Kun narsisti pukee silkkihanskat ja kauniin naamion - hauraan egon koristelu hyvyydellä

Narsismi ei ole vain korskeaa itsekeskeisyyttä, suoraa alistamista tai näkyvää halveksuntaa. Sen vaarallisin muoto on naamioitu rakkaudeksi, huolenpidoksi, ihailuksi. Se ei vie uhrilta otetta elämään yhdellä iskulla, vaan silittää hitaasti pois vastustuksen – ja lopulta, oman persoonan.

Narsisti, joka käyttää silkkihansikkaita, ei korota ääntään. Hän puhuu lämpimästi, jopa runollisesti. Hän ihailee, tukee, kehuu – mutta aina tiettyä osaa sinusta. Sitä, jonka hän haluaa kasvattaa. Ei sinun itsesi vuoksi, vaan itselleen sopivaksi ja hyödylliseksi. Hän ylistää niitä piirteitä, jotka palvelevat hänen tarvettaan tulla nähdyksi hyvänä, rakastavana, merkityksellisenä. Ja samalla hän hiljaa poistaa sinulta kyvyn ja halun sanoa ei.

Hän sanoo lapselleen, että ”sinulla on niin ihmeellinen mielikuvitus, et koskaan tarvitse ketään, viihdyt hienosti ihan itseksesi.” Hän ei tarkoita lapsen autonomiaa, vaan haluaa estää sen, ettei lapsi kaipaisi seuraa – koska hän ei itse sitä tarjoa, eikä halua muiden tarjoavan. Nämä sanat kätkevät välinpitämättömyyden ylistykseen, yksinäisyyden lahjaksi. Näin hän hiljaa siirtää lapsen käsityksen normaalista kiintymyksestä pois vertaisista ja itsestään riippuvaiseksi. Hän sanoo "Ei sinuun oikeasti sattunut, reippaat lapset eivät itke" halutessaan lapsesta helpon, hiljaisen maskotin jota esitellä.

Puolisolleen hän toistaa, että ”ystäväsi eivät ymmärrä sinua niin kuin minä, eikä heihin voi luottaa”, tai ”äitisikin taisi aina pitää sinua vähän heikkona”, mikäli huomaa, että lähipiiri saattaisi tuottaa soraääniä. Hän näyttää olevan se, joka näkee uhrin syvimmin – mutta samalla karsii ympäriltä kaikki, jotka voisivat kyseenalaistaa hänen roolinsa. Uhrille syntyy illuusio, että narsisti on ainoa todellinen liittolainen, ainoa joka ei petä. Kun ystävät, sukulaiset ja puolisot käännetään vähitellen epäluuloisiksi ja väärin ymmärtäviksi, uhri jää yksin – mutta ei yksinäiseksi, vaan uskollisen riippuvaiseksi.

Tällainen dynamiikka ei ole rakenteeltaan irrationaalinen. Se noudattaa loogista, toistuvaa rakennetta, jossa narsisti rakentaa omalle egolleen identiteetin muiden kautta. Psykoanalyytikko Heinz Kohut kutsui tätä peilaavaksi narsismiksi: lapsuudessa kehittymättä jäänyt minä vaatii yhä uudelleen tulla nähdyksi, ihailluksi, toistettuna toisessa. Mutta tämä minä ei siedä toista yksilönä. Siksi se ei rakasta, vaan omistaa.

Lacanin käsittein narsisti ei kykene kohtaamaan ”toista” subjektina vaan näkee toisen ainoastaan kuvastimena, jonka kautta hän täydentää omaa minuusfantasiaansa. Rakastetun, lapsen tai ystävän tehtävä on heijastaa eheyttä, jota narsistin oma hauras symbolinen rakenne ei kannattele. Siksi kaikki itsemääräys uhrilta uhkaa koko rakennetta. Uhrin erillisyys on narsistille loukkaus. Hän käyttää kaikkea saatavilla olevaa – kehuja, hiljaisuutta, loukkaantumista, vaaraan joutumista, sairastumista – saadakseen toisen taas oikeaan paikkaan.

Syyllistämisen mekanismi toimii hienovaraisesti. Kun uhri ryhtyy tekemään jotain itsenäistä, omaa, ilmaisee halun lähteä, vetäytyä tai tehdä valinta, joka ei palvele narsistia, jotain aina tapahtuu. Tulee äkillinen romahdus: narsisti onkin nyt erityisen heikossa tilassa. Hän on sairas, masentunut, pettynyt. Tai uhri on loukannut häntä. Uhrin vapauden hetki kääntyy syyllisyydeksi. Ja syyllisyys tekee uhrista hiljaisen.

Tässä ei ole kyse liioittelusta. Narsismi ei ole pelkkä persoonallisuuspiirre vaan psykologinen vaurio, jota voidaan kuvata egon häiriintyneenä peilinä. Hegelin termein narsistin minuus jää vaille tunnustusta, mutta hän ei pyydä sitä tasa-arvoisesti – hän rakentaa vuorovaikutuksen niin, että toinen on vain väline hänen tunnustukselleen. Silloin toisen vapaus uhkaa hänen olemassaoloaan. Rakkauden kieli muuttuu manipuloinnin muodoksi.

Ja juuri tämä tekee hyvään verhoutuvasta narsismista niin vaarallisen. Se ei tapahdu huudolla, vaan hiljaisella, jatkuvalla muokkauksella. Se tekee ihmisestä toisen muotoileman taideteoksen – sellaisen, joka on käyttöesine. Kun uhri viimein huomaa olevansa hukassa, hän ei tiedä miksi. Hän ei tunne itseään. Ja pahimmillaan hän ei enää osaa edes haluta muuta kuin sen, mitä narsisti on häneen istuttanut.

Eräs vaikeimmin havaittavista narsismin muodoista rakentuu henkisyyden, pyhyyden ja moraalisen ylemmyyden ympärille. Se ei julista itseään suurena, vaan nöyränä. Ei voimallisena, vaan valaistuneena. Tällainen narsisti ei pyri valtaan suoraan – hän tekee itsestään auktoriteetin, jota ei saa kyseenalaistaa, koska hän esiintyy eettisenä, hyvänä ja “puhtaana” ihmisenä. Hän ei hallitse komentamalla, vaan olettamalla, että hänen sanansa tulevat totuudesta.

Henkisyyttä ei tässä tapauksessa eletä dialogina, vaan esityksenä. Narsisti omaksuu symboleja, seremonioita ja sanastoa, jotka rakentavat hänelle roolin viisaasta, eheästä tai parantavasta henkilöstä, gurusta jolla on syvä viisaus. Mutta taustalla ei ole läsnäoloa, vaan defensiivinen rakenne: psyykkinen haava, joka ei salli kritiikkiä. Hän ei sano olevansa täydellinen, mutta toimii kuin olisi – ja jos häntä epäilee, kyseenalaistaa koko hänen pyhän imagonsa. Tai julistaa olevansa tiedostava ja eettinen, mutta käytäntö onkin asia erikseen.

Tällainen narsisti sanoo: ”Minulla ei ole egoa”, mutta reagoi syvästi loukkaantuneena, jos hänen auktoriteettiaan kyseenalaistetaan. Hän sanoo: ”En yritä vaikuttaa sinuun”, ja kuitenkin rakentaa ilmapiirin, jossa vain hänen tapansa nähdä maailma tuntuu oikealta. Hän sanoo: ”Olen täällä sinua varten”, mutta vain niin kauan kuin saa roolin valona, opettajana tai henkisenä esikuvana.

Psykologisesti kyse on dissosiatiivisesta hauraan egon koristelusta: narsisti ei kohtaa omaa häpeäänsä, riittämättömyyttään tai aggressiivisuuttaan, vaan pukee ne hyväntahtoisuuden ja pyhyyden kaapuun. Hän ei käy läpi omia motiivejaan, vaan siirtää vastuun toisille – syyttäen heitä negatiivisuudesta, jos he tunnistavat jotain hänen kulissinsa takaa. Näin syntyy moraalinen umpikujakudos, jossa mikään vastarinta ei ole enää sallittua, koska se näyttäytyy hyökkäyksenä hyvyyttä kohtaan.

Lacanin mukaan tällainen subjekti elää “Suuren Tietäjän” fantasiassa – hän ei vain omista totuutta, vaan hänen äänensä ja identiteettinsä toimivat kuin merkityksen auktoriteetti. Tämä ei ole enää yhteistä maailmaa rakentavaa henkisyyttä, vaan monologinen projekti, jossa kaikki on suhteessa hänen eheyteensä. Uhri, joka ei enää jaksa kuunnella, ei ole vain väsynyt – hän on ”kadottanut yhteyden valoon”.

Siksi tällaisen narsistin uhrin toipuminen on usein erityisen vaikeaa. Hän ei palaa vain parisuhteesta tai ystävyydestä, vaan henkisestä järjestelmästä, joka ehti tuntua kodilta. Hän joutuu purkamaan uskonsa siihen, että hyvä on aina hyvää – ja oppimaan, että myös hyve voi olla naamio. Uhrin sisäinen moraalinen kompassi on muokattu palvelemaan toisen ylemmyyttä. Sen purkaminen vaatii psykologista tarkkuutta, filosofista rohkeutta ja emotionaalista jälleensyntymää.

Narsisti tekee työnsä niin, että uhrista tulee hiljainen. Hän ei edes tarvitse suoraa valtaa – riittää, että hänen sanansa säilyvät uhrin mielessä, toistuvat sisäistettynä sointina, joka vaientaa kaiken dissonanssin. Uhrista tulee omien toiveidensa toisinajattelija, oman tulensa sammuttaja.

Tämä kaikki ei ole vain henkilökohtaista. Kun kulttuuri toistaa hyveellisyyden ja rakkauden yksiselitteisiä kuvastoja ilman psykologista lukutaitoa, se jättää näkyviin vain avoimen väkivallan. Me tarvitsemme herkkyyttä nähdä, milloin hyvyys on esitystä. Me tarvitsemme sanoja sille, kuinka julmuus voi pukeutua valoon, kuinka hiljainen manipulointi voi kasvaa symbioottiseksi vankilaksi.

Narsistin todelliset kasvot saa naamion takaa ehkäpä helpoiten hetkeksi esiin antamalla käytöksestä kritiikkiä, tai kokeilemalla, mitä tapahtuu kun sanookin ei. Mitä tapahtuu, jos alkaa toteuttamaan jotakin sellaista itselleen mieleistä, jota on hiljalleen lopettanut tekemästä jonkun vaikutuksen alla.

Mitä käy kehuille, kun muistaa itsensä?