Pelko ja kieli – kuinka hegemonia muotoilee sen, mitä saa pelätä

Nykyinen oikeistopolitiikka ei pyri vain hallitsemaan lukuja tai lakeja. Se hallitsee tunnelmaa. Poliittinen puhe on muuttunut yhä enemmän tunnetilojen ohjailuksi: ei pyritä ymmärtämään maailmaa, vaan määrittämään, miltä sen kuuluu tuntua.

Keskeinen tunne on pelko. Oikeiston hegemoninen kieli tuottaa maailmaa, jossa pelko ei ole poikkeus vaan perusvire. Pelätään velkaa, työhaluttomuutta, yhteiskunnan rappiota, vääränlaista ihmistä väärässä paikassa. Pelätään, että jotain on liikaa ja jotain toista liian vähän – ja että järjestys on vaarassa.

Tällainen kieli ei toimi sattumalta, vaan jankuttamalla määrätietoisesti. Kun ihmisille kerrotaan vuodesta toiseen, että julkinen sektori on liian suuri, hyvinvointi liian kallista ja ihmiset liian riippuvaisia tuista, syntyy tunnelma, jossa mikään ei enää ole kestävää. Tässä ilmapiirissä solidaarisuus alkaa näyttää ylellisyydeltä ja empatia sairaudelta.

Gramscin käsitteellä hegemonia tarkoittaa juuri tätä: että yksi maailmankuva alkaa tuntua ainoalta mahdolliselta. Vasemmisto joutuu perustelemaan perusturvan kuin poikkeuksen, kun taas oikeisto voi puhua leikkauksista “vastuullisuutena” – vaikka ne perustuisivat vääriin väittämiin.

Yhdysvaltalainen ajattelija Wendy Brown on analysoinut, kuinka uusliberalismi ei ainoastaan säätele taloutta, vaan myös ihmiskuvaa ja poliittista kieltä. Hänen mukaansa kansalaisesta on tullut taloudellinen toimija, jonka arvo määräytyy tuottavuuden ja kilpailukyvyn perusteella. Pelko ei ole tässä järjestelmässä virhe, vaan työkalu: se pitää ihmiset liikkeessä, varuillaan, toisiinsa nähden epäluuloisina.

Juuri tässä kontekstissa hallituksen velkapuhe toimii. Velkapelottelusta on tullut ideologinen rakenne, jonka avulla leikataan perustarpeista, heikennetään sosiaaliturvaa ja kuritetaan julkista sektoria – samalla kun hallitus itse ottaa enemmän velkaa kuin yksikään aikaisempi hallitus tähän mennessä. Vuoden 2024 budjetti on 11,5 miljardia alijäämäinen, ja alijäämää on luvassa myös seuraavina vuosina.

Tämä ei ole taloudellisesti yllättävää – mutta se tekee velkapuheesta tarkoitushakuisen. Ei ole kysymys vastuunkannosta, vaan valikoivasta valehtelusta, jossa velka muuttuu moraaliseksi ongelmaksi vain silloin, kun sillä rahoitetaan hoivaa, koulutusta tai perusturvaa. Samaa lainarahaa ei enää pelätä, jos se suunnataan veronalennuksiin, yksityistämiseen tai hallinnon paisuttamiseen.

Valehtelu ei tässä ole vain faktojen vääristelyä, vaan todellisuuden uudelleen järjestämistä. Kieli muuttuu keinoksi hallita sitä, mihin ihmiset uskovat – ei vain mitä he tietävät. Ihmiset alkavat käyttää samoja sanoja, pelätä samoja asioita, kysymättä, kenen etua tämä palvelee.

Hegelin mukaan eettinen yhteisö edellyttää keskinäistä tunnustusta – toisen näkemistä vapaana, järjellisenä ja tarkoituksellisena olentona. Mutta pelon hallitsema kieli ei salli tätä. Toinen näyttäytyy uhkana, kilpailijana tai taakkana, ei yhteisen elämän osallisena. Tällöin yhteisö ei ole enää eettinen vaan hallinnollinen: sen tehtävänä on rajoittaa, ei mahdollistaa.

Tämä näkyy tavassa, jolla media valitsee otsikot, poliitikot käyttävät termejä ja ihmiset puhuvat toisistaan. Sana “vastuu” ei enää tarkoita huolenpitoa, vaan kuria. “Realismi” tarkoittaa kovuutta. “Talous” tarkoittaa tunnetta siitä, että mikään ei riitä – ei koskaan.

Kun vasemmisto yrittää puhua toisin, se leimataan haihatteluksi. Se ei ole sattumaa. Se kertoo, että pelon kieli on onnistunut: se ei ole enää vain oikeiston oma ääni, vaan se on muuttunut “terveeksi järjeksi”, jota ei saa kyseenalaistaa.

Mutta kysymys ei ole siitä, mihin meillä on varaa, vaan mihin meillä on varaa olla uskomatta. Jos kieli perustuu pelkoon, se ei koskaan synnytä politiikkaa, jossa toivo voisi olla uskottavaa. Jos toinen ihminen määritellään ensin uhaksi, ei hänen sanomansa koskaan voi olla kokonaan totta.

Ei riitä, että kysymme, mitä pelkäämme. Meidän täytyy kysyä, mitä jää elämästä jäljelle, jos pelko saa päättää, kuka saa kuulua tähän yhteiskuntaan.