Syömme kuin sodassa. Emme arvosta ihmisenä elämisen parhaita ominaisuuksia, aisteja. Kyse ei ole enää puutteesta, vaan kulttuurisesta merkityksettömyydestä. Emme ole antaneet nautinnolle moraalista lupaa.

9. Eurooppalainen kontrapunkti

Epicenterin Nanny State Index (2020) asetti Suomen ykköseksi Euroopan holhousvaltioista. Toisena oli Britannia, joka tunnetaan sääntelynhalustaan. Suomi kuitenkin ylitti sen lähes kaikissa mitattavissa kategorioissa.

Alkoholin myyntiajat, anniskelualueiden rajat, tupakan valvonta, elintarvikesäädökset, tapahtumien lupabyrokratia, ja jopa yksityisyyden suojaan vedoten toteutetut holhotoimet, kaikki rakentavat järjestelmää, jossa kansalainen on lapsi ja valtio huoltaja.

Ongelma ei ole pelkästään siinä, että sääntöjä on. Vaan siinä, että ne tuntuvat meistä niin luonnollisilta, että huitelemme aivan omissa ulottuvuuksissa sääntöviidakossa.

10. Coda: entä jos kaikki ei hajoaisikaan?

Suomalaista masokismia ylläpitää pelko. Ei konkreettinen uhka, vaan ajatus siitä että ilman kieltoa kaikki hajoaa. Jos ei ole sääntöä, ihminen ei enää tiedä kuka hän on. Jos ei ole lupaa, hän ei tiedä mitä saa tehdä.

Mutta entä jos tämä ei olisikaan totta? Entä jos suomalainen kestäisi ilon, vapauden ja jopa improvisaation?

Entä jos kääntäisimme katseet nuoriin, jotka jo jättävät Koskenkorvan hyllyyn ja haluavat holittomia lisää. Voiko jo löysätä nippusiteitä, vai hukkaammeko heti korkin? Voisiko rahvaaseen suomalaiseen luottaa, ettei hölmöile jos ei alituiseen ojenna?

Kulttuuri voi oppia uudenlaisen rytmin. Ei tarvitse hylätä kaikkea järjestystä. Mutta voi alkaa elää sen sisällä pehmeämmin, joustavammin, inhimillisemmin.

Kaikkea ei tarvitse kieltää. Kaikkea ei tarvitse valvoa. Kaikessa ei tarvitse kärsiä.

Kasvu, luovuus, kulttuuri ja hyvinvointi kaikki tarvitsevat turvallista, rentoa, happea. Ei pelkoa, onko ruokaa huomenna, olenko tehnyt nyt tarpeeksi liikaa, onko kesämekko liian räikeä, nauroinko liian kovaa, kehtasinko haluta olla lämpimässä suihkussa hävyttömän kauan.

“One must still have chaos in oneself to be able to give birth to a dancing star.”

Nietzsche (Thus spoke Zarathustra)